Takaisin arkkitehteihin »

Alvar Aalto
3.2.1898, Kuortane - 11.5.1976, Helsinki

Hugo Alvar Henrik Aalto kirjoitti ylioppilaaksi 1916 ja valmistui arkkitehdiksi Teknillisestä korkeakoulusta 1921. Aalto perusti arkkitehtitoimiston Jyväskylään vuonna 1923. Seuraavana vuonna hän solmi avioliiton arkkitehti Aino Marsion (1894-1949) kanssa, joka oli miehensä työtoveri kuolemaansa asti. Aallon toimisto muutti 1927 Turkuun ja vuonna 1933 Helsinkiin.

Alvar Aalto toimi Suomen arkkitehtiliiton puheenjohtajana 1943-58. Suomen akatemian jäsen hän oli vuodesta 1955 ja akatemian esimies 1963-68. Hän toimi vierailevana professorina Massachusettsin teknillisessä korkeakoulussa MIT:ssa Yhdysvalloissa 1946-48. Hän sai huomattavan määrän kunnianosoituksia ja palkintoja eri puolilta maailmaa. Aalto teki elämänsä aikana lukuisia matkoja Eurooppaan ja sen ulkopuolelle. Rakkain matkakohde oli kuitenkin Italia.

Pitkän uransa aikana Aalto teki valtavan elämäntyön, johon sisältyi eri tyyppisiä rakennuksia kesähuviloista hienostuneisiin yksityistaloihin, asuntoalueista teollisuusyhdyskuntiin, kulttuurirakennuksiin ja kaupunkikeskustoihin yhdyskuntien kaavoitusta unohtamatta. Aallon merkittäviä rakennuksia on Suomen lisäksi muualla Euroopassa sekä Yhdysvalloissa. Hänen panoksensa moderniin huonekalu-, valaisin- ja sisustussuunnitteluun oli sekin merkittävä ja kanavoitui vuonna 1935 perustetun Artekin kautta.

Aallon koko ura heijastaa arkkitehdin pyrkimyksiä ratkaista uusi tehtävä aina ennakkoluulottomasti uutta luovalla tavalla. Mielenkiintoisia haasteita hän sai arkkitehtuurikilpailuista, joihin hän toimistoineen osallistui – usein menestyksekkäästi – koko uransa ajan.

Alvar Aallon arkkitehdinuran alkutaipaleella vallitseva tyyli-ihanne etenkin Pohjoismaissa oli klassisismi. Aallon merkittävimpiä töitä tältä kaudelta ovat useiden kirkkosuunnitelmien ja kirkonkorjauksien lisäksi Jyväskylän työväenyhdistyksen talo (1924).

Maamme suunnittelijoiden etsiessä tietä kohti eurooppalaista modernistista ilmaisua Aalto oli etujoukoissa. Hän oli muuttanut Turkuun, jossa tuoreita virikkeitä oli aiempaa helpommin saatavilla. Vuonna 1929 järjestettyjen Turun Messujen yleissuunnittelu rakennuksineen oli Aallon ja arkkitehti Erik Bryggmanin yhteistyötä. Messujen myötä funktionalismin aatteet ja estetiikka rantautuivat konkreettisesti Suomeen. Turun Sanomien toimitalo (1930) sekä Paimion parantola (1933) yhdessä Viipuriin 1935 valmistuneen kirjaston kanssa olivat tärkeitä merkkipaaluja modernismin viitoittamalla tiellä.

Aalto saavutti funktionalistisilla töillään kasvavaa kansainvälistä mainetta ja muutti perheineen Helsinkiin 1933. Hänen suunnittelukenttänsä laajeni ja monipuolistui, esimerkkinä 1930-luvun loppupuoliskolla Kotkaan rakennettu Sunilan selluloosatehdas asuntoalueineen. Samoihin aikoihin Alvar Aalto suunnitteli merkittäviä yksityistaloja - oman talonsa Helsinkiin (1936) ja Villa Mairean Noormarkkuun (1939). Töissä näkyy hänen halunsa murtaa modernistisen arkkitehtuurin tiukat säännöt ja toteuttaa omaa näkemystään ihmisen, luonnon ja arkkitehtuurin sopusoinnusta. Myös väliaikaisissa näyttelyrakennuksissa kuten Pariisin (1937) ja New Yorkin (1939) maailmannäyttelypaviljongissa Aalto saattoi normaalia arkkitehdintyötä vapaammin tehdä kokeita arkkitehtuurin tärkeillä ilmaisukeinoilla – massoittelulla, tiloilla, valolla ja materiaaleilla.

Aalto oli yhdessä maamme muiden merkittävien arkkitehtien kanssa ratkaisemassa sotien aiheuttamia jälleenrakennusongelmia. Standardisointi oli keino varmistaa niukoilla varoilla tapahtuvan rakentamisen korkeaa laatua. Tässäkään Aalto ei tyytynyt sääntöihin: hän katsoi, että standardisoinnin tulee olla joustavaa ja lähteä ihmisen tarpeista. Samalla hän viittasi luonnon variointikykyyn monimuotoisuuden luojana.

1940-luvun lopulla Aalto koki henkilökohtaisen menetyksen Aino Aallon kuoltua vaikeaan sairauteen. Muutaman vuoden kuluttua, 1952, Aalto solmi uuden avioliiton työtoverinsa arkkitehti Elissa (Elsa Kaisa) Mäkiniemen kanssa (1922-94). Elissa Aalto johti Aallon kuoleman jälkeen Arkkitehtitoimisto Alvar Aalto & Co:ta vuoteen 1994.

50-vuotiaan Aallon voi sanoa saavuttaneen kypsyyden myös suunnittelijana. Kokenut arkkitehti loi oman synteesinomaisen näkemyksensä juuri silloin, kun osa maamme johtavista arkkitehdeista alkoi sotien jälkeen palata tiukan modernistisiin ihanteisiin. Uusi huippukausi ajoittui 1950-luvulle, jolloin syntyivät Aallon persoonallisimmat työt. Hallitsevaksi materiaaliksi nousi punatiili, johon liittyi honka ja kupari. Säynätsalon kunnantalo, Muuratsalon koetalo ja Jyväskylän kasvatusopillisen korkeakoulun rakennukset Jyväskylän seudulla, Lakeuden Risti Seinäjoella ja Kolmen Ristin Kirkko Imatran Vuoksenniskalla, Rautatalo, Kulttuuritalo ja Kansaneläkelaitos Helsingissä ovat kaikki omintakeisen luovuuden esimerkkejä.

Otaniemeen 1960-luvulta lähtien nousseet Teknillisen korkeakoulun rakennukset ovat punatiiltä mutta muodoiltaan edellä mainittuja pelkisteisempiä. 1960- ja 70-luvulla Aallon tuotantoa alkoi myös hallita edellistä vuosikymmentä vaaleampi väriskaala. Valkeaksi käsitellyt rappauspinnat, vaalea kalkkihiekkatiili sekä Aallon 50-luvulla kehittämän keraamisen sauvan käyttö julkisivuissa ja sisätiloissa toivat rakennuksille uutta ilmettä. Tämä näkyy mm. Seinäjoelle ja Rovaniemelle toteutetuissa hallinto- ja kulttuurikeskuksissa.

Useita suunnitteluvaiheita käsittänyt Helsingin keskustasuunnitelma jäi paperille lukuun ottamatta siihen oleellisesti kuulunutta Finlandia-taloa, joka valmistui kahdessa vaiheessa 1971 ja 1975. Aallon tuotannon huipentaneen kulttuurirakennuksen julkisivuverhous on Carraran marmoria. Kylmään ja saasteiseen kaupunki-ilmastoon huonosti sopiva marmori on herättänyt paljon huomiota, hyvässä ja pahassa. Finlandia-talon julkisivumateriaalilla Aalto viittasi tietoisesti antiikin Kreikkaan ja Roomaan ja liitti suomalaiset symbolisesti länsimaisen kulttuurin syntysijoille.

Alvar Aallon arkkitehtuuria on luonnehdittu milloin suomalaiseksi milloin kansainväliseksi. Hänen mittavan tuotantonsa voi nähdä heijastavan vaikutteita sekä kotimaisesta luonnosta ja perinteestä että samalla arkkitehtuurin pitkästä historiasta. Luova lahjakkuus loi näistä oman persoonallisen synteesinsä.

***

Alvar Aallon piirustukset omistaa Alvar Aalto Säätiö.

Takaisin arkkitehteihin »

Matti Aaltonen
31.3.1921, Helsinki - 25.9.1978, Oulu

Matti Aaltonen kirjoitti ylioppilaaksi Kallion yhteiskoulusta vuonna 1939 ja valmistui arkkitehdiksi Teknillisestä korkeakoulusta vuonna 1952. Matti Aaltonen oli akateemikko Wäinö Aaltosen ja tämän ensimmäisen vaimon laulajatar Aino A. Pietiläisen esikoinen. Lapsuudenkodin opettamana Aaltonen harrasti arkkitehtiuransa ohella aktiivisesti kuvanveistoa ja maalasi jonkin verran. Virallista kuvataiteilijan koulutusta Matti Aaltonen ei koskaan kuitenkaan saanut. Taiteilijaisänsä ohjauksella hän silti opiskeli myös kuvanveistoa.

Kuten monen muun samaan ikäluokkaan kuuluneen opiskelijan, myös Matti Aaltosen arkkitehtuuriopinnot Teknillisessä korkeakoulussa viivästyivät sodan takia. Samaan aikaan arkkitehtuuria opiskellut ensimmäinen vaimo Irma Aaltonen (os. Väisänen) sen sijaan saattoi jatkaa opintojaan sodankin aikana. Jatkosodan aikana Irma Aaltonen lähti Saksaan Breslaun Teknilliseen korkeakouluun, jossa opetuksessa painotettiin tuohon aikaan yhdyskuntasuunnittelua enemmän kuin Suomessa. Saksassa hankitun tiedon ja kokemuksen ansiosta vaimo kehittyi asemakaavasuunnittelussa mahdollisesti jopa puolisoaan etevämmäksi.

Matti Aaltonen ja Irma Väisänen avioituivat sodan päätyttyä vuonna 1945 ja Aaltonen saattoi jatkaa keskeytyneitä opintojaan. Samana vuonna pariskunta teki opintomatkan Ruotsiin. Matti ja Irma Aaltonen olivat jonkin aikaa myös töissä Tukholmassa Alvar Aallon toimistossa. Suomessa pariskunta perusti oman arkkitehtitoimiston, joka toimi vuosina 1954-1972. Matti Aaltonen työskenteli oman arkkitehtitoimistonsa lisäksi Teknillisessä Korkeakoulussa assistenttina vuosina 1953-1955 ja kaavoituksen opettajana 1960-1962. Helsingin seutukaavaliiton suunnittelijana hän työskenteli vuosina 1953-1955. 1960-luvulla Aaltonen muutti Ouluun, jossa hän toimi Oulun yliopiston arkkitehtitosaston professorin virassa vuodesta 1962 alkaen. Matti Aaltonen teki yhteistyötä myös arkkitehti Martti Paalasen kanssa. Tästä yhteistyöstä syntyi muun muassa Sisä-Suomen mielisairaalan hoitokoti Suolahdella.

Matti ja Irma Aaltonen toimivat läheisessä yhteistyössä kuvanveistäjä Wäinö Aaltosen kanssa ja tekivät useita asemakaavoja taiteilijaisän sankaripatsassuunnitelmiin. Hauta-alueiden suunnittelu sai Matti Aaltosen samalla kiinnostumaan enemmän yhdyskuntasuunnittelusta. Irma ja Matti Aaltonen suunnittelivat hautamuistomerkkejä myös itse. Tunnettuja pariskunnan suunnittelemia muistomerkkejä ovat muiden muassa Karstulan (1957), Petäjäveden (1953) ja Reposaaren (1952) sankarihautamuistomerkit. Muita arkkitehtitoimiston toteutuneita suunnitelmia olivat esimerkiksi Hailuodon moderni kotakirkko (1972) ja Turussa sijaitseva Wäinö Aaltosen museo (1967), jossa Matti Aaltonen toimi myöhemmin intendenttinä.

Matti Aaltonen osallistui urallaan lukuisiin taidenäyttelyihin, mutta sai monesti osakseen kritiikkiä liiasta samankaltaisuudesta isänsä kanssa. Toisaalta hän sai kuvanveistäjänä myös kiitosta: vuonna 1952 Aaltonen voitti kolmannen palkinnon Valtion taidekilpailussa. Aaltosen toinen vaimo Terttu Aaltonen (os. Tenhunen) oli ammatiltaan niin ikään arkkitehti. Matti Aaltonen suunnitteli muistomerkkejä myös toisen vaimonsa kanssa ja Arkkitehtitoimisto Terttu ja Matti Aaltonen perustettiin yliopistoviran rinnalle sivutyöksi vuonna 1972.

Matti Aaltonen toimi myös lukuisissa luottamustehtävissä. Hän kuului muun muassa Suomen kuvanveistäjäliiton ja Suomen arkkitehtiliiton SAFA:n hallitukseen. Aaltoselle myönnettiin myös italialaisen Accademia Thomaso Campanellan kunniajäsenyys sekä Wihurin säätiön ja Eemil Aaltosen säätiön apurahat.

* * *

Arkkitehtuurimuseo (ent. Suomen rakennustaiteen museo) sai lahjoituksena arkkitehti Matti Aaltosen laajahkon piirustuskokoelman vuonna 1999. Kokoelmaan kuuluu monien asuinrakennusten ohella esimerkiksi lukuisia huoltoasemia.

Takaisin arkkitehteihin »

Marius af Schultén
21.12.1890, Helsinki - 30.1.1978, Helsinki

Marius Max af Schultén kirjoitti ylioppilaaksi 1910 ja valmistui arkkitehdiksi Teknillisestä korkeakoulusta 1915. Hän teki opintomatkan Italiaan, Ranskaan ja Skandinaviaan.

Opiskeluaikanaan af Schultén työskenteli Jung & Bomansonin toimistossa ja valmistuttuaan Sigurd Frosteruksen apulaisena. 1919 hän perusti oman toimiston arkkitehti Matti Finellin kanssa. Yhteistyö jatkui vuoteen 1924 , minkä jälkeen af Schultén työskenteli monien tunnettujen arkkitehtien toimistoissa aina vuoteen 1947. Hän avusti mm. Oiva Kalliota, Eino Forsmania, Andersin & Flinckenbergiä, Cronstedt, Schultz & Röneholmia, Bertel Liljeqvistiä, Lars Sonckia, Uno Ullbergia ja Jung & Jungia. Lisäksi hän työskenteli Valtionrautateiden ja Sparfrämjandet i Stockholmin palveluksessa.

Marius af Schulténin töistä voidaan mainita asuinrakennukset Lohjan ja Kotkan tehdasalueille sekä Atlas-pankki Ouluun. 1930-luvun tuotanto käsittää pääasiassa huviloita ja yksityistaloja. 1940-50 luvun vaihteessa hän suunnitteli Stockmannin tavaratalon laajennusta Frosteruksen jälkeen. af Schultén kirjoitti aktiivisesti sanoma- ja aikakauslehtiin ja toimi Arkkitehti-lehden vakinaisena avustajana 1930-luvun alussa. Hän kirjoitti kirja-arvosteluja ja Helsinkiä koskevia artikkeleita ja puolusti kotikaupunkinsa uhattuja ja arvokkaita rakennuksia.

af Schultén osallistui kirjojen "Vår stad" ja "Vårt Riddarhus" toimitustyöhön sekä kirjoitti kirjan "Helsingfors, stad vid havet". Tämän lisäksi hän toimitti vuodesta 1952 lähtien sarjaa "Tekniska Föreningen i Finlands Förhandlingar" sekä Christ-Janerin Eliel Saarisesta kirjoittaman kirjan suomenkielisen version.

* * *

Marius af Schulténin 1915 tekemän diplomityön aiheena oli tavaratalo. Se muistuttaa volyymiltään jo selvästi Stockmannin tavarataloa, josta juuri tuolloin oli tulossa arkkitehtuurikilpailu. Hän on myös päivännyt joukon luonnoksia Stockmannin tavarataloksi, mutta ainakaan palkintosijalle hänen mahdollinen ehdotuksensa ei ole yltänyt. Vasta 1950-luvun puolivälissä Marius af Schultén saattoi jälleen palata tavarataloaiheeseen, sillä arkkitehti Frosteruksen kuoltua laajennussuunnitelma siirtyi hänen tehtäväkseen. Hänen laajennussuunnitelmansa oli täynnä sodanjälkeistä kehitysoptimistia. Eräässä vaihtoehdossa siihen kuului jopa valtava pilvenpiirtäjä Pohjoisesplanadin kulmaan. Perspektiivikuvissa vilisevät virtaviivaiset autot ja raideliikenteenkin hän oli nostanut Mannerheimintiellä ilmaradaksi.

Arkkitehtuurimuseo voi olla kiitollinen hänelle myös siitä, että hän otti huolehtiakseen Jung & Jung -toimiston piirustuksista. Kun museo perustettiin, af Schultén toimitti kokoelman museolle.

Takaisin arkkitehteihin »

Aili-Salli Ahde-Kjäldman
25.1.1892, Helsinki - 19.2.1979, Helsinki

Aili-Salli Ahde kirjoitti ylioppilaaksi 1911 ja valmistui arkkitehdiksi Teknillisestä korkeakoulusta 1919. Valmistuttuaan hän avusti jonkin aikaa Armas Lindgreniä. Vuosina 1923—28 Ahde-Kjäldman työskenteli yhdessä Wivi Lönnin kanssa. Tämän jälkeen hänellä oli oma toimisto vuoteen 1933 asti, jolloin hän ryhtyi muotisuunnittelijaksi. Hän oli Architectan (Suomen naisarkkitehtien yhdistys) ensimmäinen puheenjohtaja ja kirjoitti useita artikkeleita ammattilehtiin.

Ahde-Kjäldmanin opintomatkat suuntautuivat Italiaan, Itävaltaan, Saksaan, Ranskaan, Espanjaan ja Pohjois-Afrikkaan.

Ahde-Kjäldmanin päätyönä pidetään hänen yhdessä Wivi Lönnin kanssa suunnittelemaansa Nuorten Naisten Kristillisen Yhdistyksen taloa Helsingissä. Rakennus valmistui 1928. Ahde-Kjäldmanin kodin sisustus vuodelta 1930 Tehtaankatu 4:ssä herätti aikanaan huomiota. Johtavassa teollisen muotoilun aikakausjulkaisussa Domuksessa se määriteltiin "hypermoderniksi". Asunnossa toimi 20-luvun puolivälissä myös "huoneensisustus- ja taideteollisuustoimisto AC", jossa olivat osakkaina Aili-Salli Ahde ja Salme Setälä-Cornér.

* * *

Ahde-Kjäldmanin piirustuskokoelmassa sisustuspiirustukset ovat enemmistönä.

Takaisin arkkitehteihin »

Pentti Ahola
12.7.1919, Helsinki - 5.10.1972, Helsinki

Pentti Ahola kirjoitti ylioppilaaksi 1938 ja valmistui arkkitehdiksi Teknillisestä korkeakoulusta 1947. Ahola työskenteli ennen valmistumistaan, vuosina 1944–46, Aarne Ervin toimistossa. Oman arkkitehtitoimiston hän perusti 1948. Vuosina 1948–49 hän oli Teknillisen korkeakoulun rakennusopin assistenttina ja 1953–54 Suomen Arkkitehtiliiton standardisoimislaitoksen johtokunnan puheenjohtajana. 1940- ja -50-luvuilla hän teki opintomatkoja Ruotsiin, Tanskaan, Ranskaan, Marokkoon, Italiaan, Länsi-Saksaan ja Hollantiin.

Ahola työskenteli seutu- ja asemakaavasuunnittelualojen toimikunnissa ja julkaisi Kymenlaakson aluesuunnitelman sekä Rauman seutukaavan. Hänen asemakaavasuunnitelmistaan voidaan mainita Helsingin ja sen ympäristökuntien kaava sekä Oulun ja Naantalin asemakaavat. Lisäksi hän on tehnyt useita yleiskaavoja.

* * *

Aholan n. 350 kohdetta sisältävästä piirustuskokoelmasta on käytettävissä alustava luettelo. Siihen sisältyy mm. Hakalehdon asuinalue, joka on matalaan rakennettu, valkoiseksi kalkittu ja kulkee"Arabikylän" nimellä. Museon varsinaiseen luettelointisysteemiin on numeroitu Aholan tärkeimmät ja tunnetuimmat kohteet.



Takaisin arkkitehteihin »

Else Aropaltio
5.8.1914, Turku - 7.7.2008, Helsinki

Else Aili Aropaltio (os. Hannus) kirjoitti ylioppilaaksi Turun tyttölyseosta vuonna 1933 ja valmistui arkkitehdiksi Teknillisestä korkeakoulusta vuonna 1943. Valmistuttuaan Else Aropaltio perusti oman arkkitehtitoimiston vuonna 1945, vaikka 1940-luvulla nainen arkkitehtitoimiston johdossa oli harvinaisuus. Else Aropaltion uraa muokkasi tiivis yhteistyö rakennusliikkeen omistaneen aviopuolison varatuomari Paavo Aropaltion kanssa.

Else Aropaltio suunnitteli aktiivisesti ja keskittyi helsinkiläiseen asuinrakennusarkkitehtuuriin. Aropaltio tunnetaan erityisesti Lauttasaaren kaupunginosan kehittäjänä, minne hän suunnitteli viitisenkymmentä kerrostaloa alunperin Birger Brunilan vuonna 1913 laatiman asemakaavan ehdoilla. Ensimmäiset 1950-luvun muotokieltä noudattelevat kerrostalot nousivat Otavantielle.

Monet Aropaltion suunnittelemista rakennuksista Lauttasaaressa ovat tätä nykyä asemakaavassa suojeltuja. Näihin lukeutuvat muun muassa Lauttasaaren Isokaarella puistomaisella alueella sijaitsevat yhdeksän kerrostaloa, jotka kaarimaisesti sijoiteltuina muodostavat keskenään idyllisen kokonaisuuden. Else Aropaltio suunnitteli asuinrakennuksen myös perheelleen. Vuonna 1948 suunnittelemassaan omakotitalossa hän keskittyi kokonaisuuteen, jossa myös sisustuksen pienimmät yksityiskohdat oli otettu tarkasti huomioon. Aropaltio tunnettiinkin naisena, jonka tyylitaju näkyi kaikkialla – niin arkkitehtuurissa, sisustamisessa kuin pukeutumisessakin.

Aropaltion ura ajoittui sodan jälkeiseen aikaan, jolloin jälleenrakennuskauden määräykset ja ihanteet ohjasivat arkkitehdin työtä. Muun muassa Arava-säännökset toivat omat ehtonsa asuinrakennusten suunnitteluun pääkaupungissakin. Aropaltio onnistui kuitenkin yhdistämään ajan vaatimukset asumisviihtyvyyteen ja estetiikkaan ja suunnitteli toimivia sekä aikaa kestäviä rakennuksia.

Kielitaitoinen Else Aropaltio oli kiinnostunut myös ulkomaisesta arkkitehtuurista ja hän suuntasi opintomatkansa vuosina 1937-1953 niin Pohjois-, Etelä- kuin Keski-Euroopan maihin. Aktiivinen arkkitehti kuului Suomen arkkitehtiliittoon SAFA:an ja hän oli myös Architectan jäsen, jossa hän toimi arkistonhoitajana.

* * *

Arkkitehtuurimuseossa (ent. Suomen rakennustaiteen museo) säilytetään vuonna 1994 lahjoitettua Else Aropaltion suppeahkoa piirustuskokoelmaa, joka käsittää 1940-1960-luvut. Myös museon valokuvakokoelmassa on kuvia Aropaltion suunnitelmista ja toteutetuista rakennuksista.

Takaisin arkkitehteihin »

Waldemar Aspelin
26.9.1854, Koski - 10.11.1923, Helsinki

Johannes Waldemar Aspelin syntyi Kosken ruukkikylässä nykyisen Salon alueella. Hänen isänsä oli Kosken rautaruukin johtaja Wilhelm Aspelin. Waldemar Aspelin aloitti uransa hakeutumalla aluksi töihin nimekkääseen arkkitehtuuritoimistoon. Hän oli harjoittelijana Theodor Höijerin toimistossa peräti viiden vuoden ajan ennen kuin aloitti arkkitehtuurin opintonsa.

Aspelin aloitti opiskelun Ruotsissa, jossa oli kirjoilla Boråsin Teknillisessä opistossa. Vuonna 1883 hän muutti takaisin Suomeen ja kirjautui Polyteknilliseen opistoon, mistä valmistui arkkitehdiksi vuonna 1886. Opiskeluaikanaan Aspelin työskenteli muutamia lyhyitä jaksoja arkkitehti Frans Anatolius Sjöströmin toimistossa sekä professori Gustaf Nyströmin toimistossa Helsingissä. Vuonna 1887 hän perusti oman arkkitehtitoimistonsa Haminaan.

Aspelinin toimisto toimi Haminassa vuosina 1887-1889. Toimintavuosien aikana arkkitehti ehti suunnitella useita merkkikohteita Haminaan ja muualle maahan. Hänen suunnittelemansa oli esimerkiksi näyttävä puinen kaupunkipalatsi Haminan Fredrikinkatu 1:ssä, joka valmistui vuonna 1889 sekä Haminan puinen säästöpankki vuodelta 1888, joka on nykyään asemakaavassa suojeltu. Vuonna 1889 Aspelin siirsi toimistonsa kuitenkin Helsinkiin, kunnes perusti vuonna 1894 yhteisen toimiston arkkitehti Carl Ricardo Björnbergin kanssa. Aspelin oli tuottoisa suunnittelija, jonka kädenjälki näkyy Helsingin katukuvassa yhä edelleen.

Waldemar Aspelin suosi suunnittelussaan uusrenessanssin muotokieltä niin puutaloarkkitehtuurissaan kuin monumentaalisemmissa kaupunkikivitaloissaankin. Hän suunnitteli muun muassa Lukaalina tunnetun puisen uusrenessanssihuvilan (1896) synnyinseudulleen Fiskarsiin isänsä johtaman ruukin alueelle. Hänen pääkaupunkiin suunnittelemansa rakennukset käsittävät pääasiassa asuinkerrostaloja, joista pari 1890-luvulla suunniteltua sijoittui esimerkiksi näyttäville paikoille Bulevardilla (12 ja 14). Nuo asuinrakennukset ylläpitävät osaltaan kadun historiallista ilmettä yhä edelleen.

Aspelin ansioitui asuinkerrostalojen rinnalla pankkiarkkitehtuurissa niin Haminan aikanaan kuin myös myöhemmin urallaan. Hän suunnitteli merkittävät kiviset pankkirakennukset esimerkiksi Viipuriin ja Kasarmitorin laidalle Helsinkiin. Molemmat monumentaaliset uusrenessanssirakennukset, Pohjoismaisen osakepankin palatsi Viipurissa sekä Helsingin säästöpankin talo Fabianinkatu 15:ssä valmistuivat vuonna 1901. Viipurin pankkirakennuksessa hän oli ottanut vaikutteita niin ikään eklektisiä tyylejä suosineen Gustaf Nyströmin suunnittelemasta Suomen Yhdyspankista (1898). Pohjoismaisen osakepankin pankkisali oli kolmilaivainen vapaasti seisovilla pylväillä tuettu tila, joka sai valoa keskilaivan kohdalle sijoitetusta lasikatosta. Kattoratkaisu antoi pankkisalille harkittua juhlallisuutta, joka oli Aspelinin suunnittelussa jossain määrin lähes alati läsnä.

Yksi esimerkki Aspelinin teollisuusarkkitehtuurista oli Oy Fazer Ab:lle suunniteltu makeistehdas, niin kutsuttu Mestaritalo. Aspelin pohjasi suunnitelmansa saksalaisen H. Kiekelhagenin luonnoksiin. Kun Mestaritalo valmistui vuonna 1898, oli Waldemar Aspelin vielä melko tuntematon nimi. Hänen onnistui kuitenkin suunnitella kolmikerroksinen teollisuusrakennus, joka vihkiäisaikanaan sai osakseen suurta huomiota. Rakennuksen paljasti tehtaaksi ainoastaan takaa nouseva korkea savupiippu, kun se muuten oli melko pelkistetty, klassistinen ja katukuvaan hyvin istuva. Makeistehdasta ryhditti tyylikäs Telakkakadun puolelle sijoitettu keskirisaliitti. Mestaritaloa on muutettu ja laajennettu useaan otteeseen.

Suunnittelijantyönsä rinnalla Aspelin toimi piirustuksenopettajana taideteollisuusyhdistyksen koulussa sekä Läroverket för gossar och flickor -koulussa. Hänet tunnettiin oikeudenmukaisena, velvollisuudentuntoisena ja ilomielisenä arkkitehtina niin kollegoiden kun oppilaittensakin keskuudessa.

* * *

Arkkitehtuurimuseolla on kokoelmissaan joitakin Waldemar Aspelinin piirustuksia kuten Nordean lahjoituksena saadut Helsingin säästöpankin näyttävät lupakuvat.

Takaisin arkkitehteihin »

Woldemar Baeckman
1.3.1911, Pietari - 11.4.1994, Helsinki

Woldemar Baeckman syntyi Pietarissa. Hän kirjoitti ylioppilaaksi Nya Svenska Läroverketistä vuonna 1930 ja ryhtyi opiskelemaan arkkitehtuuria. Baeckman valmistui arkkitehdiksi Teknillisestä korkeakoulusta vuonna 1938 ja avioitui seuraavana vuonna samaten Teknillisessä korkeakoulussa opiskelleen arkkitehti Carin Aune Elisabeth os. Rinteen kanssa. Pariskunta sai yhden tyttären, joka myöhemmin ryhtyi myös alalle. Tytär kouluttautui sisustusarkkitehdiksi.

Baeckman teki opintomatkoja mm. Ruotsiin ja Tanskaan. Hän pääsi heti valmistuttuaan töihin Helsingin kaupungin rakennuskonttoriin, missä työskenteli vuosina 1938-1941 sekä sodan jälkeen 1944-1946. Tuona aikana hän suunnitteli esimerkiksi puutaloryhmiä yhdessä kaupunginarkkitehti Hilding Ekelundin ja arkkitehti Yrjö Dunderfeltin kanssa Toukolaan ja Kumpulaan. Sodan päätyttyä Baeckman työskenteli jonkin aikaa myös Suomen arkkitehtiliiton standardisoimislaitoksen palveluksessa.

Helsingin kaupungin rakennuskonttorissa työskennellessään Baeckman tutustui todennäköisesti Hugo Harmiaan, jonka kanssa perusti yhteisen arkkitehtuuritoimiston vuonna 1940. Harmia oli ehtinyt tehdä alan töitä jo hieman kauemmin ja oli hankkinut kokemusta esimerkiksi arkkitehtuurikilpailuihin osallistumisesta. Harmia ja Baeckman nousivatkin tunnetuiksi juuri lukuisten kilpailuosallistumistensa kautta, joissa he usein myös menestyivät. Jo tuohon aikaan Baeckman kirjoitti innokkaasti myös artikkeleita arkkitehtuurista alan julkaisuihin sekä sanomalehtiin.

Harmian ja Baeckmanin toimisto oli tuottelias, ja heidän yhteistyössään syntyi mm. Raisiontien asuintaloryhmä Ruskeasuolle (1946-1951), Helsingin kauppakorkeakoulu (1950, ks. Hugo Harmia), Hakan asuntokortteli (1945-1964) Hämeentielle sekä Helsingin kaupungin liikennelaitoksen Koskelan hallit (1953), jotka valmistuivat vasta Harmian äkillisen kuoleman jälkeen. Kun Harmia menehtyi Kuopioon suuntautuneella työmatkallaan vuonna 1952, Baeckman viimeisteli keskeneräiset työt yksin ja jatkoi tämän jälkeen toimiston pitoa omalla nimellään.

Esimerkiksi Helsingin Asuntokeskuskunnan (Haka) rakennuttama asuntokortteli rakennettiin kilpailuvoiton pohjalta keskeiselle, mutta ongelmalliselle tontille Vallilaan. Sen suunnittelussa Baeckman ja Harmia onnistuivat kääntämään maaston asettaman haasteellisuuden rakennuksen eduksi suunnitellen siitä eriluonteisista osista koostuvan monumentaalisen kokonaisuuden, jonka tunnusmerkkinä toimi Hämeentien ja Mäkelänkadun risteykseen sijoitettu korkea tornimainen osa. Hakan asuntokortteli tunnetaan myös nimellä ”Allotria” rakennuksessa myöhemmin toimineen elokuvateatterin mukaan. Alunperin rakennuskompleksiin oli sijoitettu asuntojen lisäksi Hakan toimisto, johon liittyi mm. pääjohtajan työhuone sekä Hakan pankkisali komeine kassakaappeineen.

Hakan näyttävä funktionalistinen asuinrakennus muistuttaa Baeckmanin kytköksistä sosiaaliseen asuntotuotantoon, joskin arkkitehti tunnetaan ehkä paremmin suunnittelemistaan julkisista rakennuksista sekä toimistotaloista. Baeckmanin tuotantoon mahtui myös merkittäviä teollisuusrakennuksia kuten Oy Asea Ab:n tehdas- ja varastorakennus (1961, yhdessä Eero Miikkulaisen ja Kurt Mobergin kanssa) Espooseen sekä Oy Sinebrychoff Ab:n panimorakennus (1970) Helsingin Hietalahteen. Baeckman suunnitteli toimisto- ja teollisuusrakennuksia myös esimerkiksi Suomen Sokeri Oy:lle sekä Nokia Oy:n kaapelitehtaan (1960-luvulla) Siuntion Pickalaan.

Baeckmanin ura kesti aina 1940-luvun taitteesta 1970-luvun lopulle saakka. Hänen suunnittelunsa kehittyi ajan ihanteiden mukana. Kun hänen varhainen tuotantonsa oli vielä julkisissa rakennuksissa funktionalistista ja asuinrakennuksissa kodikkuutta suosivaa, oli hän 1960- ja 1970-lukujen suunnitelmiinsa omaksunut konstruktivismin ja betonibrutalismin harkitun karkeuden. Uudenaikaista arkkitehtuuria suunnitellessaan Baeckman keskittyi kuitenkin aina sopusointuun ympäristön kanssa.

Hän kirjoitti esimerkiksi yhdessä Helmer Löfströmin kanssa suunnittelemastaan Åbo Akademin instituuttirakennuksesta Gadoliniasta (1969), että suunnittelussa oli keskitytty korttelirakenteen avoimuuden säilyttämiseen, joskaan uudisrakennuksen ei ollut tarkoitus sulautua ympäristöön sataprosenttisesti. Kontrasti, joka matalan ja konstruktivistisen rakennuksen sekä sitä ympäröivien Piispankadun vanhojen rakennusten välille syntyi, oli tarkoin harkittu. Moderni arkkitehtuuri oli pyritty sovittamaan vanhaan tätä mahdollisimman pitkälle kunnioittaen.

Toinen esimerkki Baeckmanin moderneimmista töistä oli Turun Sibelius-museo (1969). Neliömäinen ja tasakattoinen rakennus sijoittui niin ikään historialliseen Turkuun, Piispankadun varrelle. Kaksikerroksisen rakennuksen toinen kerros sijoittui maan alle siten, että matalan rakennuksen horisontaalisuus korostui entisestään.

Baeckman kuvaili itse Sibelius-museon olleen suunnittelukohteena erityisen lähellä hänen sydäntään. Sen julkisivua hallitsi yhtenäinen elementeistä koottu betonipinta sekä sisä- ja ulkotilan yhdistävä lasinen sisäänvedetty portaali. Rakennuksen käsittelemättömät raakabetonipinnat herättivät aikanaan ihmetystä, mutta ne hyväksyttiin pian ajan betonibrutalismin ilmentymäksi. Baeckman olikin leikitellyt puisten lautamuottien avulla hyvin omintakeisella tavalla – pääjulkisivua koristi nimittäin persoonallinen betonireliefi limittäin asetetuilla lautamuoteilla aikaansaatuine geometrisine kuvioineen.

Woldemar Baeckman oli uuttera myös toimistonsa ulkopuolella ja liittyi ahkerasti ammattikunnan yhdistystoimintaan. Hän oli Suomen arkkitehtiliiton sekä ruotsinkielisen Tekniska Föreningen i Finlandin (TFiF) jäsen. Muista luottamustoimista mainittakoon, että hän toimi sihteerinä Valtion rakennustaiteen asiantuntijalautakunnassa vuosina 1941-1944, varapuheenjohtajana TFiF:n Arkitektgilletissä 1945-1947 ja Suomen arkkitehtiliiton hallituksen jäsenenä 1946-1947 ja 1951-1952.

* * *

Woldemar Baeckmanin piirustukset lahjoitettiin museolle 2017. Niiden joukossa ovat myös Baeckmanin yhdessä Hugo Harmian suunnitteleman Helsingin Kauppakorkeakoulun piirustukset.

Takaisin arkkitehteihin »

Aulis Blomstedt
28.7.1906, Jyväskylä - 21.12.1979, Espoo

Yrjö Aulis Uramo Blomstedt kirjoitti ylioppilaaksi vuonna 1924 ja valmistui arkkitehdiksi Teknillisestä korkeakoulusta 1930. Tämän jälkeen hän työskenteli eri arkkitehtitoimistoissa. Vuodesta 1945 lähtien hänellä oli oma toimisto. Vuosina 1932–34 Blomstedt opetti Taideteollisuuskeskuskoulussa (nyk. Taideteollinen korkeakoulu), ja vuodesta 1958 lähtien hän toimi Teknillisen korkeakoulun arkkitehtuurin professorina. Blomstedt luennoi myös Washingtonissa vierailevana professorina. Hän kirjoitti ahkerasti ammattilehtiin ja toimi Arkkitehti-lehden päätoimittajana 1941–45 ja le Carré Bleu -lehden päätoimittajana 1958. Blomstedt teki opintomatkoja Euroopan eri maihin, Yhdysvaltoihin, Japaniin ja Intiaan.

Aulis Blomstedt on suomalaisista arkkitehdeista määrätietoisimmin pohtinut arkkitehtuurin peruskäsitteiden, muodon ja harmonian, luonnetta. Hän loi teoreettisen pohjan keskustelulle moduulijärjestelmien esteettisistä perusteista ja sosiaalisista sovellutuksista. 1940-luvun jälleenrakennuskaudella Blomstedt hahmotteli teollisen kennojärjestelmän. 1950-luvulla hän keskittyi ennen kaikkea ihmisen mittoihin perustuvan mittajärjestelmän ja mittojen musikaalisen harmonian tutkimuksiin. Hänen Canon 60 -lukutaulukkoon perustuva moduulisysteeminsä julkaistiin ensimmäisen kerran le Carré Bleussa 1961. Blomstedt itse sanoo pyrkineensä aina arkkitehtuurissaan yksinkertaisuuteen ja selkeyteen. Hän käytti sommittelussaan vain harvoja geometrisiä peruskappaleita.

Aulis Blomstedtin päätöitä ovat hänen 1950- ja 60-luvuilla Tapiolaan suunnittelemansa asuinkerrostalot, Suomen taiteilijaseuran ateljeetalot Tapiolassa vuodelta 1955 sekä Helsingin Työväenopiston laajennus 1959. Kansainvälisistä kilpailuehdotuksista mainittakoon "Les Pylones", ehdotus keisarilliseksi palatsiksi Etiopiaan, Oslon konserttitaloehdotus ja yhdessä Erkki Valovirran kanssa 1971 tehty kilpailuehdotus Beaubourgin kulttuurikeskukseksi Pariisiin. Blomstedt suunnitteli lisäksi huonekaluja ja koruja ja teki taidegrafiikkaa.

* * *

Aulis Blomstedtin kokoelmassa on piirustuksia varhaisista koulutöistä vuodelta 1927 aina Espoon kulttuurikeskuskilpailuun 1979. Vaikka hänen tuotantonsa ei määrällisesti ollut kovinkaan suuri, arkisto karttui tarkoista ja osaksi myös hyvin suureen mittakaavaan piirretyistä alkuperäispiirustuksista.

Asuntosuunnittelusta tuli opetustyön ohella keskeinen alue Aulis Blomstedtin uralla. Teorian ja käytännön onnistunut yhdistelmä perustui lukemattomaan määrään harmonikaalisia tutkielmia, joissa lähtökohtana olivat jo pyramidien ajoista lähtien käytetyt ihmiskehoon perustuvat mitat: tuuma, jalka, kyynärä ja ihminen itse. Jokainen rakennustehtävä aloitettiin moduulitutkielmalla. Ajatuksena oli, että tehtävän ideaalisen ratkaisun pohjaksi on löydettävä ja valittava tietty moduuli, rakennuksen "perusluku", jota harmonikaalisessa suhteessa käyttäen saatiin aikaan arkkitehtonisesti kaikkein kestävin tulos.

Aulis Blomstedt oli myös kilpailuihin osallistumisen mestari. Asiaan kuului perusteellinen paneutuminen tehtävään. Joskus kävi niinkin, että sisäänjättöaika meni umpeen, mutta työtä jatkettiin siitä huolimatta. Esim. Etiopian keisarinpalatsikilpailussa määrättiin kuitenkin jatkoaika, ja lopputuloksena oli kunniamaininta. Kanssakilpailijat eivät mielellään tuoneet palkinnotta jäänyttä ehdotustaan esille, mutta Blomstedt suhtautui asiaan toisin. Hänen ehdotuksensa olivat aina punnittuja puheenvuoroja, arkkitehtuuritutkielmia, joissa ongelman ratkaisun löytäminen oli kaikkein tärkeintä.

Musiikin ja arkkitehtuurin yhteyksien tutkimisessa Blomstedt sai tarvittaessa pätevää asiantuntemusta veljeltään, kapellimestari Jussi Jalakselta - olihan molempien veljesten yhteinen appi Jean Sibelius. Musiikkipiireihin kuuluivat myös Taneli Kuusisto, jolle Aulis Blomstedt suunnitteli huvilan, sekä Uuno Klami, jonka legendaariseen venevajaan mahtui myös flyygeli. Venevaja oli luonnollisesti Aulis Blomstedtin piirtämä.

Aulis Blomstedt oli erittäin kriittinen laadun suhteen. Jos pieni yksityiskohta ei mennyt kohdalleen, niin työ putosi hänen omasta "opusluettelostaan". Tähän riitti vaikka räystäs tai ränni, jota ei tehty täsmälleen piirustusten mukaan. Työluetteloon on tämän vuoksi jälkeenpäin löydetty useita kohteita, kuten Porin ketjutalot ja As.Oy. Simsiönkuja 3 Helsingissä.

Takaisin arkkitehteihin »

P.E. Blomstedt
1.8.1900, Jyväskylä - 3.11.1935, Helsinki

Pauli Ernesti Blomstedt kirjoitti ylioppilaaksi vuonna 1918 ja valmistui arkkitehdiksi Teknillisestä korkeakoulusta 1922. Valmistumisensa jälkeen Blomstedt työskenteli useissa eri arkkitehtitoimistoissa mm. Armas Lindgrenin ja Bertel Jungin avustajana sekä Helsingin kaupungin rakennuskonttorissa. 1926 hän perusti oman toimiston vaimonsa Märta Blomstedtin kanssa. Vuosina 1924–30 Pauli Blomstedt teki useita opintomatkoja Keski- ja Etelä-Eurooppaan: Italiaan, Saksaan, Ranskaan, Sveitsiin, Monte Carloon, Itävaltaan ja Unkariin.

Blomstedt kirjoitti tutkielmia ja artikkeleita asemakaavoituksesta ja rakennustaiteen eri aloilta ammatti- ja päivälehtiin. Yksi hänen laajimmista artikkelisarjoistaan käsitteli Helsingin keskustaa ja sen laajenemismahdollisuuksia. Hän suunnitteli muun muassa kanavareittiä kaupungin ympäri. Hän oivalsi Helsingin mahdollisuudet "meren kaupunkina". Tätä ajatusta ei aikanaan ymmärretty, vaan päin vastoin esitettiin keskeisen vesielementin, Töölönlahden, täyttämistä. Taitavasti perustellulla kannanotolla Blomstedt pelasti tämän tärkeän viheralueen.

Blomstedt seurasi tiiviisti kansainvälistä kehitystä, ja vaikka hänen uransa jäi lyhyeksi ehti hänen arkkitehtuurinsa käydä läpi useita eri vaiheita. Blomstedtin 1920-luvun päätyöt, Helsinkiin rakennetut pankkirakennukset Liittopankki ja Helsingin Suomalainen Säästöpankki, edustavat klassismia. Aidon funktionalistisia ovat Kotkan Suomalainen Säästöpankki ja sodassa tuhoutunut ravintola-hotelli Pohjanhovi Rovaniemellä. Ekspressiivisempää suuntausta edustavat puolestaan toteutumaton suunnitelma Helsingin Kansanteatteriksi sekä 1938 valmistunut Kannonkosken kirkko. Blomstedtin suunnittelemat teräsputkihuonekalut olivat aikanaan huippumoderneja ja ovat nykyään suosittua keräilytavaraa.

1920–30-luvun taitteessa Blomstedt otti osaa lähes kaikkiin tärkeisiin arkkitehtuurikilpailuihin, mutta hänen ehdotuksensa olivat liian moderneja ja utopistisia toteutuakseen aikanaan. Esimerkkinä mainittakoon Temppeliaukion vuonna 1933 pidetty kirkkokilpailu, jossa hänen ehdotuksensa yllättävän paljon muistuttaa lähes neljäkymmentä vuotta myöhemmin toteutettua Timo ja Tuomo Suomalaisen kallion sisään louhittua ratkaisua.

* * *

P.E. Blomstedtin muistonäyttelyn yhteydessä 1972 Arkkitehtuurimuseon kokoelmiin saatiin n. 450 piirustusta käsittävä kokonaisuus.


1920-luvulla tehdyissä piirustuksissa klassismi on saanut jyhkeän ja pateettisen ilmaisun. P.E. Blomstedtin kädenjälki on voimakasilmeistä, piirustukset on usein tehty paksulla tussilla. Tukevaa, jopa ylettömän jämäkkää klassismia doorilaiseen tai toskanalaiseen tyyliin nähdään etenkin hänen suojeluskuntataloehdotuksissaan, niin Hämeenlinnaan kuin hänen kotikaupunkiinsa Jyväskylään. Musta ja kulta ovat suosiossa, koristeaiheet on maalattu paksulla kultavärillä, joka käytännössä tarkoitti tummaa messinkipintaa tai kuparia. Suosikkiväri oli mukana jopa matkaluonnoksissa. Välimeren vuorten rinteiden teräväreunaiset agavet ovat kullanvärisiä, kuten "Näkymä Monte Carlosta" osoittaa.


1920-luvun puolivälissä P.E. Blomstedt työskenteli Helsingin kaupungin rakennuskonttorissa, jossa suunniteltiin asuintaloja Mäkelänkadun varrelle ja myös Helsingin Suomenkielistä Työväenopistoa. Työt allekirjoitti silloinen kaupunginarkkitehti Gunnar Taucher. Näissä töissä näkyy jo rakennusten pintakäsittelyssä se vähäeleinen klassismi, josta ei ollut pitkä matka funktionalismiin. Siirtyminen funktionalismiin rakenteiden suunnittelussa ei käynyt aivan yhtä vaivattomasti. Siirtymävaiheesta on olemassa todella vauhdikkaita esityksiä, esimerkkinä P.E. Blomstedtin Kotkan kaupungintalon kilpailuehdotus "Ruotsinsalmi", joka on kuin valtava panssarilaiva korkeine tähystystorneineen ja signaalilippuineen.

Helsingin Kansanteatterisuunnitelmaa varten Blomstedt teki suuren määrän piirustuksia. Alkuun hän piirsi rakennuksen Kasarmitorille ja myöhemmin Siltasaareen. Suunnitelmaan kuuluu runsaasti perspektiiviluonnoksia, joissa teatteri on hahmoteltu yövalaistuksessa. Piirustukset on tehty valkoisella liidulla mustalle paperille, ja ajankuvaan kuuluu myös mainosvalojen loiste. Teatteri jäi vain suunnitelmaksi niinkuin moni muukin Blomstedtin hieno ajatus.

Museon kokoelmien parhaat esimerkit funkisgrafiikasta löytyvät kilpailuehdotusten joukosta. Hyviä esimerkkejä ovat Blomstedtin ehdotus "Fortissima Consiliae Tutissima" Tampereen rautatieasemakilpailussa ja "Merkurius" Lassila & Tikanojan liikerakennuskilpailussa.

Takaisin arkkitehteihin »

Rafael Blomstedt
14.9.1885, Helsinki - 21.3.1950, Helsinki

Arno Rafael Blomstedt kirjoitti ylioppilaaksi 1903 ja valmistui arkkitehdiksi Polyteknillisestä opistosta (nyk. Teknillinen korkeakoulu) 1908. Kiinnostus taideteollisuuteen ja ystävyys Armas Lindgrenin kanssa veivät hänet jo varhaisessa vaiheessa käytännöllisestä arkkitehdintyöstä opetustehtäviin. Hän toimi Taideteollisuuskeskuskoulun (nyk. Taideteollinen korkeakoulu) opettajana 1912–43 sekä taiteellisena johtajana ja rehtorina vuosina 1943–49. Blomstedt teki valmistuttuaan useita opintomatkoja Eurooppaan. Hän työskenteli mm. Wienissä Josef Hoffmannin toimistossa.

Blomstedt osallistui ahkerasti arkkitehtuurikilpailuihin ja piirsi monia asuintaloja ja huviloita. Pääasiallisesti hänen tuotantonsa kuitenkin keskittyy sakraalirakennuksiin. Hän suunnitteli seurakuntataloja, pappiloita ja sankarihautoja. Hänen viimeisin työnsä oli keskeneräiseksi jäänyt Iisalmen siunauskappeli. 1930-luvulla Blomstedt suunnitteli useita kirkkojen korjauksia.

* * *

Kun Arkkitehtuurimuseon kokoelmista yhdistetään Rafael Blomstedtin, K.S. Kallion, Carolus Lindbergin ja Karl-Ruben Lindgrénin piirustukset, saa melkoisen kattavan kuvan Suomen kirkkoihin tehdyistä korjaustöistä. Parhaat esimerkit Blomstedtin suunnittelemista korjauksista on tehty Nurmijärven ja Hausjärven kirkkoihin. Näistä ovat säilyneet elävästi väritetyt sisäperspektiivipiirustukset yksityiskohtaisine työselityksineen. Muita merkittäviä kohteita ovat Mäntyharjun, Mikkelin maaseurakunnan ja Iisalmen maaseurakunnan kirkkojen korjaukset.

Blomstedt suunnitteli myös sisustuksia ja huonekaluja, mm. Suomen Pankkiin ja Eduskuntataloon. Lisäksi hän piirsi tekstiilejä sekä hopeaesineitä ja harrasti grafiikkaa.

Takaisin arkkitehteihin »

Yrjö Blomstedt
9.3.1871, Helsinki - 6.12.1912, Jyväskylä

Yrjö Oskari Blomstedt valmistui arkkitehdiksi Teknillisen Korkeakoulun edeltäjästä Polyteknillisestä opistosta vuonna 1895. Samana vuonna Blomstedt täydensi opintojaan Sortavalan seminaarissa. Vuosina 1896-1898 Hän opetti Rauman seminaarissa ja Jyväskylän seminaarin miesten käsityön ja piirustuksen lehtorina hän aloitti vuonna 1898. Kansanperinteestä kiinnostunut Blomstedt oli taustavaikuttajana myös Jyväskylän Seminaarilaisten Kansatieteellisen Museon (nyk. Jyväskylän yliopiston museo) perustamisessa. Yrjö Blomstedt oli arkkitehtien P.E. Blomstedt ja Aulis Blomstedt isä.

Jo opiskeluaikoinaan Yrjö Blomstedt kiinnostui suomalaisesta kulttuuriperinteestä ja kansallisromanttisesta tyylistä. Kiinnostus suomalaisen arkkitehtuurin omaleimaisemman tyylin kehittämiseen näkyi Blomstedtin työssä läpi uran. Blomstedt oli aktiivinen kansallisromantiikan puolestapuhuja ja hän kannusti myös muita rakennusalan ammattilaisia suosimaan työssään kotimaisia ja kareliaanisia aiheita.

Blomstedt kasvoi suomenmielisessä perheessä. Hänen lapsuudenkodissaan tuettiin muinaistutkimusta ja perhe harrasti esimerkiksi suomalaistyylisiä käsitöitä. Blomstedt oppi arvostamaan Kalevalaa ja näki sen ja karelianismin liittyvän toisiinsa erottamattomasti. Usko siihen, että Karjalassa yhä elää kalevalaisen hengen mukainen kansankulttuuri säilyi Blomstedtilla läpi elämän. Kansanomaisuuden arvostus ja suomalaisen muotokielen etsiminen liittyi toisaalta teollisen kulutuskulttuurin vastustamiseen ja aidon käsityön ihannointiin. Blomstedtin ajatusmaailmassa olikin samankaltaisuutta englantilaisen arts and crafts -liikkeen kanssa.

Vuonna 1894 Yrjö Blomstedt toteutti opinto- ja tutkimusmatkan Karjalaan Victor Sucksdorffin kanssa. Pienten apurahojen avulla Aunuksen Karjalaan toteutetusta matkasta muodostui merkittävä virstapylväs suomalaisen arkkitehtuurin historiassa. Matkan tarkoituksena oli etsiä rakennusosia ja koristemuotoja, joissa näkyy “puhdas suomalainen leima”. Kansanomaisten detaljien kautta Blomstedt toivoi voivansa kehittää suomalaista rakennustaidetta uudenaikaisempaan ja omaleimaisempaan suuntaan. Matkan päätteksi Blomstedt ja Sucksdorff luovuttivat Suomen Muinaismuistoyhdistykselle noin 150 valokuvaa ja 500 piirustusta, ja vuosina 1900 ja 1901 matka-aineisto julkaistiin kokonaisuudessaan teoksessa Karjalaisia rakennuksia ja koristemuotoja. Teoksesta muotoutui karelianismin tärkein kulmakivi suomalaisessa arkkitehtuurissa ja sitä pidetään arvossa myös kansatieteellisenä tutkimuksena.

Polyteknillisestä opistosta valmistuttuaan Blomstedt täydensi opintojaan Sortavalan seminaarissa vuonna 1895. Siellä ollessaan Blomstedt kiinnostui myös suomalaisen käsityöperinteen elvyttämisestä. Vuonna 1898 hän osallistui Suomen Yleisen Käsiteollisuusyhdistyksen huonekalukilpailuun ja voitti toisen palkinnon. Samana vuonna Blomstedt alkoi toimia Jyväskylän seminaarin miesten käsitöiden ja piirustuksen opettajana, missä hän toimi lehtorina aina kuolemaansa saakka. Jyväskylässä Blomstedtin oppilaihin kuului muun muassa kansanelämän tallentajana tunnettu, niin ikään kansanomaisia rakennuksia kuvannut, Samuli Paulaharju.

Yrjö Blomstedt omaksui opetukseensa Uno Cygnaeuksen ajatuksen koulusta, jossa oppilas kasvatetaan työn kautta työhön. Kansallisten perinteiden ohella Blomstedt piti merkittävänä myös käden työtä ja estetiikkaa. Yrjö Blomstedt tunnetaan myös museoalan kehittäjänä – hän kannatti muun muassa etnografisen museon perustamista Jyväskylään. Blomstedt kannusti myös oppilaitaan kansallisten esineiden keräämiseen.

Blomstedt vaikutti arkkitehtina erityisesti Jyväskylän kaupunkikuvan kehittymiseen. Hän suunnitteli kaupunkiin monia jugendrakennuksia ja kehitti Jyväskylän asemakaavaa ruutukaavasta vapaampaan suuntaan. Arkkitehtuurissaan Blomstedt hyödynsi Karjalasta keräämiään koristeaiheita ja yhdisti kansanomaiset detaljit uudenaikaiseen art nouveaun innostamaan muotokieleen. Blomstedtin arkkitehtuuria on verrattu muun muassa arkkitehtien Herman Gesellius, Armas Lindgren ja Eliel Saarinen töihin.

Yrjö Blomstedtin merkittävimpiin töihin lukeutuu esimerkiksi Jyväskylän seminaarin laitosrakennus Villa Rana. Piirustus- ja veistosalirakennukseksi suunniteltu Villa Rana valmistui vuonna 1905, mutta alkuperäisessä koristemaalauksessa käytettyyn sammakkoaiheiseen ornamentiikkaan viittaavan nimensä rakennus sai vasta 1960-luvulla. Blomstedt suunnitteli myös Keski-Suomen kansanopiston Suolahdelle ja huviloita muun muassa Raumaan. Monimuotoinen arkkitehti jätti kädenjälkensä myös suomalaisen kirkkoarkkitehtuurin historiaan.

* * *

Suomen rakennustaiteen museolla on kokoelmissaan Yrjö Blomstedtin originaalipiirustuksia, jotka on saatu lahjoituksena arkkitehti Aulis Blomstedtin kokoelman mukana vuonna 1980.

Takaisin arkkitehteihin »

Elsi Borg
3.10.1893, Nastola - 30.12.1958, Helsinki

Elsi Naemi Borg kirjoitti ylioppilaaksi vuonna 1912 ja valmistui arkkitehdiksi Teknillisestä korkeakoulusta 1919. Hänen veljensä Kaarlo Borg oli myös arkkitehti ja vaikutti sisarensa uranvalintaan sekä uraan myöhemminkin. Valmistuttuaan Elsi Borg opiskeli lisäksi Ateneumin taideteollisuusosastolla. Hän teki mittauspiirustuksia Karjalan rakennuksista sekä Skånen ja Etelä-Suomen linnapuistoista ja puutarhoista. Hän matkusteli Skandinavian maissa, Ranskassa, Espanjassa ja Marokossa.

20-luvulla Borg työskenteli yksityisissä arkkitehtuuri- ja puutarha-arkkitehtuuritoimistoissa. Vuodesta 1927 hänellä oli oma toimisto Helsingissä. Vuosina 1929–56 hän työskenteli puolustusministeriön rakennustoimistossa, ja 1929–32 hän suunnitteli Viipurin sotilassairaalan yhdessä Olavi Sortan kanssa.

Elsi Borg osallistui useisiin arkkitehtuuri- ja taideteollisuuskilpailuihin. 1928 hän voitti Jyväskylän maaseurakunnan kirkkokilpailun, johon mm. Alvar Aalto ja Erik Bryggman osallistuivat. Taulumäen kirkko oli ensimmäinen toteutettu monumentaalirakennus Borgin tuotannossa. Merkittävä työ on myös Helsingin Lastenlinna, jonka suunnittelun Elsi Borg sai tehtäväkseen Kaarlo Borgin kuoltua 1939. Hän toteutti työn yhdessä Otto Flodinin ja Olavi Sortan kanssa. Simpeleen kirkon Borg suunnitteli yhdessä Elsa Arokallion kanssa. Muista töistä voidaan mainita Petäjäveden siunauskappeli, Teuvan kirkko sekä Kiteen ja Vehmasmäen siunauskappelit. Borg harrasti puutarhataidetta sekä suunnitteli käyttögrafiikkaa ja kirjankuvituksia. Elsi Borg oli naimisissa tunnetun taidemaalari Anton Lindforssin kanssa.

* * *

Elsi Borgin kokoelma ei ole kovin suuri, mutta siitä käy hyvin ilmi hänen työnsä laaja-alaisuus: kirkkoja ja hautausmaita, grafiikkaa ja huonekaluja, sotilaskoti, tehdasrakennuksia ja säästöpankkeja eri puolelle Suomea. Elsi Borg oli legendaarinen piirtäjälahjakkuus. Vuonna 1927 hän avusti Oiva Kalliota Helsingin keskustasuunnitelmassa, ja juuri hän piirsi Kallion suunnitelman kuuluisat "suurkaupunkiperspektiivit". Muutamin määrätietoisin viivanvedoin hän sai aikaan kuvia, joista voi aistia suurkaupungin hälinän. Elsi Borg toi modernin ilmeen myös kirkkosuunnitelmiinsa.

Takaisin arkkitehteihin »

Kaarlo Borg
17.8.1888, Hamina - 9.1.1939, Helsinki

Kaarlo Nathanael Borg syntyi Haminassa vanhaan kulttuuri- ja pappissukuun. Hänen isänsä oli pappi jo kuudennessa polvessa, rovasti Nathanael Borg ja äitinsä Elin Fanny o.s. Calonius. Kaarlo Borg kirjoitti ylioppilaaksi Turun suomalaisesta klassillisesta lyseosta vuonna 1907 ja lähti opiskelemaan arkkitehtuuria Polyteknilliseen opistoon Helsinkiin. Opiston nimi muutettiin Teknilliseksi korkeakouluksi 1908, ja Borg valmistui arkkitehdiksi vuonna 1913. Myös Borgin sisarukset menestyivät rakennustaiteen ja kuvataiteen alalla. Isoveljen jalanjälkiä seuraten viisi vuotta nuorempi sisar Elsi Borg lähti myöhemmin opiskelemaan arkkitehtuuria; sisaresta tuli yhtä lailla menestynyt arkkitehti. Toinen sisar Ester Borg ryhtyi puolestaan kuvataiteilijaksi ja kuvaamataidon opettajaksi.

Kaarlo Borg aloitti työskentelyn arkkitehti Vilho Penttilän toimistossa jo opiskeluaikanaan. Hän työskenteli Penttilän toimistossa Helsingissä neljän kuukauden ajan ja teki toisen työrupeaman opettajansa professori Gustaf Nyströmin toimistossa, missä työskenteli kuuden kuukauden ajan. Yhteistyö Nyströmin kanssa jatkui opiskelun päätyttyä, kun Borg palkattiin toimistoon vielä vuodeksi. Nyströmin toimistossa Borg omaksui vaikutteita työnantajansa klassistisesta arkkitehtuurista. Kaarlo Borgin arkkitehtuuri ei kuitenkaan ollut yhtä dekoratiivista kuin Nyströmin, vaan hän sai vaikutteita myös muualta. Hänen seuraava työnantajansa oli pelkistetymmästä funktionalismistaan tunnettu arkkitehti Uno Ullberg, jonka toimistossa Viipurissa Borg työskenteli viiden kuukauden ajan.

Kaarlo Borgin ura sai uuden käänteen, kun hän alkoi arkkitehtitoimisto Borg – Sirén – Åbergin osakkaaksi. Vuosien 1918-1925 aikana Kaarlo Borgin, Johan Sigfrid Sirénin ja Urho Åbergin pitämä toimisto suunnitteli lukuisia merkittäviä kohteita, joskaan ei aina yhteistyössä. Moni toimiston aikana suunniteltu rakennus ideoitiin ainoastaan toimiston nimissä. Toimisto osallistui esimerkiksi moniin arkkitehtuurikilpailuihin, joista voitokkaimmaksi muodostui eduskuntatalon kilpailu. Ensimmäisen palkinnon voittanut ehdotus oli signeerattu arkktiehtitoimisto Borg – Sirén – Åbergin nimiin, mutta toimiston lopetettua vuonna 1925 Sirén jatkoi rakennuksen suunnittelua yksin. Borg ei hyväksynyt rakennuksen monumentaalisuutta, eikä siten myöskään halunnut ottaa vastuuta suunnittelutyöstä. Vuonna 1925 Kaarlo Borg perusti oman toimistonsa, jossa toimi elämänsä loppuun saakka. Hän on jäänyt arkkitehtuurin historiassa vähemmän tunnetuksi kuin esimerkiksi yhtiökumppaninsa J.S. Sirén, sillä Borgin tuotantoa ei ole juuri tutkittu.

Kaarlo Borg laati uransa aikana useita asuinkerrostalojen suunnitelmia. Hänen kädenjälkensä näkyy erityisesti Helsingin Etu- ja Taka-Töölössä, minne suunnittelemista asuinrakennuksista suurimman osan hän suunnitteli omissa nimissään. Hänen arkkitehtitoimistossaan työskenteli monia nuuoremman polven arkkitehteja avustajina. Taka-Töölön kerrostalojen suunnitteluun osallistuivat esimerkiksi arkkitehdit Kaj Englund ja Olavi Hammarström. Borgin tuotanto käsittää lukuisan määrän myös julkisia rakennuksia. Arkkitehti-lehdessä vuonna 1939 julkaistussa nekrologissa mainittiin hänen huomattavimpina ansioina “Kallion kaupunginosan pappila ja seurakuntatalo, HOK:n toimitalo, Kotkan kansakoulutalo, Veitsiluodon selluloosatehtaan tehdas-, asunto- ja hallintorakennukset sekä Veitsiluodon, Kevätniemen sahan ja Kosken asemakaavat”. Borg osallistui myös Helsingin Pääpostitalon ja Lastenlinnan suunnitteluun, muttei ehtinyt nähdä kumpaakaan rakennusta valmiina. Postitalon suunnittelussa hän teki yhteistyötä kahden muun arkktiehdin, Jorma Järven ja Erik Lindroosin kanssa. Lastenlinnaa suunnittelemassa olivat Kaarlo Borgin lisäksi arkkitehdit Otto Flodin ja Olavi Sortta. Borgin kuoltua Elsi Borg jatkoi veljeltään pahasti kesken jääneen Lastenlinnan suunnittelutyön päätökseen.

Kaarlo Borgin suunnittelemat töölöläiskerrostalot edustavat pääasiassa 20-luvun klassisismia. 1930-luvulle tultaessa Borgin suunnittelu muuttui kuitenkin asteittain pelkistetymmäksi ja klassistiset aiheet alkoivat kadota rakennusten julkisivuista. Uudenaikaista oli myös Borgin kiinnostus arkkitehtuurin standardisoimiseen. Hän oli mukana toimikunnassa, joka tutki muun muassa sileiden vaneriovien sarjavalmistusta.

Borg kokeili itsekin sarjavalmisteisten ovien käyttöä esimerkiksi suunnitellessaan As. Oy Pohjois-Hesperiankatu 21:n. “Töölön helmenä” tunnettu rakennus on pohjakaavaltaan U:n muotoinen vaaleaksi rapattu kolmifasadinen talo, joka sijaitsee keskeisellä paikalla Hesperian puiston vieressä. Se eroaa niin julkisivumateriaaliltaan kuin muotokieleltään suuresti Borgin edellisen vuosikymmenen suunnitelmista kuten As. Oy Sammonkatu 1:stä, jossa näkyy vaikutteita ajan kööpenhaminalaisesta asuinrakennusarkkitehtuurista. Sammonkatu 1:n massiivisen julkisivun tunnusmerkkejä ovat punatiilipinta, harjakatto ja 16-ruutuiset ikkunat sekä päätykolmion tyylitellyt rautaiset ristikoristeet. Rakennus muodostaa Runeberginkadulta päin katsottuna yhdessä kadun vastakkaisella puolella sijaitsevan As. Oy Helsingin Virkamiehen (Borg – Sirén – Åberg, 1924) kanssa Temppelinaukion kirkolle johdattavan porttiaiheen. Arkkitehtitoimisto Borg – Sirén – Åbergin suunnitteleman As. Oy Sammonkatu 1:n piirustukset on signeerannut K. Borg. Arkkitehti suunnitteli kyseiseen monumentaaliseen rakennukseen myös perheensä kodin ja tulevan toimistonsa.

Kaarlo Borg ehti suunnittelutyönsä ohella toimia myös muissa tehtävissä. Hän toimi Teknillisen korkeakoulun arkkitehtuuriosaston assistenttina ja opetti Ateneumin Taideteollisuuskeskuskoulussa. Hän kuului Arkkitehti-lehden toimituskuntaan, toimi luottamustehtävissä Arkitektklubbenissa ja Suomen Arkkitehtiliiton hallituksessa. Kaarlo Borg toimi myös Suomen arkkitehtiliiton edustajana monissa arkkitehtikilpailuissa.

* * *

Arkkitehtuurimuseolla (ent. Suomen rakennustaiteen museo) on pieni kokoelma Kaarlo Borgin piirustuksia. Eri tahoilta saatu kokoelma käsittää Töölön asuinrakennusten ohella esimerkiksi eduskuntatalon kilpailun ehdotuksen vuodelta 1924. Piirustukset ovat lähinnä kopioita.

Takaisin arkkitehteihin »

Birger Brunila
4.10.1882, Kotka - 20.1.1979, Helsinki

Birger August Konstantin Brunila kirjoitti ylioppilaaksi 1899 ja valmistui arkkitehdiksi Polyteknillisestä opistosta (nyk. Teknillinen korkeakoulu) 1905. Brunilalla oli yhteinen arkkitehtitoimisto W.G. Palmqvistin kanssa 1905–08. He suunnittelivat lähinnä asuintaloja. Vuodesta 1908 lähtien Brunilalla oli oma toimisto. Hän teki opintomatkoja Tanskaan, Englantiin, Hollantiin, Belgiaan, Ranskaan, Saksaan, Itävaltaan, Unkariin ja Tsekkoslovakiaan. Hän osallistui myös aktiivisesti eri maissa pidettyihin asuntokongresseihin ja näyttelyihin.

Pääasiallisen elämäntyönsä Brunila teki Helsingin kaupungin asemakaava-arkkitehtina. Vuodesta 1912 vuoteen 1917 hän toimi ensimmäisen asemakaava-arkkitehdin, Bertel Jungin apulaisena ja tämän jälkeen 1948 asti hänen seuraajanaan. Kaavoitustyössään Brunila keskittyi lähinnä asunto-ongelmien ratkaisemiseen ja oli erityisesti kiinnostunut englantilaisesta puutarhakaupunki-ideologiasta. Muualle kuin Helsinkiin tehdyistä suunnitelmista mainittakoon Kokkolan, Lohjan, Äänekosken, Lauritsalan (yhdessä Palmqvistin kanssa) sekä Keravan (yhdessä B. Aminoffin ja E. Kaalamon kanssa) asemakaavat.

Brunilan suunnittelemia ovat Enson tehtaat Ensossa (nyk. Venäjällä), selluloosatehdas ja työväenasuintalot Kotkassa, teollisuuslaitokset ja työväenasunnot Äänekoskella sekä Turun Säästöpankin lisärakennus (yhdessä Valter Jungin kanssa).

Brunila kirjoitti artikkeleita ammattilehtiin ja toimi Arkkitehti-lehden päätoimittajana 1912–16 ja avustajana 1921–29. Hänen toimittajakautenaan esiteltiin mm. laajasti Eliel Saarisen kaupunkisuunnitelmia. Vuonna 1945 julkaistiin Brunilan "Suur-Helsingin asemakaavakysymyksiä", ja hänen tunnetuin teoksensa "Arkitekter och annat folk" ilmestyi vuonna 1966.

* * *

Birger Brunila oli taitava piirtäjä. Tästä kertoo mm. se, että hän voitti 1903 Polyteknillisen opiston arkkitehtiopiskelijoiden kesken järjestetyn Arkitekten-lehden kansikuvakilpailun. Brunilan kokoelmassa on mainio sarja hänen opiskeluaikaisia tehokkain värein laveerattuja tussipiirustuksiaan. Hänen interiöörikuvansa poikkeavat jugend-kauden tummasta ja raskaasta sisustuksesta suorastaan häikäisevällä valoisuudellaan ja värikkyydellään. Ote Brunilan piirustuksissa on sekä skandinaavisempi että kansainvälisempi kuin vuosisadan alussa yleensä.

Kun Brunila erikoistui asemakaava-arkkitehtuuriin, emme valitettavasti enää tapaakaan tätä loistavaa piirtäjää, sillä tämä arkkitehtuurin alue ei käyttänyt yhtä paljon hyödykseen piirustustaitoa. Tilalle tulivat viivoitin ja julkisivukaaviot, joita yhtenäisen kaupunkikuvan ihanne vaati. Brunila saattoi tosin edelleen tehdä herkkiä ja idyllisiä pikku "esikaupunkeja", kuten Torkkelinmäki Helsingin sydämessä.

Takaisin arkkitehteihin »

Erik Bryggman
7.2.1891, Turku - 21.12.1955, Turku

Erik William Bryggman kirjoitti ylioppilaaksi 1910. Kouluaikanaan hän kävi myös Turun Taideyhdistyksen piirustuskoulua vuosina 1906–09. Hän valmistui arkkitehdiksi Teknillisestä korkeakoulusta 1916. Ennen valmistumistaan hän matkusti vuonna 1914 yhdessä opiskelutoverinsa Hilding Ekelundin kansssa Ruotsiin ja Tanskaan. Tämän jälkeen Bryggman työskenteli Helsingissä Sigurd Frosteruksen, Armas Lindgrenin ja Valter Jungin arkkitehtitoimistoissa sekä Helsingin asemakaavakonttorissa. Vuonna 1923 hän perusti oman toimiston Turkuun.

Työskennellessään Lindgrenin toimistossa Bryggman tutustui perusteellisesti historialliseen arkkitehtuuriin; hän oli mukana mm. Turun tuomiokirkon restauroinnissa. Tämä työ sai hänet myös siirtymään takaisin kotikaupunkiinsa.

Vuonna 1920 Bryggman matkusti Italiaan. Matka tuotti suuren määrän luonnoksia, joissa hän renessanssiarkkitehtuurin ohella tutki anonyymia, kansanomaista rakentamista. Italian arkkitehtuurin vaikutus näkyi sittemmin Bryggmanin 20-luvun töissä, esimerkiksi asuintalo Atriumissa (1927) ja Hotelli Hospits Betelissä (1928).

Heti valmistuttuaan ja koko 20- ja 30-luvun Bryggman osallistui ahkerasti arkkitehtuurikilpailuihin. Hän sai lunastuksen Paimion parantolan kilpailussa 1929 ja toisen palkinnon Tehtaanpuiston kirkkokilpailussa 1930. Bryggman ja Turussa tähän aikaan toiminut Alvar Aalto osallistuivat lähes poikkeuksetta samoihin kilpailuihin. Turkulaisissa kilpailuissa Aalto sijoittui yleensä paremmin ja sai rakennettavakseen mm. Lounais-Suomen Maalaistentalon ja Paimion parantolan. Kansainvälisissä kilpailuissa, kuten Columbus-majakkakilpailussa ja Thonet-Munduksen tyyppihuonekalukilpailussa (molemmat vuonna 1929) ei kummallakaan ollut onnea.

Vuonna 1929 Bryggman sai yhdessä Aallon kanssa tehtäväkseen suunnitella Turun 700-vuotisjuhlan messualueen. Näyttelystä muodostui ensimmäinen tietoinen funktionalismin manifesti Suomessa.

Bryggman oli vuotta aikaisemmin tutustunut Weissenhof Siedlungiin Stuttgartissa, Frankfurt am Mainin asuntoalueisiin Ernst Mayn johdolla sekä Dessaun Bauhausiin, jossa hän tapasi Walter Gropiuksen. Muutos italialaisvaikutteisesta klassismista funktionalismiin näkyi välittömästi tämän jälkeen Bryggmanin töissä, ei vähiten Turun Messujen suunnitteluperiaatteissa.

Åbo Akademin kirjasto, nk. "Boktorn, Kirjatorni" vuodelta 1935 ja kansainvälisesti huomiota herättänyt Vierumäen urheiluopisto 1933–36 (kilpailu oli vuonna 1930) edustavat funktionalismia puhtaimmillaan.

1930 valmistui Bryggmanin suunnittelema askeettisen pelkistetty Paraisten siunauskappeli. Kymmenen vuotta myöhemmin valmistuneessa Turun Ylösnousemuskappelissa on jo selvästi nähtävissä siirtyminen romanttisempaan arkkitehtuuriin. Koristeelliset ovien vetimet, harkitusti sijoitetut köynnöskasvit ja liuskekiven käyttö enteilevät jo "förttitalismia".

1950-luvulla Bryggman sai runsaasti tehtäviä. Hän piirsi kouluja, sairaaloita, voimalaitoksia ja huviloita. Nämä rakennukset tummahkoksi rapattuine julkisivuineen ja harjakattoineen muistuttavat samanaikaista ruotsalaista arkkitehtuuria.

Bryggmanin viimeisiin töihin kuului sodassa pommitetun Turun keskiaikaisen linnan restaurointi. Hän palautti linnan entiseen asuunsa ja antoi oman aikakautensa leiman niihin osiin, jotka ovat kongressi- ja ravintolakäytössä.

Bryggmanille myönnettiin professorin arvonimi 1948. Vuonna 1954 hänet kutsuttiin Tanskan Kuninkaallisen Taideakatemian jäseneksi ja 1955 Ruotsin Kuninkaallisen Taideakatemian jäseneksi.

* * *

Carin Bryggman lahjoitti isänsä piirustusarkiston Arkkitehtuurimuseolle (ent. Suomen rakennustaiteen museo) vuonna 1989.

Bryggman on aina ollut loistavan piirtäjän maineessa, ja hänen piirustuksissaan on vaivattomuutta ja helppouden tuntua. Tästä syystä oli yllättävää kuulla hänen tyttäreltään, että "Brygga" ei sittenkään piirtänyt kovin nopeasti ja vauhdilla. Hän työskenteli päinvastoin hitaasti ja koko ajan harkiten. Bryggmanille on tyypillistä lyhyin edestakaisin kynänvedoin ja liidun lappeella aikaansaatu pinta. Carin-tyttären mukaan Bryggman toisti mielellään sanontaa "kun piirtää hyvin, niin kaikki käy helpommin".

Bryggman-kokoelma sisältää mm. Turun Messujen luonnokset, Paraisten siunauskappelin piirustukset sekä useita varhaisia kilpailuehdotuksia, mm. mielenkiintoisia luonnoksia Imatran voimalaitoksesta, Vierumäen urheiluopistosta, Helsingin Tehtaanpuiston kirkosta ja Tampereen asemakilpailusta. Myös Turun Ylösnousemuskappelin piirustukset sisältyvät kokoelmaan. Piirustusten määrä on laskettava useissa tuhansissa, ja voi sanoa, että kyseessä on museon tähänastisen historian hienoin yksittäinen kokoelma.

Takaisin arkkitehteihin »

C.O. Cronstedt
29.7.1889, Helsinki - kesäkuu 1979,

Arkkitehti Carl Olof Anton Cronstedt syntyi Helsingissä pankkiirin perheeseen. Ruotsinkielisen perheen poika kirjoitti ylioppilaaksi Svenska Normallyceumista vuonna 1907 ja ryhtyi opiskelemaan arkkitehtuuria. Vuosina 1907-1908 hän opiskeli Polyteknillisessä opistossa ja jatkoi opintojaan Dresdenin Teknillisessä korkeakoulussa. Valmistuttuaan hän palasi Suomeen ja alkoi luomaan uraansa.

Opiskelunsa päätyttyä Cronstedt palkattiin arkkitehdiksi veljekset Thoménin arkkitehtitoimistoon, missä hän työskenteli vuosina 1914-1918. Hän työskenteli arkkitehtina myös Frosterus & Gripenbergin toimistossa (1918-1924) ennen ryhtymistään osakkaaksi arkkitehtuuritoimisto Cronstedt, Schultz & Röneholmiin vuonna 1924, jossa toimi itsenäisenä arkkitehtina aina vuoteen 1930.

Cronstedt, Schultz & Röneholmin toimiston aikanaan Cronstedt osallistui lukuisiin kilpailuihin, joista voitti myös monia palkintoja kuten esimerkiksi Kuopion kansakoulun ja Atlaspankin kilpailuissa. Cronstedt suunnitteli rakennuksia niin pääkaupunkiin Helsinkiin kuin maaseudullekin. Arkkitehti-lehdessä julkaistussa 50-vuotisonnittelussa hänen toteutuneista suunnitelmistaan merkittävimmiksi mainittiin joukko Helsinkiin rakennettuja asuinkerrostaloja, Ahlströmin liike- ja pankkitalo Iso Robertinkadun ja Fredrikinkadun kulmassa sekä Askolinin hautakappeli. Cronstedt ansioitui myös vanhojen rakennusten modernisoijana.

Yhteisen arkkitehtitoimiston lopetettua Cronstedt teki mittavan uran Rakennushallituksessa, jossa hän työskenteli ylimääräisenä piirtäjänä vuodesta 1930, ylimääräisenä arkkitehtina vuodesta 1943 ja toimistoarkkitehtina helmikuusta 1948. Hän erosi Rakennushallituksen palveluksesta heinäkuussa 1956 ja toimi tämän jälkeen yksityisenä arkkitehtina.

C. O. Cronstedt teki suunnittelijan uransa ohella myös opetustyötä. Rakennushallituksessa työskennellessään hän toimi samanaikaisesti rakennuspiirustuksen opettajana Ateneumissa vuosina 1937-1949. Hän osallistui ammattikunnan toimintaan kuulumalla ruotsinkielisten arkkitehtien Tekniska Föreningen i Finland –järjestöön.

* * *

Arkkitehtuurimuseolla (ent. Suomen rakennustaiteen museo) on C.O. Cronstedtin perikunnan vuonna 1979 lahjoittama kokoelma, joka käsittää lähinnä Cronstedtin omia suunnitelmia, mutta mukana on myös hänen yhteistöitään Schultzin ja Röneholmin kanssa. Lahjoituksen mukana saatiin myös monien muiden suunnittelijoiden piirustuksia.

Takaisin arkkitehteihin »

Hilding Ekelund
18.11.1893, Kangasniemi - 30.1.1984, Helsinki

Georg Hilding Ekelund kirjoitti ylioppilaaksi 1911 ja valmistui arkkitehdiksi Teknillisestä korkeakoulusta 1916. Valmistumisensa jälkeen hän työskenteli aluksi eri arkkitehtitoimistoissa, mm. Eliel Saarisen avustajana. Vuonna 1920 Ekelund siirtyi Tukholmaan Hakon Ahlbergin toimistoon, jossa hän piirsi mm. Göteborgin vuoden 1923 juhlanäyttelyn taideteollisuusosaston näyttelyrakennusta. Hän oli Ahlbergin toimistossa vuoden ja siirtyi sitten arkkitehti Ivar Tengbomin palvelukseen. 1926 lähtien Ekelundilla oli oma toimisto, ja vuosina 1941–49 hän toimi Helsingin kaupunginarkkitehtina.

Ekelund teki useita opintomatkoja Eurooppaan, ja hänen kontaktinsa Skandinavian maihin olivat kiinteät. Vuosina 1921–22 hän teki vaimonsa Eva Kuhlefelt-Ekelundin kanssa ensimmäisen Italian-matkansa, jonka aikana syntyneitä matkaluonnoksia julkaistiin 1923 Arkkitehti-lehdessä ja vuonna 2004 kirjana nimellä "Italia la bella". Hän oli erityisen kiinnostunut Italian nk. "architettura minoresta" ja tutki rapatun seinän ja yksinkertaisen ikkuna-aukon suhdetta.

Ekelundin opetustyö oli merkittävää, ja hän kirjoitti ahkerasti alan lehtiin. Hän toimi Teknillisen korkeakoulun arkkitehtuurin lehtorina 1927–41 ja arkkitehtuurin professorina 1950–58. Hän avusti vakituisesti Arkkitehti-lehteä 1929–30 ja oli sen päätoimittaja vuosina 1931–34. Funktionalismin saavutettua valta-aseman vuoden 1930 vaiheilla oli Ekelund arkkitehtina ja teoreetikkona mukana. Uuden ajattelutavan edustajana hän käsitteli lehden palstoilla ajankohtaisia kysymyksiä ja esitteli uutta arkkitehtuurikirjallisuutta sekä kansainvälisiä tapahtumia. Hänen taustansa oli kuitenkin 1920-luvun klassismissa; harjoitteluvuodet ruotsalaisten arkkitehtien toimistoissa vaikuttivat hänen varhaisiin töihinsä. Tarkastelemalla Ekelundin tuotantoa kokonaisuudessaan saa sen vaikutelman, että hän etsi tyylisuuntien ulkopuolelta ikuista arkkitehtuuria, jonka esikuvana tuntuu olleen Välimeren rakennuskulttuuri.

Ekelundin päätöitä ovat Helsingin Taidehalli (yhdessä Jarl Eklundin kanssa), Töölön kirkko, Lutherkirkko, Helsingin velodromi, Suomen suurlähetystö Moskovassa ja Olympiakylä Käpylässä (yhdessä Martti Välikankaan kanssa). Hän osallistui ahkerasti arkkitehtuurikilpailuihin ja sijoittui yleensä hyvin. Lukuisten arkkitehtuuriesseiden ohella hän julkaisi kirjoituksen "Suomen rakennustaidetta" Suomen Arkkitehtiliiton samannimisessä julkaisussa (1932), kirjoituksen "Uudenaikaiset rakennukset" teoksessa Keksintöjen kirja. Rakennustaide ja rakennustekniikka (1938), arkkitehtuuriosan teoksessa Art in Finland (1952) sekä osan "Rakennustaide ja rakennustoiminta 1918–1947" Helsingin kaupungin historiassa (1962).

* * *

Hilding Ekelund seurasi kiinteästi arkkitehtuurin kehitystä, ja yhdessä arkkitehtipuolisonsa Eva Kuhlefelt-Ekelundin kanssa hän oli vakituinen vieras Arkkitehtuurimuseon (ent. Suomen rakennustaiteen museon) näyttelyissä. Käydessään hän usein toi nipun piirustuksia museon kokoelmiin, aina kuitenkin vähätellen niiden merkitystä. Ekelund oli mieluummin rakentaja-arkkitehti, joka näki piirustukset lähinnä rakentamisen apuvälineinä eikä niinkään taideteoksina.

Ekelund-kokoelmassa ovat mm. Suomen Moskovan-suurlähetystön luonnokset, kilpailuehdotus ja lopulliset, toteutetut piirustukset. Suunnitelma muuttui melkoisesti linjakkaasta funkistalosta tavanomaisempaan suuntaan. Funkiskauden töitä ovat myös velodromi ja soutustadion sekä Olympiakylä. Ekelund oli erityisen kiinnostunut asuntosuunnittelusta, ja hänen asuintalojensa pohjapiirustukset ovat tarkoin tutkitut.

Ekelund otti aikanaan osaa lehdistössä käytyyn terävään traditionalistien ja funktionalistien väliseen keskusteluun. Tämä vastakkainasettelu ilmeni selvästi myös arkkitehtuurikilpailuissa. Varsinaisena avantgardistina Ekelund esiintyi useissa 1930-luvun taitteen kirkkokilpailuissa, kun taistelu tradiksen ja funkiksen välillä oli kuumimmillaan. Niin kauan kun Ekelund oli mukana oli myös funkis voitolla ja päinvastoin. Museon kokoelmissa on useita esimerkkejä näistä jännittävistä kilpailuista, esim. Tehtaanpuiston kirkkokilpailusta, jossa toteutus lopulta meni Lars Sonckin tehtäväksi.

Vuonna 1923 Ekelund voitti Eduskuntatalon sijoituskilpailun hienostuneella klassisella ehdotuksellaan. Hän olisi sijoittanut Eduskuntatalon aivan Tähtitorninmäen laelle; istuntosali olisi ollut suurin piirtein siinä kohdassa, missä Haaksirikkoisten patsas nykyään sijaitsee. Kun kilpailun toisessa vaiheessa paikaksi määrättiin nk. Oopperan tontti, eli nykyinen paikka, voittajaksi tuli J.S. Sirén. Ekelundilla oli myös etevä ehdotus Postitalokilpailuun.

Ekelundin Italian-matkaskissien "vaatimattomasta anonyymistä arkkitehtuurista" riittää kiinnostavaa aineistoa tutkijoille edelleenkin. Niinpä Taorminan aseman baldakiinireunuksen löytää yllättäen myös pienen Hunsalan aseman laiturikatoksesta, ja vastaavia esimerkkejä löytyy useita. Matkaskissikirjat olivat tavattoman tärkeitä Ekelundeille. Lähinnä arkkitehtuuriin keskittynyt osa luonnoskirjoista on museossa, enemmän henkilökohtaista aineistoa sisältävä osa on edelleen omaisilla.

Takaisin arkkitehteihin »

Jarl Eklund
20.2.1876, Kirkkonummi - 30.8.1962, Helsinki

Jarl Eklund valmistui arkkitehdiksi Polyteknillisestä opistosta (nyk. Teknillinen korkeakoulu) 1899. Vuonna 1902 hän opiskeli kuvanveistoa Ranskassa Academie Colarossissa. Hän teki mittauksia ja mittapiirustuksia Muinaistieteelliselle toimikunnalle (nyk. Museovirasto), työskenteli K.G. Nyströmin toimistossa vuoden, kaksi vuotta Yleisten rakennusten ylihallituksessa ja kolme vuotta Gesellius–Lindgren–Saarisen toimistossa. Vuonna 1905 hän perusti oman toimiston. Eklund teki opintomatkoja Saksaan, Ranskaan, Espanjaan ja Italiaan.

Jarl Eklundin tuotanto käsittää lähinnä teollisuusrakennuksia, kartanoita ja yksityistaloja. Hän suunnitteli tehdasrakennuksia mm. Kemi Oy:lle Karihaaraan, G.A. Serlachiukselle Mänttään, Tervakoski Oy:lle Tervakoskelle, Finlaysonille Tampereelle ja Rosenlewille Poriin. Hänen muista töistään voidaan mainita Helsinkiin suunnitellut Hankkijan (ent. Nikolajeffin) liiketalo Mannerheimintien ja Arkadiankadun kulmassa, Kluuvikadulla sijaitsevan Karl Fazerin kahvilan, konditorian ja ravintolan sisustukset (useita eri vaiheita; nyk. muutettu) sekä Kalastajatorpan ravintola Munkkiniemessä. Hän osallistui myös Helsingin Taidehallin suunnitteluun, pääsuunnittelija oli Hilding Ekelund. Eklund suunnitteli lisäksi useita yksityistaloja Helsingin Kaivopuistoon ja Eiraan, mm. oman talonsa Armfeltintie 8:aan.

* * *

Melkoinen osa Eklundin piirustuksista tuhoutui sodan aikana. Säästyneitä, Arkkitehtuurimuseossa olevia piirustuksia on kuitenkin yli 100 mapillista.

Eklundin ensimmäinen oma suuri työ oli liiketalo autokauppias Sergei Nikolajeffille Helsinkiin. Museon kokoelmissa on rakennuksesta komea laveerattu perspektiivipiirustus sekä siihen liittyvä sarja piirustuksia mustista, kiiltävistä avo- ja umpiautoista "chafööreineen". Sittemmin Eklund erikoistui teollisuusrakennuksiin, kartanoihin ja paremman väen asuntoihin. Klassinen esimerkki on 1920-luvulla Mäntsälään piirretty Saaren kartano, jonka hieno perspektiivipiirustus kuuluu museon kokoelmiin. Rakennuksessa toimii nykyään maatalousoppilaitos. Helsingissä sijaitsevan Ruotsalaisen teatterin suuri korjaus- ja laajennustyö tehtiin Jarl Eklundin toimistossa, jossa sen käytännössä hoiti nuori Eero Saarinen.

Takaisin arkkitehteihin »

Kaj Englund
13.3.1905, Oulu - 20.6.1976, Helsinki

Kaj Gustaf Georg Englund kirjoitti ylioppilaaksi 1923 ja valmistui arkkitehdiksi Teknillisestä korkeakoulusta 1931. Hän työskenteli valmistuttuaan Kaarlo Borgin toimistossa sekä yhdessä nuoremman veljensä Dagin kanssa. Kaj Englund perusti vuonna 1944 oman toimiston, joka keskittyi erityisesti asuntosuunnitteluun. Hän toimi opettajana Taideteollisuuskeskuskoulussa 1930-36 ja vuosina 1954-67 erityisopettajana Teknillisessä korkeakoulussa. Englundin opintomatkat suuntautuivat Saksaan, Englantiin, Italiaan ja Yhdysvaltoihin.

Kaj Englundin ura sai menestyksellisen alun hänen voittaessaan arkkitehtiylioppilaille järjestetyn teekkariasuntolan suunnittelukilpailun vuonna 1929. Talo valmistui 1931 samoihin aikoihin, kun Englund valmistui arkkitehdiksi. Jo tässä työssä hän siis paneutui koko uraansa leimanneeseen asuntoarkkitehtuuriin.

Englund piirsi sekä pientaloja että asuinkerrostaloja ja edisti asumiskulttuuria myös muussa toiminnassaan. Helsingin vuoden 1939 Asuntonäyttelyn komissaarina hänellä oli mahdollisuus propagoida laajalle yleisölle hyviä asuntoratkaisuja ja tarkoituksenmukaista sisustamista, ja hän kirjoitti ahkerasti asumiseen liittyvistä kysymyksistä.

Kaj Englundin ura ajoittuu kauteen, jolloin asuntoarkkitehtuurissa tapahtui merkittävää kehitystä. 1930-luvulla hän pyrki muiden nuorten kollegoittensa tavoin ratkaisemaan pienasuntoon liittyviä kysymyksiä ja rationalisoimaan asuntotuotantoa. Sodan jälkeen näitä ideoita pääsi toteuttamaan käytännössä, kun maata jälleenrakennettiin. Näihin toimiin liittyi Englundin toiminta Suomen Arkkitehtiliiton Standardisoimislaitoksen johtajana 1945-50.

Kaj Englund suunnitteli asuinkerrostaloja Helsingin lähiöihin - Herttoniemeen, Pohjois-Haagaan ja Maunulaan sekä muualle Suomeen erityisesti Vaasaan ja Pietarsaareen. Dag ja Kaj Englund rakensivat yhteisen asuinrakennuksen Helsingin Lauttasaareen vuonna 1938; Villa Bjerges huolella sisustettuine asuntoineen esiteltiin Arkkitehti-lehdessä samana vuonna.

Kaj Englundin suunnittelema Villa Bjergesin kalliopuutarha esiteltiin Arkkitehti-lehdessä 1946. Artikkelin taitavat piirroskuvat ovat Englundin vaimon, taiteilija Li (Lyyli Inkeri) Englundin käsialaa. Englundin arkkitehtitoimiston avustajana toimineen Li Englundin kädenjälki näkyy toimiston muidenkin piirustusten viimeistellyissä yksityiskohdissa. Li Englund tuli tunnetuksi painettujen sisustustekstiilien ja tapettien suunnittelijana, ja aikanaan hänen itselleen suunnittelemansa puvut ja hatut olivat Helsingin puhuttelevinta "haute couturea".

* * *

Kaj Englundin piirustusarkisto on saatu Arkkitehtuurimuseon (ent. Suomen rakennustaiteen museo) kokoelmaan lahjoituksena vuosina 1997 ja 2001. Laaja kokoelma tarjoaa materiaalia monipuoliseen tutkimustyöhön. (TK)

Takaisin arkkitehteihin »

Dag Englund
19.10.1906, Oulu - 1.9.1979, Helsinki

Dag Englund kirjoitti ylioppilaaksi 1926 ja valmistui arkkitehdiksi Teknillisestä korkeakoulusta 1933. Hän työskenteli aluksi yhdessä Kaj-veljensä kanssa ja vuosina 1939-44 arkkitehtina rakennushallituksessa. Hän perusti oman toimiston Helsinkiin vuonna 1945. Englund teki opintomatkoja Pohjoismaihin sekä Keski-Eurooppaan.

Dag Englund menestyi hyvin arkkitehtuurikilpailuissa. Temppeliaukean kirkon ensimmäisessä kilpailussa 1933 Dag ja Kaj Englundin funktionalistinen ehdotus sai ensimmäisen palkinnon. Sitä ei kuitenkaan toteutettu. Dag Englundin vuonna 1938 palkittu ehdotus Enson kirkkoa varten jäi sekin valmistumatta sodan takia. Hänen merkittävin toteutettu suunnitelmansa 1930-luvulla oli Rakennushallituksen työnä yhdessä Vera Rosendalin kanssa suunniteltu, aikanaan huippumoderni funktionalistinen Malmin lentoasema Helsingissä.

Dag ja Kaj Englund rakensivat yhteisen asuinrakennuksen Helsingin Lauttasaareen 1938; Villa Bjerges huolella sisustettuine asuntoineen esiteltiin Arkkitehti-lehdessä samana vuonna.

Kilpailuvoiton perusteella rakennettiin 1950 Järvenpään seurakuntaopisto. Dag Englund suunnitteli lukuisia teollisuus- ja asuinrakennuksia eri puolille Suomea. Englundin mittava suunnittelutyö vuosina 1959-64 oli Eläinlääketieteellisen tiedekunnan rakennuskokonaisuus Helsingissä.

* * *

Arkkitehtuurimuseon suppea Dag Englundin piirustuskokoelma on saatu Kaj Englundin piirustuskokoelman mukana. (TK)

Takaisin arkkitehteihin »

Martti Enkovaara
21.12.1925, - 3.10.1997,

Martti Enkovaara oli helsinkiläinen arkkitehti, joka valmistui Teknillisestä korkeakoulusta vuonna 1959. Valmistumisensa jälkeen hän pääsi heti kiinni arvostettuun työpaikkaan ja työskenteli vuodesta 1960 lähtien Kouluhallituksen rakennustoimistossa. Vuoteen 1965 mennessä hän oli saanut yliarkkitehdin viran. Enkovaara tunnetaan muun muassa Pohjois-Helsingin yhteiskoulun suunnittelijana. Tapanilassa sijaitseva koulurakennus valmistui vuonna 1964.

* * *

Arkkitehtuurimuseo (ent. Suomen rakennustaiteen museo) sai sukulaisilta lahjoituksena yliarkkitehti Martti Enkovaaran piirustuksia. Kokoelmassa on pienehkö määrä Enkovaaran koulutöitä ja muita piirustuksia kuten koulurakennusten suunnitelmia.

Takaisin arkkitehteihin »

Bertha Enwald
10.4.1871, Parikkala - 1.1.1957, Huittinen

Bertha Enwald pääsi ylioppilaaksi Savonlinnan ruotsalaisesta tyttökoulusta 1887. Hän opiskeli erivapaudella Polyteknilllisen opiston arkkitehtiosastolla vuosina 1890-94. Naiset saivat tuolloin opiskeluoikeuden ylimääräisinä oppilaina. Valmistuessaan hän oli Suomen neljäs naisarkkitehti.

Bertha Enwald työskenteli ensin koti- kaupungissaan Savonlinnasssa, sitten Kuopiossa Eskil Hinderssonin ja Leander Ikosen toimistoissa. Hän teki myös itsenäisiä rakennussuunnitelmia. Vuonna 1897 hän piirsi apteekkari Nevanderin talon Kuopion Kauppakadulle sekä pienemmän yksikerroksisen asuintalon Kuningattaren- kadulle. Enwaldin luonnoskirjaan tekemät pienet huvilaharjoitelmat vuodelta 1898 kertovat kiinnostuksesta puuarkkitehtuuriin.

Vuonna 1897 hän teki Nurmeksen kirkon mittauspiirustukset. Rakennusmestari J. Westerlundin piirtämää kirkkoa oli rakennettaessa jouduttu muuttamaan. Bertha Enwaldin piirustuksissa nähdään kirkon lopullinen asu.

Bertha Enwald haki huhtikuussa 1898 piirtäjän paikkaa Pietarista J.F. Huurin toimistosta, jota johti arkkitehti Frithiof Mieritz. Toimistossa suunniteltiin Pietarin seudulle puurakennuksia, mm. huviloita Raivolaan ja Kuokkalaan. Bertha Enwald piirsi ahkerasti ja valvoi rakennustöitä. Näissä tilanteissa naisarkkitehdin arvovalta joutui koetukselle rakennusmestarin väheksyvien näkemysten kanssa.

Vuosina 1900-1901 Bertha Enwald oli töissä arkkitehti Reinhold Guleken toimistossa Tartossa, mutta palasi 1902 Pietariin F. Mieritzin arkkitehtitoimistoon. Työtahti oli kesällä tiivis, mutta myöhemmin tilaukset harvenivat. Syksyllä Bertha Enwald tuli Suomeen toipumaan työn rasituksista eikä enää palannut Pietariin.

Naisarkkitehdin työ piirtäjänä ei vastannut hänen koulutustaan arkkitehtina, mutta oman toimiston perustaminen tuntui liian uskaliaalta. Bertha Enwald päätti vaihtaa ammattia ja kouluttautua piirustuksen ja käsitöiden opettajaksi. Vuonna 1904 hän valmistui Helsingin käsityökoulun opettajaosastolta. Elämäntyönsä hän teki piirustuksenopettajana Porissa.

Arkkitehdin työtään hän ei kokonaan jättänyt. Sukulaisille hän piirsi hirsihuviloita kesäasunnoiksi. Lisäksi hän suunnitteli huonekaluja, jotka jykevyydellään ilmentävät kansallisromanttisia pyrkimyksiä.

* * *

Arkkitehtuurimuseossa on lukuisia Bertha Enwaldin arkkitehtuuri- opintoihin liittyviä piirustuksia.

Takaisin arkkitehteihin »

Aarne Ervi
19.5.1910, Forssa - 26.9.1977, Helsinki

Aarne Adrian Ervi (ent. Elers) kirjoitti ylioppilaaksi vuonna 1930 ja valmistui arkkitehdiksi Teknillisestä korkeakoulusta 1935. Hän työskenteli heti valmistuttuaan Alvar Aallon arkkitehtitoimistossa avustaen mm. Viipurin kirjaston suunnittelutyössä. Sitten hän siirtyi Toivo Paatelan toimistoon, ja oman toimiston hän perusti 1938. Vuosina 1965–69 hän työskenteli Helsingin kaupunkisuunnitteluvirastossa virastopäällikkönä.

1937–38 Ervi toimi Taideteollisuuskeskuskoulun (nyk. Taideteollinen korkeakoulu) erikoisopettajana ja 1935 Teknillisen korkeakoulun asemakaavaopin assistenttina. Rakennusoppia hän opetti vuosina 1944–45. Erville myönnettiin professorin arvonimi 1967. Hän oli American Institute of Architects -järjestön ja Unkarin arkkitehtiliiton kunniajäsen sekä Stuttgartin yliopiston kunniatohtori.
Ervi matkusti paljon. Hän teki opintomatkan mm. Amerikkaan, ja 1959 hän kävi kulttuurivaltuuskunnan mukana Kiinassa.

Läheinen suhde luontoon ja maiseman huomioon ottaminen on kaikissa töissä ollut Ervin suunnittelun lähtökohtana. Hänen tavoitteenaan oli kokonaisuus, jossa mittakaavaltaan ja toiminnaltaan inhimillinen rakennus sopeutuu harmonisesti ympäristöönsä. Hänen nimensä yhdistetään yleensä ensimmäisenä Tapiolaan, jonka keskustan suunnittelukilpailun hän voitti 1954 ehdotuksellaan "Don Hertzenin kylä". Heikintorin tavaratalo, keskustorni, uimahalli ja keskustan asemakaava altaineen ja suihkulähteineen ovat hänen suunnittelemiaan. Ervin muita huomattavia töitä ovat Helsingin yliopiston Porthania-rakennus ja Turun yliopisto sekä Oulujoki Oy:n ja Imatran Voiman voimalarakennukset. Hän suunnitteli myös lukuisia koulutaloja, asuntoalueita, yksityistaloja sekä viimeksi Töölön sivukirjaston Helsinkiin.

* * *

Ervin valmistuessa arkkitehdiksi funktionalismi oli jo vakiinnuttanut asemansa Suomessa. Hänen ensimmäisiä töitään oli Heinolan keskustaan suunniteltu (nyk. purettu) Heinolan Liike Oy:n rakennus, jossa oli mm. elokuvateatteri, ravintola ja myymälöitä. Tähän kauteen kuuluivat myös lukuisat Shellin bensiiniasemat, joita autoistumisen myötä rakennettiin eri puolille Suomea - sananmukaisesti Hangosta Petsamoon. Vanhempi autoilijasukupolvi muistaa varmasti nämä valkoiset huoltoasemat pyöristettyine kulmineen. Luultavasti viimeinen näistä on ollut Joensuussa.

Funkiskauteen kuuluu myös juuri ennen sotaa valmistunut asuinkerrostalo Lauttasaarentie 9 (nyk. 7). Se on parhaita esimerkkejä kehityksestä, jonka sota katkaisi pitkäksi aikaa. Vapaampaan suunnitteluun Ervi oli tutustunut työskennellessään Aallon toimistossa. Hän oli myös mukana standardisoimistyössä. Hän oli Aallon tapaan sitä mieltä, että rakennusten osat ovat standardisoitavissa mutta itse rakennus on suunniteltava yksilönä. Samalla tavalla Ervi ajatteli elementtirakentamisesta ja kävi intensiivistä taistelua elementtien puolesta. Helsingin yliopiston instituuttirakennus Porthania oli ensimmäinen suuri kohde, jossa elementtejä meillä käytettiin.

Ervin toimisto oli maailmankuulu: sinne pyrittiin töihin monista maista. Toimistossa vallitsi kiireistä huolimatta lämmin ja huumorintajuinen ilmapiiri. Ervi oli aina innostunut uusista asiosta, ja esimerkiksi muovin käyttöönottoa rakennusosiin on meillä pidetty hänen ansionaan.

Paitsi rakennuksia Ervi suunnitteli myös suuren määrän sisustuksia, mm. Finnhansa- ja Finntrader-laivoihin. Hän toi "laiva-arkkitehtuurin", esim. köysikaiteet ja muut yksityiskohdat myös rakennuksiin. Ensimmäisenä hän kokeili niitä omassa talossaan, joka on Helsingin Kuusisaaressa lähellä luontoa ja vettä. Se on ollut suomalaisen asumisen ihanne ja idylli, ja sitä on esitelty laajasti alan lehdissä eri puolilla maailmaa.

Ervin piirustusarkisto on yksi Arkkitehtuurimuseon täydellisimmistä. Piirustusten lisäksi museolla on erinomainen kokoelma Ervin valokuvia. Hänellä oli Hasselblad-kamera, jolla hän kuvasi paljon matkustellessaan maailmalla. Tapiolan rakentamisesta on tehty lisäksi filmi. Sitä säilytetään Suomen elokuva-arkistossa.

Takaisin arkkitehteihin »

Runar Finnilä
5.8.1891, Vaasa - 6.12.1956, Helsinki

Runar Valfrid Finnilä valmistui arkkitehdiksi Teknillisestä korkeakoulusta 1915 ja perusti oman toimiston 1916. Hän teki opintomatkoja Skandinavian maihin, Viroon, Saksaan, Ranskaan, Belgiaan, Hollantiin, Englantiin, Italiaan, Sveitsiin, Unkariin ja Itävaltaan.


Paitsi arkkitehtina Finnilä toimi useiden teollisuuslaitosten johtokunnissa. Hän oli vuodesta 1931 Turun Verkatehtaan ja vuodesta 1940 Silferberg & Weckselin Yhdistettyjen Hattutehtaiden sekä Hattuteollisuus Oy:n toimitusjohtaja. Koska Finnilällä oli läheiset suhteet liike-elämän johtoon, hän sai suunnitellakseen teollisuuslaitoksia ja pankkirakennuksia. Hänen toimistonsa on suunnitellut mm. Suomen Sokerin tehdaslaitokset Helsinkiin, Turkuun ja Vaasaan. Pankkirakennuksia Finnilä suunnitteli mm. Helsingin Osakepankille ja Pohjoismaiden Yhdyspankille eri puolille Suomea. Hänen muista töistään mainittakoon vielä Savonlinnan ravintola-hotelli Tott sekä Helsingissä sijaitsevat asuinrakennukset Puistokatu 11 b, Merikatu 7, Raatimiehenkatu 3 ja Fabianinkatu 6.

* * *

Finnilän piirustusten uskottiin joutuneen hukkaan, mutta kesällä 1988 löydettiin sattumalta Ehrensvärdintie 3:n ullakolta ja talon ulkopuolella olleelta roskalavalta hänen piirustuskansioitaan. Arkkitehti asui ja piti toimistoa tässä rakennuksessa. Piirustukset sinänsä olivat aika tavanomaista työpiirustusaineistoa, mutta kaiken kaikkiaan nämä 23 kansiota muodostavat mainion otoksen Finnilän tuotannosta.

Takaisin arkkitehteihin »

Otto Flodin
8.9.1903, Sortavala - 6.11.1969, Helsinki

Otto Fritiof Flodin syntyi Sortavalassa varatuomari Karl Aleksander Flodinin perheeseen. Hän kirjoitti ylioppilaaksi Sortavalan lyseosta vuonna 1921 ja muutti Helsinkiin opiskelemaan arkkitehtuuria. Flodin valmistui arkkitehdiksi Teknillisestä korkeakoulusta vuonna 1927 ja oli jo tuolloin hankkinut hyvää käytännön työkokemusta maineikkaiden arkkitehtitoimistojen palkollisena.

Opiskeluaikanaan Flodin työskenteli Kaarlo Borgin arkkitehtitoimistossa vuonna 1926 ja professori Armas Lindgrenin toimistossa seuraavana vuonna. Lindgren oli Flodinille tuttu jo Teknillisestä korkeakoulusta, jossa hän toimi tämän läheisenä opettajana. Työnantajan roolissa Lindgren luotti oppilaaseensa niin, että antoi tämän osallistua avustajana mittavaan hankkeeseen, Turun tuomiokirkon restauroinnin suunnitteluun.

Flodinilla oli Lindgrenin lisäksi muita vaikutusvaltaisia opettajia kuten muun muassa Carolus Lindberg ja Harald Andersin. Hän sai arkkitehtuuriinsa vaikutteita myös opintomatkoiltaan 1930- ja 1950-luvuilla. Ensimmäiset matkansa hän teki Valtion ja Kordelinin säätiön apurahojen turvin. Hän matkusti Saksaan ja Italiaan vuonna 1932, Ruotsiin ja Tanskaan vuonna 1950 sekä Englantiin 1953.

Flodin ehti urallaan toimia useaan otteeseen arvovaltaisilla työnantajilla eri tehtävissä. Valmistuttuaan vuonna 1927 hän pääsi töihin Puolustusministeriön tekniselle osastolle ja meni vuonna 1928 vielä pariksi vuodeksi Kaarlo Borgin toimistoon. Tämän jälkeen hän työskenteli arkkitehtina Rakennushallituksessa 1930-1931 ja Puolustusministeriössä 1931-1933 sekä ylimääräisenä arkkitehtina Rakennushallituksessa 1933-1936. Tässä välissä hän meni Helsingin kaupungin kiinteistötoimiston asemakaavaosastolle vuosiksi 1937-1946 ja erikoistui asemakaavoitukseen, josta muodostui yksi hänen uransa merkittävimpiä alueita.

Flodin suunnitteli rakennuksia aktiivisimmin 1930-luvulla, jolloin häntä kiinnostivat muun muassa tyyppitalot. Hän menestyi esimerkiksi Pohjoismaisten Rakennuspäivien yhteydessä järjestetyissä insuliittihuvilakilpailussa, josta voitti ensimmäisen palkinnon vuonna 1932.Verrattuna Flodinin kaavoittamisen parissa tekemään uraan, hänen rakennussuunnitelmansa jäivät kuitenkin toissijaisiksi. Tätä tosiasiaa eivät muuttaneet edes muutamat laajalti tunnetut julkiset rakennukset, joiden suunnittelemisessa hän oli tiiviisti mukana. Flodin oli mukana suunnittelemassa muun muassa Helsingin Lastenlinnaa (1938-1948), joissa hänen työpareinaan toimivat arkkitehdit Olavi Sortta, Kaarlo Borg ja myöhemmin Elsi Borg. Hänen suunnittelemansa on myös Tampereen rautatieasema (1934-1936), jonka suunnitelmat hän laati yhteistyössä arkkitehti Eero Seppälän kanssa.

Otto Flodin vaikutti työpanoksellaan merkittävästi suomalaisen aluesuunnittelun kehittymiseen. Hän aloitti alaa uudistavan työnsä kaavoittamisen parissa jo Helsingin kaupungin kiinteistötoimiston asemakaavaosastolla, mutta tuli tärkeäksi kaupunkisuunnittelun kehittäjäksi varsinkin vuosina 1947-1968 toimiessaan Helsingin Seutukaavaliiton ensimmäisenä johtajana.

Aluesuunnittelu alkoi Suomessa varsinaisesti vasta toisen maailmansodan aikoihin. Alvar Aallon laatima Kokemäenjoen seutukaava (1942) oli ensimmäinen arkkitehdilta tilattu kaavoitustyö, jonka myötä kaavoittaminen keskittyi erityisesti arkkitehtien tehtäväksi. Kuusikymmenluvulle tultaessa asianmukainen aluesuunnittelu oli jo käytäntö, jonka asema oli turvattu säädöksin.

Otto Flodinin toimiessa Seutukaavaliiton johtajana Helsinki oli kasvamassa ja leviämässä nopeasti. Pääkaupunkiseudun kehittäminen nähtiin sodan jälkeen ensiarvoisen tärkeänä tehtävänä ja kaavoittajia työllistivät myös alueella toteutuneet lukuisat kuntaliitokset. Flodinin luotsaaman Seutukaavaliiton tehtävänä oli ensisijaisesti ohjata pääkaupunkiseudun kehittymistä kaupunkimaisempaan suuntaan. Ensimmäinen alustava kaava, niin kutsuttu Ameba-seutukaava, valmistui 1950-luvun lopulla ja se julkaistiin virallisena alustavana kaavana Flodinin jäätyä eläkkeelle vuonna 1968. Helsingin, Helsingin maalaiskunnan (nyk. Vantaa), Espoon, Kauniaisen, Järvenpään, Keravan, Kirkkonummen, Nurmijärven, Tuusulan, Sipoon ja Vihdin käsittävä kaava toimi myöhempien suunnitelmien perustana ja mainitaankin siksi aina yhtenä arkkitehti Flodinin merkittävimmistä töistä.

Otto Flodin oli ensimmäisiä suomalaisia arkkitehteja, jonka ura painottui lähes kokonaan aluesuunnitteluun. Hänen aikanaan yksityisten arkkitehtien ammattikunnan rinnalle muodostui arkkitehdin koulutuksen saaneiden virkamiesten ammattikunta, joka keskittyi kunnalliseen ja valtakunnalliseen viranomaistyöhön. Ajalla rakennussuunnittelu ja aluesuunnittelu eriytyivät omiksi itsenäisiksi arkkitehtuurin alueikseen. Kaavoittamisesta muodostui eri ammattilaisten tekemää yhteistyötä, jossa oli mukana niin arkkitehteja, liikenneinsinöörejä kuin yhteiskuntatieteilijöitäkin. Flodin vaikutti alan kehittymiseen ammattitaidollaan, sillä hän oli paitsi alan uranuurtaja, myös oman aikansa monipuolisimman seutukaavan suunnittelija Suomessa.

* * *

Arkkitehtuurimuseolla on kokoelmissaan ainoastaan muutama Otto Flodinin piirustus. Tampereen rautatieaseman piirustuksia tuli museolle Väinö Vähäkallion kokoelman mukana ja Ulkoministeriö lahjoitti vuonna 1998 ruskokopioita Flodinin ehdotuksesta Suomen Moskovan lähetystötalon kilpailuun vuodelta 1935. Ehdotus voitti kilpailussa kolmannen palkinnon.

Takaisin arkkitehteihin »

Sigurd Frosterus
4.6.1876, Asikkala - 2.3.1956, Helsinki

Sigurd Frosterus kirjoittti ylioppilaaksi 1897 ja valmistui filosofian maisteriksi Helsingin yliopistosta 1899. Hän väitteli tohtoriksi 1920 värin käytöstä maalaustaiteessa. Humanististen opintojen lisäksi Frosterus opiskeli Polyteknillisessä opistossa (nyk. Teknillinen korkeakoulu) ja valmistui arkkitehdiksi 1902. Ensimmäisen opintomatkansa hän teki Italiaan jo 1900, ennen kuin aloitti arkkitehtuuriopintonsa. Myöhemmin hän matkusteli Euroopassa ja Yhdysvalloissa.

Vuosina 1902–04 Frosteruksella oli yhteinen arkkitehtitoimisto Gustaf Strengellin kanssa. 1904 he julkaisivat Helsingin rautatieasemakilpailun yhteydessä tunnetuksi tulleen taistelukirjoituksensa "Arkitektur, en stridskrift våra motståndare tillägnad". Strengell ja Frosterus arvostelivat kilpailun lopputulosta ja asettivat kansallisromanttisten kivikolossien vastapainoksi uuden "teräs-järki-tyylin". Ennen kilpailua Frosterus oli työskennellyt neljä kuukautta Henry van de Velden toimistossa Weimarissa. Hän osallistui mm. Weimarin teatterin suunnitteluun.

Frosteruksen päätyö on Stockmannin tavaratalo Helsingissä. Rakennus toteutettiin hänen ehdotuksensa pohjalta vasta 1929–30, vaikka sen suunnittelusta pidettiin arkkitehtuurikilpailu jo vuonna 1916. Tavaratalossa korostuu monumentaalinen rakenteellisuus, ja se on vielä tänäkin päivänä yksi hienoimmista liikerakennuksista Pohjoismaissa. Rakennuksen laajennus oli vireillä koko Frosteruksen elinajan. Siihen suunniteltiin mm. massiivista torniosaa, jota ei kuitenkaan toteutettu. Hänen muista töistään voidaan mainita Vanajan kartanon päärakennus sekä Inkeroisten ja Isohaaran voimalaitokset. Näiden lisäksi Frosterus suunnitteli useita asuinkerrostaloja Helsinkiin. Vuosina 1918–35 Frosteruksella oli yhteinen toimisto arkkitehti Ole Gripenbergin kanssa. Toimiston töitä ovat mm. Helsingin Säästöpankin ja Yhdyspankin monumentaalista liiketaloarkkitehtuuria edustavat konttorit Helsingin keskustassa.

Frosterus oli taitava akvarellisti, ja hän teki matkoillaan runsaasti vesiväritöitä, mieliaiheenaan etenkin merinäkymät. Hän oli myös lahjakas ja monipuolinen kirjoittaja ja toimi Arkkitehti-lehden päätoimittajana 1908–11. Frosterus oli maalaustaiteen Septem-ryhmän teoreetikko, hänen teostaan "Regnbågsfärgernas segertåg" on pidetty uusimpressionistisen suunnan manifestina Suomessa. Hän on lisäksi julkaissut kirjat "Olikartade skönhetsvärden" (1915), "Solljus och slagskugga" (1917), "Färgproblemet i måleriet" (1920, väitöskirja), "Jorden krymper, jorden växer" (1930) sekä "Stålålderns janusansikte och andra essäer" (1935 ) ja "Nordiskt i dur och moll" (1946). Frosterus sai professorin arvonimen vuonna 1946.

* * *

Museon kokoelmissa olevat Frosteruksen koulutyöt vuodelta 1901, herraskartano ja käräjätalo, kertovat varmaotteisesta tekijästä, jolla on sekä kynänkäyttö että suunnitelma hallinnassaan. Taitavasti laveerattujen piirustusten antama vaikutelma on elävä ja selkeä, suunnitelma tuntuu vain odottavan toteutustaan. Tähän odotukseen Frosterus saikin tottua, sillä hänen omaksumansa arkkitehtuurinäkemys ei saanut meillä vastakaikua. Hallitsevaksi tuli graniittia ja holvikaaria sekä sisustuksissa tummaa tammipintaa käyttävä kansallisromantiikka. Frosteruksen edustama rautarakenteita suosiva rationalismi jäi toiseksi.


Henry van de Velde tarjosi Frosterukselle arkkitehtiosastonsa johtajuutta, mutta tämä päätti palata kotimaahan. Suomessa oli käynnissä Helsingin rautatieasemakilpailu, jonka suhteen Frosteruksella oli varmasti suuria odotuksia. Hänen ehdotuksensa "Eureka" osoittautui kuitenkin aivan liian moderniksi.

Vähän myöhemmässä Viipurin rautatieasemakilpailussa tuomaristo ei ollut kyennyt ajanmukaistamaan näkemyksiään, vaan valitsi voittajaksi jälleen kansallisromanttisen ehdotuksen. Saarisen ja Geselliuksen suunnittelema Viipurin asema oli Helsingin aseman toisinto, ilman tornia. Frosteruksen ja Strengellin yhteistyönä tekemä Viipurin aseman kilpailuperspektiivi kilpailee nykyään oikeutetusti museon kauneimman piirustuksen asemasta.

Stockmannin tavaratalokilpailussa ensimmäisen palkinnon voittivat sittemmin kansalaissodassa kaatuneet Thomén veljekset. Toiseksi tullut Frosterus sai työn, ja se muodostuikin hänelle elämäntehtäväksi. Stockmannin tavaratalo oli kokonaistaideteos sisustuksia ja liikemerkkejä myöten, ja vielä keväällä 1955 Frosteruksen piirustuspöydällä oli koko korttelin käsittävä laajennussuunnitelma. Laajennustyö jäi häneltä kesken, ja sitä jatkoi hänen toimistossaan työskennellyt arkkitehti Marius af Schultén. Suunnitelmaa ei kuitenkaan toteutettu.

Sisustukset ja huonekalut olivat myös Frosteruksen vahva alue. Hänen suunnitelmansa FÅA:n laivan ruokasalin sisustukseksi vuodelta 1907 on kuuluisa. Tässä ja etenkin arkkitehdin oman työhuoneen kalustossa on selvimmin havaittavissa oppi-isä Henry van de Velden vaikutus. Työhuoneen sisustus julkaistiin näyttävästi Arkitektenin numerossa 4 vuonna 1907. Arkkitehtuurimuseossa on tallella muutamia näistä huonekaluista sekä kokonaisuuteen kuuluvat kaksi keramiikkamaljakkoa, jotka Frosterus sai lahjaksi van de Veldeltä. Frosteruksen piirustusarkisto on harvinaisen laaja alkaen ensimmäisistä koulutöistä Stockmannin viimeiseen piirustukseen asti.

Takaisin arkkitehteihin »

David Frölander-Ulf
13.8.1874, Ruotsi - 22.12.1947, Helsinki

David Wilhelm Frölander-Ulf syntyi Ruotsissa ja opiskeli Tukholman teknillisessä koulussa arkkitehtuuria. Ennen Suomeen muuttoaan Frölander-Ulf ehti työskennellä Tukholmassa harjoittelijana kaupunginarkkitehti Agi Lidgrenillä ja Malmössä tuomiokirkkoarkkitehti Th. Wålinilla. Muutettuaan Helsinkiin vuonna 1898 hän työskenteli professori Gustaf Nyströmin toimistossa, professori Lars Sonckin toimistossa sekä Gesellius, Lindgren, Saarisen toimistossa. Vuodesta 1912 lähtien David Frölander-Ulf työskenteli oman arkktiehtitoimistonsa nimissä.

David-Frölander Ulf tunnettiin ennen muuta sisustusarkkitehtina. Hän suunnitteli lukuisia ravintolasisustuksia kuten hotelli Kämpin ravintolasalin ja baarin, Fennian kahvilan sekä Erottajalle vuonna 1913 avatun ravintola Gradinin sisustukset. Hän suunnitteli myös monia liikesisustuksia, pankkien ja teollisuusyritysten toimistosaleja sekä johtokunnanhuoneita. David Frölander-Ulfin tunnetuimpiin rakennuksiin kuuluu esimerkiksi Thordénin laivanvarustamon päätoimisto ja johtaja Rasmussénin huvila Kulosaaressa.

David Frölander-Ulf suunnitteli rakennuksia niin kotikaupunkiinsa Helsinkiin kuin muuallekin Suomeen. Sisustus- ja huonekalualalla Frölander-Ulf suunnitteli puusepäntehtaille Suomen Puuseppä ja Sandvikens Ab. Ennen oman arkkitehtitoimiston perustamista hän ehti toimia johtavassa asemassa myös Suomen Kauppa ja Teollisuus Oy:ssä sekä Hietalahden Telakka Oy:ssä.

Ruotsalaissyntyinen David Frölander-Ulf sopeutui Suomen arkkitehtipiireihin hyvin. Häntä pidettiin syntyperästään huolimatta ennen muuta suomalaisena arkkitehtina ja häntä muistettiin Arkkitehti-lehdessä 60- ja 70-vuotissyntymäpäivien yhteydessä. Vuonna 1947 samassa lehdessä julkaistiin myös “rakastettavana ja hienotunteisena persoonallisuutena” tunnetun kollegan muistokirjoitus.

* * *

Arkkitehtuurimuseolla on kokoelmissaan sukulaisilta saatuja originaalipiitustuksia. Frölander-Ulfiin löytyy useita viitteitä myös arkkitehti Gustaf Nyströmin tilikirjoista.

Takaisin arkkitehteihin »

Herman Gesellius
16.1.1874, Helsinki - 24.3.1916, Kirkkonummi

Herman Gesellius oli yksi kulttuurihistoriamme merkittävimmistä arkkitehdeista. Hänen uransa sijoittui kansallisromantiikan aikaan, jolloin suomalainen rakennustaide oli nopeasti lisäämässä arvostustaan ja osaltaan rakentamassa suomalaiskansallisen identiteetin pohjaa.

Herman Ernst Henrik Gesellius syntyi Helsingissä ja kirjoitti ylioppilaaksi Svenska Normallyceumista vuonna 1893. Hänen isänsä oli saksalaissyntyinen liikemies ja tukkukauppias, jonka poika haaveili alunperin insinöörin urasta. Seitsenlapsisen perheen poika Herman pääsi ylioppilasvuotenaan opiskelemaan Polyteknilliseen opistoon (nyk. Teknillinen korkeakoulu). Hän aloitti opintonsa koneenrakennustekniikan alalla, mutta vaihtoi pian kuitenkin arkkitehtuuriin. Hän valmistui arkkitehdiksi vuonna 1897.

Herman Gesellius tunnetaan parhaiten opiskeluystäviensä Armas Lindgrenin ja Eliel Saarisen kanssa tekemänsä yhteistyön ajalta. Arkkitehtitoimisto Gesellius-Lindgren-Saarinen menestyi monissa kilpailuissa ja saavutti suurta suosiota niin kotimaassa kuin ulkomaillakin. Toimistosta muodostui arvostettu ja vakavarainen yritys jo toiminta-aikanaan. Se sai tunnustusta ammattikunnaltaan muun muassa suunnittelemistaan Pariisin vuoden 1900 maailmannäyttelyn paviljongista, Hvitträskin huvilakompleksista, Suur-Merijoen kartanosta sekä Helsinkiin suunnitellusta Pohjolan talosta. Maineikkaan toimiston lisäksi Herman Gesellius ehti työskennellä arkkitehtina myös muuten.

Ennen opintojensa alkua Polyteknillisessä opistossa Gesellius suoritti Pietarissa Nobelin tehtailla kolmen kuukauden mittaisen harjoittelun. Opiskeluaikanaan hän työskenteli ensin neljännesmiehenä kesän 1895, kunnes pääsi professori Gustaf Nyströmin toimistoon saman vuoden syksyllä. Hän työskenteli Nyströmillä toukokuuhun 1897 ja sai paitsi kullanarvoista työkokemusta, myös aitiopaikan maan arkkitehtipiirien seuraamiseen. Hän sai käytännön kokemusta työskentelystä tulevien yhtiökumppaniensa Armas Lindgrenin ja Eliel Saarisen kanssa, jotka samaten olivat opiskeluaikanaan piirtäjinä Nyströmin toimistossa.

Gesellius perusti yhteisen arkkitehtitoimiston opiskelutovereidensa Lindgrenin ja Saarisen kanssa, jotka valmistuivat arkkitehdeiksi hänen kanssaan samana vuonna. Ajatus yhteisestä toimistosta oli virinnyt jo opiskeluaikana; asiasta sovittiin joulukuussa 1896. Toimisto nousi nopeasti ihmisten tietoisuuteen. Liikemies Julius Tallberg järjesti asuinkerrostalon suunnittelukilpailun vuosina 1896-1897, ja vastaperustettu toimisto menestyi ensimmäisessä kilpailussaan heti – he voittivat ensimmäisen ja toisen palkinnon kilpailussa, johon jätettiin kaikkiaan 26 ehdotusta. Katajanokalle Luotsikadulle rakennettu kerrostalo suunniteltiin uuden kansainvälisen suuntauksen, art nouveaun hengessä, mutta kuitenkin omaperäistä suomalaista tematiikkaa hyödyntäen. Linnamaisen rakennuksen suunnittelijat olivat siten aloittamassa maamme arkkitehtuurihistoriaa paljon muuttavaa uutta tyylisuuntaa.

Kesällä 1898 Herman Gesellius teki opintomatkan Saksaan ja seuraavana vuonna Italiaan. Matkustaminen antoi nuorelle arkkitehdille mahdollisuuden tutustua alan kansainvälisiin virtauksiin sekä keski- ja eteläeurooppalaisiin tyyleihin. Suunnittelutyössään hän loi kuitenkin yhdessä yhtiökumppaneidensa kanssa aivan omanlaisensa tyylin. Toimiston tuotannosta muodostui yksi maamme kansallisromanttisen arkkitehtuurin ensimmäisen vaiheen edustavimmista ja karakteristisimmista esimerkeistä. Tallbergin talon jälkeen toimisto kehitti kansallisromanttista tyyliään myös seuraavissa asuinkerrostaloissaan, kuten niin kutsutuissa Lääkärien talossa Fabianinkadulla ja As. Oy Olofsborgissa Katajanokan Kauppiaankadulla.

Arkkitehtitoimisto Gesellius-Lindgren-Saarinen vakiinnutti asemansa johtavana arkkitehtitoimistona voittaessaan Pariisiin vuoden 1900 maailmannäyttelyn Suomen paviljongin suunnittelukilpailun vuonna 1898. Pienikokoinen paviljonki menestyi maailmannäyttelyssä: se voitti ensimmäisen palkinnon ja teki suunnittelijoistaan kansainvälisestikin tunnettuja.

Maailmannäyttelyn paviljonki oli suomalaisen suunnittelun taidonnäyte. Gesellius-Lindgren-Saarisen suunnittelemassa talossa oli taiteilija Akseli Gallen-Kallelan suunnittelemia huonekaluja, tekstiilejä ja kattofreskoja. Toteutusvaiheeseen osallistuivat myös Suomen Käsityön Ystävät. Rakennus oli kokonaisuus, jonka jokainen yksityiskohta oli tarkasti mietitty. Ajan ihanteiden mukaisesti se oli eheä ja omintakeinen kokonaistaideteos.

Samoihin aikoihin käytiin kilpailu myös Palovakuutus-Osakeyhtiö Pohjolan toimitalosta Helsinkiin. Kolmikon ehdotus lunastettiin, ja toimisto sai tehtäväkseen suunnitella lopullinen rakennus toisen palkinnon voittaneiden Ignes ja Agathon Törnvallin laatimiin pohjapiirroksiin. Vaatimuksena oli, että julkivisut toteutetaan luonnonkivestä. Kokeilemisalttiina arkkitehteina Gesellius, Lindgren ja Saarinen valitsivat kadunpuoleisten fasadien verhouksen materiaaliksi graniitin sekä graniittia helpommin työstettävän harmaasävyisen Nunnalahden vuolukiven, josta myös kansantaruston hahmoja esittävät veistokset tehtiin. Taiteilija Hilda Flodin toteutti pääportaalia koristavat naamiot, ja erikoiset veistokset herättivät suurta huomiota Pohjolan talon vihkiäistilaisuudessa joulukuussa 1901.

Toimiston seuraava mittava työ oli Kansallismuseon suunnittelu. Arkkitehdit voittivat siitä järjestetyn kilpailun vuonna 1902. Merkittäväksi nousi myös Suur-Merijoen kartanon päärakennus, joka valmistui Viipurin lähistölle 1904.

Arkkitehtitoimisto Gesellius-Lindgren-Saarinen suunnitteli myös muita maaseutu- ja kartanorakennuksia kuten Kirkkonummelle Hvitträsk-järven rannalle rakennetun kartanon (1901-1903), joka suunniteltiin arkkitehtien asunnoiksi ja yhteiseksi toimistoksi. Rakennus toimi alkuperäisessä käyttötarkoituksessaan kuitenkin vain vähän aikaa, sillä Armas Lindgren muutti perheineen Helsinkiin 1905. Tämän jälkeen Gesellius jatkoi toimintaa vielä pari vuotta Eliel Saarisen kanssa, jonka ensimmäisen vaimon kanssa oli avioitunut edellisenä vuonna. Saarinen avioitui puolestaan Geselliuksen sisaren Lojan kanssa. Suuri ja moniasuntoinen Hvitträsk toimi Geselliuksen ja Saarisen omina toimistoina vielä sittenkin, kun yhteistyö arkkitehtien välillä oli jo loppunut.

Geselliuksen ja Saarisen toimiston tuotteliainta aikaa olivat vuodet 1905-1906. Sen suurimpia hankkeita olivat Helsingin ja Viipurin asemarakennusten suunnittelu ja Kansallismuseon suunnittelu rakentamisen aikana. Myös Armas Lindgren osallistui vielä Kansallismuseon rakentamisvaiheen suunnitteluun. Muissa yhteisissä suunnitelmissa on Geselliuksen suunnittelemaksi tavallisesti luettu pohjakaavat, ja Saarisen suunnittelemaksi eksteriöörit sekä suurin osa interiööreistä.

Geselliuksen ja Saarisen yhteistyön huipentuma oli runoilija Paul Remerille Berliinin lähelle Saksaan suunniteltu ”Maatalo Remer” (1907). Talo suunniteltiin havumetsään järvenrannalle ja sen tuli olla mahdollisimman mukava. Suunnittelussa oli hyödynnettävä ajan uusinta tekniikkaa, eikä rakennus saanut olla liian ylellinen. Gesellius valvoi rakennus- ja sisustustöitä, jotka toteutettiin paikallisin työvoimin. Rakennuksen rapatut ulkoseinät ja torni muistuttivat Suur-Merijoen kartanoa, joskin sen ikkunat olivat jo vaihtuneet suorakulmaisiksi. Arkkitehdit hyödynsivät suunnittelussa myös paikallista talonpoikaisarkkitehtuuria, sillä rakennuksen muotokielessä oli löydettävissä viitteitä myös saksalaisen maatalon piirteisiin.

Herman Gesellius osallistui urallaan vielä esimerkiksi eduskuntatalon kilpailuun yhdessä Armas Lindgrenin kanssa. Heidän ehdotuksensa tuli kilpailussa toiseksi Eliel Saarisen voitettua vuonna 1908 ratkenneen kilpailun. Geselliuksen uran viimeiset vuodet eivät ole täysin tunnettuja, sillä hän on uransa lyhyyden johdosta jäänyt yhteistyökumppaneista vähiten tutkituksi. Hänen merkittävämmäksi omaksi työkseen muodostui Wuorion talo Unioninkatu 30:ssa, joka valmistui vuonna 1909.

Gesellius käytti Wuorion talon fasadissa ainoastaan aitoja materiaaleja. Sen graniittista julkisivua rytmittivät suuret ikkunat, joissa oli käytetty hiottua lasia. Taloon tehtiin kaksikerroksinen korotus Armas Lindgrenin suunnittelemana vuonna 1914, ja kuvanveistäjä Felix Nylundin julkisivuveistokset lisättiin siihen vasta Geselliuksen kuoleman jälkeen vuonna 1928. Rakennus sopi valmistuessaan vielä viereisellä tontilla sijainneen Gesellius-Lindgren-Saarisen suunnitteleman Pohjoismaiden osakepankin talon (1904) viereen hyvin modernimmasta muotokielestään huolimatta. Gesellius osoitti kyvykkyytensä myös muun muassa Annankadun ja Uudenmaankadun kulmaan vuonna 1910 valmistuneessa asuinkerrostalossa, jonka sopeutti jo olemassa olevaan katukuvaan erinomaisesti.

Herman Gesellius menehtyi nuorena, vasta 42 vuoden iässä vaikeaan keuhkosairauteen vuonna 1916. Hän sairasti vuodesta 1912 lähtien ja asui viimeisimpinä vuosinaan runsaasti ulkomailla. Vaikkei hän kirjoittanutkaan arkkitehtuurista yhtä paljon kuin aikalaiskollegansa, hänen panoksensa suomalaisen arkkitehtuurin historialle oli kiistaton. Hänen merkittävä osansa niin Gesellius-Lindgren-Saarisen tuotantoon kuin rakennustaiteen historiaan kohdistui erityisesti sisustusten suunnitteluun.

* * *

Arkkitehtuurimuseolla on vain muutamia Geselliuksen omia piirustuksia, mutta Gesellius-Lindgren-Saarisen toimiston kokoelma on hyvin kattava ja merkittävä.

Takaisin arkkitehteihin »

Ole Gripenberg
1.10.1892, Helsinki - 6.8.1979, Helsinki

Ole Gripenberg kirjoitti ylioppilaaksi Helsingin suomalaisesta yhteiskoulusta (SYK) vuonna 1911, suoritti diplomitutkintonsa Teknillisestä korkeakoulusta 1915 ja väitteli tohtoriksi vuonna 1939. Gripenberg oli yksi merkittävimmistä 1920-luvulla Helsingissä kerrostaloarkkitehtuurin kehittymiseen vaikuttaneista arkkitehdeistä. Hän suunnitteli myös monia valtakunnallisesti merkittäviä liikerakennuksia.

Heti valmistuttuaan Teknillisestä korkeakoulusta Ole Gripenberg sai työn Etelä-Venäjältä, jonne oltiin perustamassa uutta teollisuuskaupunkia, Jusovkaa. Rakentamisesta vastasi suomalainen arkkitehti Gerog Nummelin, joka värväsi projektiin arkkitehteja Suomesta (mm. Ole Gripenberg, Martti Välikangas ja Atte Willberg). Gripenberg suunnitteli Jusovkaan asuintaloja työväelle. Hän työskenteli projektissa vuosina 1916-1917 Venäjän vallankumoukseen saakka ja Suomeen palattuaan hän pääsi piirtäjäksi professori Sigurd Frosteruksen arkkitehtitoimistoon.

Ole Gripenberg ja Sigurd Frosterus ryhtyivät pian yhtiökumppaneiksi. Arkkitehtitoimisto Frosterus & Gripenberg toimi vuosina 1918-1936 ja ehti liki kahdenkymmenen toimintavuotensa aikana saavuttaa menestystä monissa arkkitehtuurikilpailuissa. Kilpailumenestyksen ansiosta Gripenberg muistetaan esimerkiksi Helsingin Säästöpankin, Pohjoismaisen Yhdyspankin ja Stockmannin tavaratalon yhteydessä. Vuonna 1935 Gripenberg perusti oman toimiston, jossa hän työskenteli eläkkeelle eli vuoteen 1957 asti. Oman arkkitehtitoimiston nimissä Gripenberg suunnitteli lukuisia asuintaloja ja saneerasi vanhoja rakennuksia. Arkkitehtitoimisto Gripenberg & Co toimii kolmannessa sukupolvessa yhä edelleen. Ole Gripenbergin eläköitymisen jälkeen toimistoa ovat johtaneet arkkitehdin poika Bertel Gripenberg sekä pojanpoika Jörn Gripenberg.

Ole Gripenbergin uralla merkittävän alueen muodostaa Helsingin Taka-Töölö asuinkerrostaloineen. 1920-luvulla Taka-Töölöä rakennettiin nopeasti ja kaupunginosaan nousi tuolloin kaikkiaan 46 selkeälinjaista asuinkerrostaloa. Näistä peräti 13 oli Gripenbergin suunnittelemia. Hänen töölöläiskerrostalonsa – kuten pääasiassa muutkin arkkitehdin työt – edustavat selkeälinjaista pohjoismaista 1920-luvun klassismia. Pohjoismaista yhteenkuuluvuutta korostanut tyyli hylkäsi jugendin koristeellisuuden ja pyrki pelkistetympään, selkeämpään ja säännönmukaisempaan muotokieleen.

Hyvän esimerkin Ole Gripenbergin kerrostaloarkkitehtuurista muodostaa Taka-Töölössä Mannerheimitien varrella sijaitseva korttelikokonaisuus, jonka kaikki rakennukset ovat Gripenbergin suunnittelemia.1920-luvulla rakennettu umpikortteli, Gripenbergin kortteli, muodostuu kymmenestä yksityisestä talonyhtiöstä, jotka on sijoitettu yhteiskäytössä olevan symmetrisen korttelipihan ympärille. Ole Gripenbergin merkitys Taka-Töölön alueen kehittymiselle ei rajautunut ainoastaan suunnittelutyöhön, vaan hän toimi myös rakennuttajana. Kerrostalot työllistivät häntä paljon – niiden suunnittelu ja rakennuttaminen sekä asuinrakennusten teknisten, toiminnallisten ja taloudellisten ominaisuuksien tutkiminen olivat Gripenbergin uralla tärkeitä tehtäviä.

Ole Gripenberg teki merkittävän työuran myös tutkijana. Vuonna 1939 valmistunut väitöskirja Asuinrakennuksen muoto ja tuotantokustannukset oli alallaan uraauurtava. Tämän lisäksi hän julkaisi lukuisia oman alansa kirjoituksia kuten teokset Asuntojen vuokriin vaikuttavista tekijöistä (1941) ja Rakennustalous (1948). Gripenbergille suotiin myös professorin arvonimi virassaan Valtion teknillisen tutkimuslaitoksen (VTT) rakennustaloudellisen laboratorion päällikkönä.

Arkkitehtiuransa ohella Gripenberg oli yhteiskunnallinen vaikuttaja. Hän toimi Sosiaalisen Asuntotuotannon Saton toimitusjohtajana (1936-1941), Valtiovarainministeriön sotavahinkojen arvioimisosaston päällikkönä (1942-1943) ja muun muassa Kaupunkien yleisen keskinäisen palovakuutusyhtiön, Asuntohypoteekkipankin ja Suomen arkkitehtiliiton SAFA:n hallituksen jäsenenä.

* * *

Arkkitehtuurimuseo (ent. Suomen rakennustaiteen museo) sai vuoteen 2005 mennessä Arkkitehtitoimisto Gripenberg & Co:lta lahjoituksena mittavan ja arvokkaan piirustuskokoelman, jossa on ennen muuta Ole Gripenbergin originaalisuunnitelmia asuinrakennuksista. Kokoelma sisältää myös Sigurd Frosteruksen varhaisia asuintalosuunnitelmia Helsinkiin.

Takaisin arkkitehteihin »

Sebastian Gripenberg
8.3.1850, Kurkijoki - 12.7.1925, Helsinki

Odert Sebastian Gripenberg oli arkkitehti, poliitikko ja pankinjohtaja, joka vaikutti Helsingin kaupunkikuvaan monilla suunnittelemillaan uusrenessanssityylisillä julkisilla rakennuksilla. Hänen juhlava, mutta yksinkertainen tyylinsä näkyi myös asuinkerrostaloissa, joiden julkisivuja hän koristi hillitysti erimerkiksi balustradeilla.

Sebastian Gripenberg syntyi Kurkijoella kuuluisaan sotilassukuun. Hänen isänsä oli vapaaherra Johan Ulrik Sebastian Gripenberg. Isän suomenmielisyys tarttui myös lapsiin. Hänen vaikutuksestaan Sebastian Gripenberg oppi olemaan säästäväinen ja ahkera jo pienenä ja omaksui fennomaanisen ajattelutavan, mikä näkyi hänen toiminnassaan halki elämän.

Nuori Gripenberg jatkoi suvun perinnettä ja kävi kadettikoulun Haminassa vuosina 1862-1869. Hän yleni Venäjän armeijassa aina alikapteeniksi asti ja asui välillä Pietarissa. Hän opiskeli Nikolain sotakoulussa 1872-1874. Hän päätti kuitenkin luopua sotilasurasta, kirjautui Helsingin Polyteknilliseen opistoon vuonna 1875 ja valmistui kolme vuotta myöhemmin arkkitehdiksi. Hän jatkoi opiskelua Wienissä vuonna 1878 ja palasi Suomeen 1879, jolloin yksityiset arkkitehtitoimistot alkoivat lisääntyä maassa. Rakennustoiminta oli tuolloin erittäin vilkasta, ja myös Gripenberg perusti Suomeen palattuaan oman toimistonsa.

Polyteknillisessä opistossa Gripenberg opiskeli Frans Anatolius Sjöströmin johdolla. Wienissä häneen vaikutti puolestaan opettajansa Carl von Hasenauer. Yleiseurooppalainen uusrenessanssi tarttui myös Gripenbergiin, joka kuitenkin toteutti tyyliä omintakeisen rationalistisesti. Hän suosi selkeitä ja taloudellisia pohjakaavoja sekä linjakasta yksinkertaista arkkitehtuuria, mikä osaltaan edesauttoi hänen urakehitystään valtiollisessa rakennussuunnittelutehtävässä.

Sebastian Gripenberg toimi arkkitehdinurallaan sekä omassa toimistossaan yksityisenä arkkitehtina (1879-1908) että virkamiehenä. Hän oli Yleisten rakennusten ylihallituksen ylitirehtöörinä (myöh. Rakennushallituksen pääjohtaja) vuosina 1887-1904, ja ohitti valinnassaan monet virkaiältään vanhemmat kollegat. Hänen valintaansa vaikutti tiettävästi suomalaisen puolueen johtaja senaattori Yrjö Sakari Yrjö-Koskinen, joka puolsi fennomaania täytettävään virkaan.

Gripenberg soveltuikin tehtävään hyvin. Hän oli organisointikykyinen ja osaava hallinnollisissa asioissa. Hänestä muodostui erittäin vaikutusvaltainen henkilö arkkitehtuurin alalla, sillä tutkimuslaitosten puuttuessa Ylihallitus vastasi pitkälti yksin suomalaisen rakennustekniikan kehittymisestä. Hänen aikanaan tapahtui monia muutoksia kuten esimerkiksi kun siirryttiin rakennustöiden teettämisessä urakkahuutokaupasta kirjalliseen urakkatarjousmenettelyyn. Gripenbergin johtama Ylihallitus rationalisoikin suomalaista rakennuttamista huomattavasti.

1880-luvulla elettiin taloudellista nousukautta, ja osin siksi Gripenbergin suunnittelemista rakennuksista jopa yli 60 toteutettiin. Näistä noin puolet oli valtiollisia rakennuksia, jotka saivat alkunsa Gripenbergin työskennellessä Yleisten rakennusten ylihallituksessa. Hän sai tilauksia myös muutamien valtion asettamien rakennuskomiteoiden kautta sekä istuessaan Helsingin kaupunginvaltuustossa.

Gripenbergin uran aikana siirryttiin eklektisistä tyyleistä kansallisromantiikan aikaan. Siirtymä uusrenessanssista rationaalisempaan suuntaan näkyi myös Gripenbergin omassa arkkitehtuurissa, joskin hän arvosti aina konservatiivisia arvoja, eikä siten taipunut kaikkiin uusimpiin tuuliin. Vaikutusvaltaisena sekä kotimaisia materiaaleja ja tyylejä suosivana arkkitehtina hän toimi kuitenkin reformoijana, joka työllään muokkasi perustan nuorempien polvien kansallisromantikoille. Hän vaikutti suomalaisuusaatteen leviämiseen paitsi arkkitehtuurisuunnittelun uudistajana, myös esimerkiksi suunnittelemalla lukuisia suomenkielisille tarkoitettuja rakennuksia kuten koulurakennuksia. Hän toimi lukuisten yhdistysten perustaja- ja johtohahmona ja oli siksi yksi suomenkielisen korkeakulttuurin viriämiseen edesauttaneista vaikuttajista.

Gripenbergin suunnittelemat rakennukset kuvaavat osaltaan suomenmielisen poliittisen liikkeen kehittymistä. Hän suunnitteli fennomaanipiireille monia rakennuksia, jotka paransivat suomenkielen asemaa sivistyneistön kielenä sekä kulttuurielämässä. Esimerkiksi hänen suunnittelemansa Suomalaisen tyttökoulun rakennus Helsingissä (1883) edisti osaltaan suomenkielisen opettajakoulutuksen alkamista. Hän suunnitteli rakennuksen myös vuonna 1837 perustetulle Suomalaisen Kirjallisuuden Seuralle. SKS:n talo valmistui vuonna 1890 ja toimi alkuvuosinaan paitsi suomenmielisten kokoontumispaikkana, myös suomenkielisen kulttuurin symbolina.

Suuri merkitys suomenkielisen kulttuurin nousuun oli myös Gripenbergin osuudella kansanperinteen tallentamiseen ja tutkimukseen omistetun Kansallismuseon suunnitelmilla. Yleisten rakennusten ylihallituksessa toimiessaan hän laati monia piirustuksia vastaten valtaan päässeen eliitin toiveeseen erityisestä kansankulttuurille omistetusta pyhätöstä. Gripenberg ei kuitenkaan suunnitellut lopullista museorakennusta, vaan Kansallismuseosta järjestettiin viimein 1901-1902 arkkitehtuurikilpailu, jonka voitti Arkkitehtitoimisto Gesellius-Lindgren-Saarinen. Gripenberg yhdistetään arkkitehtikolmikkoon myös Pohjolan talon (1901) yhteydessä, sillä Palovakuutus-Osakeyhtiö Pohjolan puheenjohtajana hän oli yksi toimitalon rakennuttajista. Rakennuksen vihkimistilaisuudessa hän piti puheen, jossa kommentoi myös rakennuksen julkisivua koristaneita kansantarustosta aiheensa saaneita symbolistisia veistoksia.

Arkkitehdinuransa lisäksi Gripenberg vaikutti politiikassa ja talouselämässä. Yleisten rakennusten ylihallituksen pääjohtajana häntä pidettiin puolueettomana johtajana ja organisointitaitoisena vallankäyttäjänä, minkä kautta hän pääsi vaivatta puheenjohtajaksi useisiin yhdistyksiin. Johtohahmona hänet nähtiin sovittelevana hallintomiehenä, ei niinkään joukkoja liikuttavana päämiehenä. Hänen poliitikon uransa jäi kuitenkin vähemmän näkyväksi kuin arkkitehdinuransa, joskin hän istui monilla vaikutusvaltaisilla paikoilla.

Vuodesta 1880 lähtien Gripenberg osallistui Suomalaisen puolueen toimintaan. Hän oli Suomalaisen klubin jäsen ja pääsi puolueensa riveistä kaupunginvaltuustoon, missä toimi vuosina 1885-1887 ja 1894-1896. Vuonna 1904 hänet valittiin varasijalta Senaatin jäseneksi. Senaattorina hän koki olevansa uransa huipulla, muttei toiminut tehtävässä kuin vuoden. Työväenliikkeen nousun myötä vanhasuomalaisten poliittinen asema heikentyi, ja Gripenberg vaihtoi vakaampiin tehtäviin pankki- ja vakuutusalalle.

Hän oli ollut mukana talouselämässä jo 1890-luvulta lähtien ja oli mukana esimerkiksi niin Kansallis-Osake-Pankin, vakuutusyhtiö Pohjolan kuin Helsingin Suomalaisen Säästöpankin perustamisessa. Hän toimi näissä myöhemmin myös korkeissa johtotehtävissä, mutta kuten politiikassa, hän ei jäänyt talouselämänkään historiaan räiskyvänä tai särmikkäänä persoonana. Hän toimi hyvän asian puolesta alallaan ahkerasti, uskollisesti ja säästeliäästi – hän muun muassa laati korvauksetta vakuutusyhtiö Suomen uuden toimitalon.

Sovittelevasti ja uskollisesti Gripenberg suhtautui myös puolisoonsa, jota piti tasavertaisena kumppanina. Hänen aikanaan oli epätavallista, että vaimo osallistui miehensä rinnalla lukuisiin sosiaalisiin rientoihin. Gripenberg oli ystäviensä keskuudessa iloinen ja pidetty seuramies, joka nautti kulttuuriesityksistä ja jakoi omastaan mielellään myös vähäosaisemmille. Hän suhtautui rahaan ennen muuta mahdollisuutena lisätä hyvinvointia ja luoda kulttuuria.

* * *

Arkkitehtuurimuseolla ei ole varsinaista Sebastian Gripenbergin kokoelmaa.

Takaisin arkkitehteihin »

Mauritz Gripenberg
10.1.1869, Pietari - 30.12.1925, Helsinki

Alexander Mauritz Sebastian Gripenberg oli arkkitehti, virkamies ja kuuluisan sotilassuvun jäsen, joka perhetradition mukaisesti opiskeli nuoruudessaan aluksi ammattisotilaaksi. Hän kouluttautui ensin Venäjän armeijan upseeriksi Pietarissa, mutta aloitti 1890-luvulla opinnot Ruotsin kuninkaallisessa taideakatemiassa ja Teknillisessä korkeakoulussa Tukholmassa, jossa rahoitti opintojaan tehden samalla töitä. Hän toimi Venäjän armeijan alaisena attaseana Tukholmassa aina vuoteen 1897 asti, kunnes jätti militaarisen tehtävänsä ja keskittyi täysin taideopintoihinsa. Hän sai kurssinsa päätökseen viimein vuonna 1899 ja ryhtyi luomaan uraa arkkitehtina.

Valmistuttuaan Gripenberg palkattiin samana vuonna Yleisten rakennusten ylihallitukseen, missä hän toimi arkkitehtina vuoteen 1903 asti. Tämän jälkeen hän työskenteli yksityisenä arkkitehtina ja laati muutaman vuoden sisällä suunnitelmat muun muassa monille helsinkiläisille asuinkerrostaloille. Vuonna 1908 Gripenberg palkattiin Helsingin kaupungin ensimmäiseksi rakennustarkastajaksi. Tässä tehtävässä hän pysytteli elämänsä loppuun saakka lukuun ottamatta kansalaissodan aikaa. Vuosina 1917-1918 hän työskenteli jälleen armeijan palveluksessa, mutta tällä kertaa Saksassa. Aluksi hän toimi sotilaallisen komitean edustajana ja myöhemmin sotilasattaseana Berliinissä.

1900-luvun alun rakennustoiminta oli Suomessa elinvoimaista. Helsingin kaupungin rakennustarkastajana Gripenberg toimi tehtävässä, joka vaati haltijaltaan valppautta ja varmaa työotetta. Hän sai hyötyi suuresti työssään militaarisesta taustastaan, sillä rakennustarkastajan virka vaati kantajaltaan päättäväisyyttä ja auktoriteettia. Hyötyä oli myös siitä, että Gripenberg tunnettiin käytännönläheisenä arkkitehtina, joka hahmotti laajoja kokonaisuuksia ja kykeni tekemään tärkeitäkin havaintoja. Hän suhtautui rakennustarkastajan virkaansa arvostuksella ja omistautui työlleen siksi suurella antaumuksella. Kunnallisessa tehtävässä hän toimi rakennusvalvonnan yhteiskunnallisten käytäntöjen uudistajana ja kehittäjänä, jonka kädenjälki näkyi vielä kauan uran päätyttyäkin. Hän laati muun muassa rakennusjärjestyksen Helsingin kaupungille.

Gripenbergin arkkitehtuuri kehittyi vuosikymmenten myötä merkittävästi. Hänen 1900-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä suunnittelemansa asuinkerrostalot edustivat pelkistettyä jugendia, kun taas hänen myöhempien töidensä klassisismi oli askeettisempaa.

Gripenbergin itsenäisen tuotannon edustava esimerkki on Helsinkiin Tehtaankadun ja Huvilakadun kulmaan vuonna 1903 valmistunut jugendkerrostalo, jonka jykevää julkisivua korostaa katujen kulmaan sijoitettu massiivinen pyöreä tornirakennelma. Rakennus on jugendrakennukseksi melko vähäkoristeinen, mutta sen fasadia elävöittävät muutamat tarkkaan harkitut ulkonevat erkkerit, jotka sijoittuvat epäsymmetrisesti molempiin kadunpuoleisiin julkisivuihin. Gripenbergin arkkitehtuuri muuttui vuosien kuluessa lineaarisemmaksi, mutta erkkereitä hän suosi myös myöhemmässä arkkitehtuurissaan. 1920-luvulla hän työskenteli yhdessä Sigurd Frosteruksen kanssa, ja arkkitehtien yhteistyössä suunnittelemat klassisistiset asuinkerrostalot muistuttavat Gripenbergin aiempaa tuotantoa enää vain vähän.

Gripenbergin tuotannosta tunnetuin kohde lienee hänen Espoon Laajalahteen suunnittelemansa yksityishuvila Villa Elfvik (1904). Huvilan rakennutti vapaaherratar Elvira Standertskjöld omaksi kodikseen. Rakennuksessa on tunnistettavissa samaa pelkistettyä jugendia kuin Tehtaankadun ja Huvilakadun kulmatalossa Ullanlinnassa. Sen muotokielessä on hyödynnetty silti myös englantilaistyylistä tematiikkaa. Villa Elfvikin pohjakaava on epäsymmetrinen, mikä antaa julkisivuillekin moniulotteisemman ja ilmeikkäämmän olemuksen. Rapattua seinäpintaa jykevöittää komea graniitista rustikoitu sokkeliverhous, kun taas moniruutuiset ikkunat antavat huvilalle keveyttä ja ilmavuutta. Rakennus saneerattiin 1990-luvun vaihteessa Espoon kaupungin käyttöön ja siinä toimii nykyään ympäristö- ja luontoaiheita esittelevä luontokeskus.

Mauritz Gripenberg oli arvostettu ja kunnioitettu arkkitehti, jota Arkkitehti-lehden muistokirjoituksessa muisteltiin ennen muuta rakennusvalvojana. Kunnioitus hänen asemaansa ja ammattiosaamistaan kohtaan näkyi myös muun muassa siinä, että hän kuului arkkitehtuurikilpailujen tuomaristoihin. Hän oli mukana esimerkiksi Helsingin kaupungintalon arkkitehtuurikilpailun palkintolautakunnassa vuonna 1912. Osallisuus siihen olikin Gripenbergille oikeutettua, sillä hänen työnsä hedelmistä sai nauttia ennen kaikkea juuri Helsingin kaupunki.

* * *

Arkkitehtuurimuseon kokoelmissa ei ole Mauritz Gripenbergin piirustuksia.

Takaisin arkkitehteihin »

Hugo Harmia
30.6.1907, Salmi - 9.3.1952, Kuopio

Hugo Harmia muistetaan erityisesti pääteoksestaan, yhteistyössä yhtiökumppaninsa Woldemar Baeckmanin kanssa suunnittelemastaan Helsingin kauppakorkeakoulusta (1948-1950). Harmia oli työteliäs arkkitehti, joka ehti ennenaikaisesta kuolemastaan huolimatta saavuttaa monipuolisen uran suunnittelijana. Hän ehti osallistua esimerkiksi noin viiteenkymmeneen arkkitehtuurikilpailuun, joista hänen ehdotuksensa pääsi palkintosijalle tai lunastettiin noin kolmanneksessa. Ammattikunnan arvostuksen Harmia saavuttikin nimenomaan hyvällä kilpailumenestyksellään.

Hugo Edvard Harmia (ent. Hackstedt) syntyi Salmin kunnassa luovutetun Karjalan alueella arvostetun ylimetsänhoitaja John Hackstedtin perheeseen. Hän kirjoitti ylioppilaaksi Tampereen lyseosta vuonna 1927 ja muutti takaisin pääkaupunkiin opiskelemaan arkkitehtuuria. Harmian innovatiivisuus huomattiin jo hänen opiskellessaan Teknillisessä korkeakoulussa. Hän oli taitava piirtäjä, jonka luonnoksia kehuttiin niin perspektiivien kuin sisältörikkauden osalta. Hän kykeni luomaan mielikuvituksellisia tilaratkaisuja erinomaisen ja uskaliaan ongelmanratkaisukykynsä ansiosta. Kun hän sai diplomiarkkitehdin tutkintonsa valmiiksi vuonna 1933, hänen todistuksensa oli varustettu merkinnällä ”oivallisesti”.

Valmistuttuaan Harmia kävi opintomatkoilla mm. Ruotsissa, Saksassa, Ranskassa ja Italiassa. Hän aloitti uransa Helsingissä toimien ensin piirtäjänä arkkitehtien P. E. Blomstedtin ja Kaarlo Borgin toimistoissa (1933-1934), kunnes hänet palkattiin Helsingin kaupungin palvelukseen. Vuodesta 1934 lähtien hän työskenteli kaupungin rakennustoimiston talonrakennusosastolla yli kymmenen vuoden ajan, vuoteen 1946 saakka. Tuona aikana kaupunginarkkitehdin virassa toimivat Gunnar Taucher sekä Hilding Ekelund. Harmia teki kaupungin palveluksessa merkittävän työrupeaman hoitaen pääkaupungin rakennusten monia huomattavia suunnittelutehtäviä. Hän laati luonnokset esimerkiksi Salmisaaren suurvoimalaitosta varten.

Vielä toimiessaan kaupungin palveluksessa Harmia oli kuitenkin jo perustanut yksityistoimistonsa. Hän perusti arkkitehtuuritoimiston yhdessä Woldemar Baeckmanin kanssa vuonna 1940 ja jatkoi tämän kanssa aktiivista arkkitehtuurikilpailuihin osallistumista, jota oli siihen asti tehnyt yksin. Harmia oli tullut tunnetuksi voittaessaan ensimmäisen palkinnon Lahden kirkkokilpailussa vuonna 1936 sekä saadessaan toisen palkinnon Helsingin uuden ylioppilastalon kilpailussa 1939. Hänen itsenäisesti voittamistaan varhaisemmista kilpailuista tärkeä oli myös Hyvinkäällä sijaitsevan Vähä-Kiljavan asemakaavakilpailu vuonna 1936, mistä arkkitehti voitti ensimmäisen palkinnon.

Vähä-Kiljavan asemakaavakilpailun voitettuaan Harmia sai tehtäväkseen arkkitehti Väinö Vähäkallion 1936 Suomen arkkitehtiliitolle lahjoittaman alueen kehittämisen. Alue oli tarkoitus rakentaa liiton jäsenten käyttöön virkistysalueeksi ja Harmian tuli suunnitella sekä alueen palstoitus että sinne rakennettava kasino ja siihen liittyvät majoitusrakennukset. Palstoituksessa Harmia jätti ranta-alueen yhteiskäyttöön ja muodosti kullekin, myöhemmin mm. Kaj Englundin ja Jorma Järven suunnitelmille, mökille oman yksityispihan riittävän etäälle naapureista. Alueen keskipisteenä toimi osin kaksikerroksinen kasinorakennus pihapiireineen sekä pihaa rajaava yksikerroksinen majoitusrakennus. Puhdasta funktionalismia edustavan paikalla valetun betonirakennuksen julkisivut verhoiltiin vaakalaudoituksella. Kasinon pulpettikattoiseen kaksikerroksiseen pääsiipeen yhtyi kaksi matalampaa siipeä, joihin sijoittui henkilökunnan huoneita. Pääsiiven ensimmäisessä kerroksessa oli ravintolasali ja se toimi arkkitehtiliiton jäsenten klubitilana, kun taas toisessa kerroksessa oli huoneita majoituskäyttöön.

Uran merkittävimmäksi voitoksi muodostui kuitenkin yhdessä Baeckmanin kanssa voitettu Helsingin kauppakorkeakoulun kilpailu vuonna 1941. Kauppakorkeakoulun lisäksi arkkitehtien yhdessä saavuttamista voitoista mainittakoon Sakkolan kirkkokilpailun (1943-1944) ensimmäinen palkinto, Teknillisen korkeakoulun järjestelykilpailu Helsingin Hietalahdessa vuonna 1945 sekä Tampereen teknillisen korkeakoulun kilpailun voitto 1946.

Kuten Vähä-Kiljavan kasino ja majoitusrakennukset, myös Helsingin Kauppakorkeakoulu koostui erikorkuisista rakennusmassoista. Kauppakorkeakoulun kilpailu oli järjestetty jo vuonna 1941, mutta sotien takia pääpiirustukset valmistuivat vasta 1946 ja rakennustyöt aloitettiin 1948. Työ edistyi materiaalipulasta huolimatta nopeasti ja rakennus vihittiin käyttöön vuonna 1950. Kauppakorkeakoulu käsittää neljä rakennusosaa, joista keskiosaan on sijoitettu suuret yleiset tilat, eteishalli ja juhlasali sekä suuri luentosali. Alkuperäisten suunnitelmien mukaan rakennuksen pohjoispuolella oli korkea siipi, jossa oli tilat teoreettista opetusta varten, kirjasto ja hallintohuoneisto. Arkadiankadun puoleiseen matalaan siipeen sijoittuivat tilat käytännön opetusta varten, kun taas Ilmarinkadun puoleiseen siipeen suunniteltiin voimistelusali sekä kaksi puku- ja pesuhuoneistoa saunoineen. Ruokala ja muutamia henkilökunnan asuntoja sijoitettiin pohjakerrokseen Arkadiankadun puolen siipeen.

Kauppakorkeakoulu oli suunniteltu suurille käyttäjäjoukoille; esimerkiksi suureen luentosaliin mahtui samanaikaisesti 600 oppilasta. Korkeakoulu teki rakennusaikana sopimuksen Yleisradion kanssa juhlasalin käyttämisestä musiikkistudiona, minkä johdosta arkkitehtien oli hieman suurennettava orkesterilavaa ja lisättävä sen sivuille tarkkaamo sekä kaksi selostamoa. Rakentamisessa käytettiin uudenaikaisia teknisiä ratkaisuja. Suurin osa talosta oli varustettu koneellisella ilmanvaihdolla ja esimerkiksi suuren luentosalin kattoon oli valaisimien lisäksi upotettu syväsäteilijöitä, jotka mahdollistivat muistiinpanojen tekemisen silloinkin, kun sali oli muuten pimennetty. Korkeakoulun välipohjat tehtiin pääasiassa massiivisista teräsbetonilaatoista, mutta kantavat rakenteet toteutettiin kahdenkivenpaksuisena tiilimuurina. Putkiston tulevia korjauksia silmällä pitäen käytettiin välipohjaratkaisuissa kevyempiä materiaaleja.

Helsingin kauppakorkeakoulu on tänä päivänä arvotettu kulttuurihistoriallisesti ja rakennustaiteellisesti arvokkaaksi rakennukseksi. Sen arkkitehtoninen arvo on tunnustettu kansainväliselläkin tasolla modernin arkkitehtuurin suojelemiseen keskittyvän Docomomo-järjestön toimesta. Kauppakorkeakoulun vaaleankellertävää klinkkeritiilestä muurattua julkisivua elävöitettiin erilaisin muuraustavoin. Pääjulkisivua koristavat Mikael Schilkinin ulkoseinäreliefit antaen rakennukselle jo tunnusmerkiksi muodostuneen omaleimaisen ilmeen. Kokonaistaideteoksen suunnitteluun osallistuivat myös mm. taiteilijat Yrjö Rosola, Kaj Frank ja Dora Jung.

Harmia ja Baeckman suunnittelivat myös muita kuuluisia rakennuksia. Heidän yhteistyönään syntyivät esimerkiksi Turun säästöpankin talo (1948), Kymin säästöpankin talo Karstulassa sekä konttori-, tehdas- ja asuinrakennuksia Suomen Sokeri Oy:lle Helsinkiin (1949-1951), joista Töölön tehtaiden pääkonttori oli merkittävin. Arkkitehtien yhteistyöksi luetaan myös asuntoryhmä Helsingin Ruskeasuolla (1951), jonka luonnokset oli laadittu jo Kaupungin rakennustoimistossa kaupunginarkkitehti Hilding Ekelundin johdolla. Harmian menehdyttyä hänen ja Baeckmanin yhteisellä toimistolla oli käynnissä monia suuriakin suunnittelutöitä. Esimerkiksi Koskelan raitiovaunuhallien rakentaminen oli tuolloin vielä kesken.

Harmia toimi monissa alan luottamustehtävissä kuten Suomen arkkitehtiliiton sihteerinä vuosina 1936-1941, asuntoreformiyhdistyksen sihteerinä sekä monien arkkitehtuurikilpailujen tuomarina. Hän esitteli töitään ahkerasti Arkkitehti-lehdessä ja toimitti ammattikunnalle tärkeän teoksen ”Suomen arkkitehtiliiton rakennusteknillinen käsikirja”. Harmia oli ammattikunnan keskuudessa tunnetusti ahkera ja lahjakas, ja äkillinen kuolema järkytti monia kollegoita syvästi. Hänen menehtymisensä dramaattisuutta lisäsi se, että hän kuoli työmatkalla Kuopiossa, minne oli matkustanut toimiakseen palkintotuomarina Kuopion konserttitalon suunnittelukilpailussa.

* * *

Arkkitehtuurimuseolla ei ole Hugo Harmian piirustuskokoelmaa.

Takaisin arkkitehteihin »

Erkki Huttunen
18.5.1901, Alavus - 17.11.1956, Helsinki

Erkki Juhani Huttunen kirjoitti ylioppilaaksi vuonna 1921 ja valmistui arkkitehdiksi Teknillisestä korkeakoulusta 1927. Korkeakouluopintojen ohella hän opiskeli myös piirustusta ja maalausta. Hän toimi monien päivälehtien kuvittajana sekä muotokuvien ja karikatyyrien tekijänä. Huttunen kiinnitettiin valmistumisensa jälkeen 1928 Suomen Osuuskauppojen Keskuskunnan rakennusosastolle. Vuodesta 1939 vuoteen 1942 hän toimi osaston päällikkönä. Tämän jälkeen hänet nimitettiin Rakennushallituksen pääjohtajaksi, jossa virassa hän toimi vuoteen 1953. Hänellä oli lisäksi oma toimisto 1931–56.

Huttunen teki opintomatkoja moniin Euroopan maihin, esim. Italiaan, Ranskaan, Kreikkaan ja Englantiin sekä Yhdysvaltoihin.

Erkki Huttunen on suunnitellut huomattavan määrän julkisia ja yksityisiä rakennuksia eri puolille maata. Hän osallistui ahkerasti arkkitehtuurikilpailuihin ja sai kilpailuehdotusten pohjalta toteutettavakseen mm. Kotkan kaupungintalon ja Nakkilan kirkon. Hänen parhaiten tunnettuja töitään ovat useat SOK:n funktionalistiset konttori-, teollisuus- ja varastorakennukset, mm. Rauman, Kotkan, Joensuun, Oulun ja Vaasan konttorirakennukset sekä Oulun, Nokian ja Viipurin myllyt. Muita suuria töitä ovat Alkon Rajamäen tehtaat sekä Lauritsalan kaupungintalo ja apteekki. Vuonna 1937 Huttunen sai Pariisin maailmannäyttelyn arkkitehtuurin kultamitalin.

* * *

Museon kokoelmissa on Erkki Huttusen koulutyö, jonka aiheena on kreikkalaisen temppelin päätykoriste. Se löytyi sattumoisin Huttusen opettajan Carolus Lindbergin jäämistöstä, ja sen kääntöpuolelle oli myöhemmin piirretty yksityiskohta Perniön kansakoulusta. Tämä väritetty piirustus edustaa kokonaan toista tyylimaailmaa mistä Erkki Huttunen myöhemmin tunnetaan: mustalla tussilla tehdyistä vauhdikkaista funkispiirustuksista.

Huttunen uudisti teollisuusrakennusten muotokieltä ja käsitteli rakennuksia ensisijaisesti arkkitehtuurina. Funkisarkkitehtuurin tutkijalle Huttusen kokoelma on aarre. Paitsi että se edustaa lyömättömästi ajan grafiikkaa, lähes kaikki mahdolliset rakennustyypit ovat edustettuina. Esimerkkeinä voidaan mainita Sortavalan hotelli Seurahuone, Varkauden Kansallis-Osake-Pankki, Rauman suojeluskuntatalo, Heteka Oy, Suomi-Filmin studio, Enson perunapolttimo ja Sievin apteekki. Huttusen päätyö Helsingissä on Sokoksen tavaratalo ja hotelli. Sen oli määrä valmistua vuoden 1940 olympiakisoihin, jotka peruutettiin. Sokos valmistui lopullisesti vuonna 1952. Yleisotteeltaan se on funktionalistinen, mutta yksityiskohtiin on tullut koko joukko 1940-luvun jälleenrakennusromantiikan koristeellisia piirteitä. Sileä, musta julkisivumateriaali ja ylempien kerrosten tummanharmaa graniitti poikkeavat huomattavasti Huttusen aikaisemmista, valkoisuutta hohtavista teollisuus- ja liikerakennuksista.

Takaisin arkkitehteihin »

Aarne Hytönen
20.10.1901, Turku - 29.4.1972,

Aarne Jonatan Hytönen valmistui ylioppilaaksi Turun suomalaisesta yhteiskoulusta vuonna 1919 ja arkkitehdiksi Teknillisestä korkeakoulusta vuonna 1928. Jo ennen valmistumistaan Hytönen palkattiin avustavaksi arkkitehdiksi Helsingin kaupungin rakennustoimistoon, missä hän ehti työskennellä kymmenen vuoden ajan.

Vuonna 1937 Hytönen perusti yhteisen arkkitehtitoimiston Risto-Veikko Luukkosen kanssa. Toimisto toimi vuoteen 1959 saakka. Vuonna 1942 Aarne Hytönen palkattiin Waldorf-yhtiön arkkitehdiksi Käkisalmeen, mistä palattuaan hän oli professori Alvar Aallon toimistopäällikkönä vuosina 1943-1944. Vuosina 1946-1947 Hytönen työskenteli yliarkkitehtina rakennushallituksessa ja vuosina 1947-1948 G. Birch-Lindgrenin toimistossa Göteborgissa.

Aarne Hytönen teki opintomatkoja Saksaan, Ranskaan, Italiaan, Skandinaviaan ja Alankomaihin. Hän oli Suomen Taiteilijaseuran jäsen (1930-1951) ja toimi myös luottamustehtävissä Suomen arkkitehtiliiton hallituksen (1937-1947) sekä valtion rakennustaidelautakunnan jäsenenä (1942-1947).

Tunnetuimmat työnsä Hytönen suunnitteli yhdessä arkkitehti Risto-Veikko Luukkosen kanssa. Yhtiökumppanit osallistuivat useisiin arkkitehtuurikilpailuihin ja sijoittuivat muun muassa Kotkan kaupungintalokilpailussa vuonna 1931, Temppelinaukion kirkon ja Stadionin arkkitehtuurikilpailussa vuonna 1933 sekä Lahden kirkkokilpailussa 1937. Vuonna 1934 Hytönen ja Luukkonen voittivat Helsingin messuhallikilpailun ja rakennus toteutettiin voittaneen ehdotuksen pohjalta. Muita toteutuneita yhteisiä suunnittelutöitä olivat muun muassa Brysselin vuoden 1935 maailmannäyttelyn Suomen paviljonki, Suomi-Yhtiön uusi liiketalo Helsingissä (1938), Olympiaterminaali Helsingin Eteläsatamassa (1953) sekä Valkeakosken kauppalantalo (1955).

* * *

Arkkitehtuurimuseolla on kokoelmissaan laajalti arkkitehti Aarne Hytösen sekä arkkitehtien Hytönen ja Luukkonen yhdessä tekemiä piirustuksia. Kokoelmaan kuuluu muun muassa monia arkkitehtien yhdessä laatimia kilpailuehdotuksia. Aineisto on saatu pääasiassa arkkitehti Risto-Veikko Luukkosen toimistosta vuonna 1994.

Takaisin arkkitehteihin »

Karl Hård af Segerstad
28.1.1873, Helsinki - 22.10.1931, Helsinki

Karl Adam Nils Gabriel Hård af Segerstad valmistui arkkitehdiksi Polyteknillisestä opistosta (nyk. Teknillinen korkeakoulu) 1895. Hän työskenteli opiskeluaikanaan Kiseleff & Heikelin sekä Grahn, Hedman & Wasastjernan toimistossa. Oman arkkitehtitoimiston hän perusti 1896 ja toimi jonkin aikaa yhdessä arkkitehti Bertel Jungin kanssa. Vuosina 1901-07 hän toimi apulaisarkkitehtina Viipurin lääninrakennuskonttorissa ja tämän jälkeen vuoteen 1921 Helsingin kaupunginarkkitehtina – vasta perustetun viran ensimmäisenä haltijana. 58-vuotiaana kuolleen Hård af Segerstadin viimeiseksi viraksi jäi toiminta Helsingin rahatoimikamarin sihteerinä.

Karl Hård af Segerstadin arkkitehtuuri on koristeellista ja jykevää. Aatelismiehen tyylilliset ihanteet palautuvat Ruotsiin, muun muassa suurvalta-ajan arkkitehtuuriin. Hänen tunnetuimpia töitään on uusmaalaisten osakuntatalo Nylands Nation Kasarmikadulla Helsingissä. Kilpailuvoiton kautta toteutettu vuolukivipintainen rakennus valmistui 1901. Arkkitehdin Viipuriin suunnittelemista rakennuksista suomalaisille tutuin on Kauppahalli vuodelta 1906.

Helsingin kaupunginarkkitehdin kauteen kuuluu useita kunnallisia rakennuksia, joita Hård af Segerstad suunnitteli avustajinaan arkkitehdit Runar Eklund ja Einar Flinckenberg. Kallion tilallisesti viehättävä kirjasto toteutettiin 1912, Hakaniemen kauppahalli kaksi vuotta myöhemmin. Viimeksi mainitun pääsuunnittelija on Einar Flinckenberg. Helsingin kaupunginarkkitehdin toimintaan kuului myös koulusuunnittelu: Cygnaeus-koulu valmistui 1911, Eläintarhan koulu 1915 ja Topelius-koulu 1917.

***

Arkkitehtuurimuseon (ent. Suomen rakennustaiteen museo) piirustusarkisto sai vuonna 2004 huomattavan Karl Hård af Segerstadin piirustusten lahjoituksen. Nylands Nationin talon lisäksi siihen kuuluu paljon mielenkiintoista, keskeistä ja vielä luetteloimatonta materiaalia.

Takaisin arkkitehteihin »

Theodor Höijer
20.2.1843, Helsinki - 31.10.1910, Helsinki

Carl Theodor Höijer kävi Helsingin Teknillistä reaalikoulua 1856–62 ja toimi piirtäjänä lääninarkkitehti G.T. Chiewitzin luona Turussa 1861–62. Arkkitehdin tutkinnon hän suoritti Tukholman Kuninkaallisessa Taideakatemiassa 1868. Valmistuttuaan Höijer työskenteli A.H. Dalströmin luona ja 1870–71 Yleisten rakennusten ylihallituksessa. Vuosina 1872–76 hänellä oli toimisto Frans Sjöströmin, Theodor Deckerin ja Axel Loenbomin kanssa. Tästä eteenpäin hän työskenteli yksin. 1870-luvulla hänellä oli joitakin yhteisiä töitä ruotsalaisen arkkitehti Hiort af Ornäsin kanssa. Höijer matkusti vuonna 1873 stipendiaattina Wienin maailmannäyttelyyn ja ulotti matkansa oletettavasti myös Saksaan. Vuosina 1872–76 ja 1902–03 hän toimi Polyteknillisessä opistossa (nyk. Teknillinen korkeakoulu) arkkitehtuuripiirustuksen opettajana.

Höijerin tuotanto keskittyy pääasiassa Helsinkiin. Hänen tärkeimpiä töitään ovat Ateneumin taidemuseo, Helsingin pääpaloasema, Grönqvistin talo ja Hotelli Kämp Pohjoisesplanadin varrella sekä Kaleva-yhtiön talo Erottajalla. Näiden lisäksi hän suunnitteli useita uusrenessanssityylisiä kerrostaloja Helsingin keskustaan. Muualle Suomeen hän suunnitteli mm. teollisuusrakennuksia.

Höijerin piirustukset ovat korkeatasoisia akvarellitöitä, jotka edustavat suomalaisen arkkitehtuurigrafiikan parhaimmistoa. Piirustukset jäivät ajan tavan mukaan lähes poikkeuksetta rakennuttajalle, joten ne eivät ole säilyneet yhtenä kokonaisuutena vaan hajaantuneina eri arkistoihin: Kansallisarkistoon, kaupunkien arkistoihin sekä yksityisten laitosten arkistoihin.

* * *

Höijerin kokoelma museossa ei ole kovin suuri, ja piirustukset on kerätty yksitellen. Kokoelman huippua ovat Helsingissä sijainneen Norrménin talon elävästi laveeratut piirustukset, ehkä parhaat, mitä Höijer koko uransa aikana loi. Niiden saaminen museoon liittyi talon purkamiseen Enso-Gutzeitin pääkonttorin tieltä. Grönqvistin talon piirustuksia etsittiin pitkään turhaan eri arkistoista ja omistajilta, ja vihdoin ne löytyivät talon ullakolta täytteisiin kätkettyinä. Se oli viimeinen hetki löytää piirustukset, sillä pian tämän jälkeen Grönqvistin talon ullakkoa kohtasi tulipalo, joka olisi koitunut piirustusten kohtaloksi. Myös Höijerin piirustusvälineet ovat säilyneet. Arkkitehtuurimuseossa on Eduskunnan deponaationa Höijerin ehdotus Säätytaloksi sekä joitain yksittäisiä piirustuksia, jotka ovat tulleet muiden arkkitehtien kokoelmien mukana, lähinnä siksi että nämä ovat tehneet muutoksia tai lisäyksiä Höijerin töihin.

Takaisin arkkitehteihin »

Jarl Jaatinen
13.8.1914, Raahe - 23.2.1940, Viipurin mlk.

Jarl Gustaf Hjalmarsson Jaatinen oli lupaava arkkitehtilahjakkuus, jonka ura jäi kuitenkin sodan takia valitettavan lyhyeksi. Jaatinen kaatui talvisodassa 25-vuotiaana konekiväärijoukkuneen johtajana. Hän ehti silti jättää jälkensä suomalaisen arkkitehtuurin historiaan monilla mielenkiintoisilla suunnitelmillaan sekä yhdellä toteutuneella työllään. Hänen ainoa toteutunut suunnitelmansa oli äidilleen suunnittelemansa huvila, Villa Jaatinen (1939) – moderni funktionalistista muotokieltä noudatteleva rakennus Helsingin Kulosaaressa.

Jarl Jaatinen oli lupaava arkkitehti ja pidetty seuramies. Hän osasi soittaa saksofonia ja häntä kutsuttiin lempinimellä “Carles”. Hän valmistui Teknillisestä korkeakoulusta vuonna 1938 ja jo opiskeluaikana hänen piirustustaitoaan ihailtiin ja ideoitaan arvostettiin. Diplomityönään hän suunnitteli ylioppilaskylän Pitäjänmäelle. Opiskelunsa ohella Jaatinen työskenteli arkkitehti Jussi Paatelan toimistossa. Hän jatkoi alkanutta uraansa Alvar Aallon toimistossa, missä hän osallistui avustajana esimerkiksi Villa Mairean suunnitteluun. Vuonna 1939 hän avioitui näyttelijätär Märta Laurentin kanssa. Pariskunta sai pojan, joka syntyi viikko Jaatisen kaatumisen jälkeen.

Teknillisessä korkeakoulussa Jaatisen lähin opettaja oli Hilding Ekelund, joka sittemmin suunnitteli myös oppilaansa sankarihautakiven. Ekelund toimi todennäköisesti Jaatisen monien koulutöiden ohjaajana. Ekelund tunnettiin arkkitehtina erityisesti 1920-luvun klassisismistaan, mutta Jaatinen oli omaksunut omaan suunnitteluunsa osin ulkomailla näkemänsä funktionalismin. Hän toteutti funktionalismiaan omaleimaisella huolellisuudella ja tyylikkyydellä. Äidilleen suunnittelemansa yksityistalon lisäksi Jaatinen ehti laatia muun muassa loistohuvilan ja vuokra-asunnon suunnitelmat. Hän suunnitteli myös yhteiskoulurakennusta ja taidemuseota Viipuriin.

Jarl Jaatinen ehti alkaneen uransa aikana osallistua muutamiin kilpailuihin. Hän oli esimerkiksi mukana arkkitehtiryhmässä, joka voitti kolmannen palkinnon Tallinnan keskussairaalan kilpailussa. Kolmannen palkinnon hän voitti niinikään Pariisin vuoden 1937 maailmannäyttelypaviljongin kilpailussa. Jaatinen haki inspiraatiota funktionalismiinsa myös ulkomailta. Hän teki opintomatkoja Skandinaviaan ja Pariisiin, ja kun Alvar Aallon toimisto voitti New Yorkin maailmannäyttelykilpailussa kolmoisvoiton, oli Jaatinenkin mukana yhden kilpailuehdotuksen laatineessa suunnitteluryhmässä. Myöhemmin hän myös matkusti New Yorkiin, missä samalla toimi paviljongin rakennustyön valvojana.

Jarl Jaatinen oli innovatiivinen ja lahjakas nuori arkkitehti, jonka urasta olisi olosuhteiden salliessa kehittynyt mahdollisesti yksi suomalaisen rakennustaiteen historian tunnetuimmista. Muistokirjoituksessa (Arkkitehti 1940, nro 1-2) häntä muisteltiinkin ahkerana, idearikkaana ja työlleen omistautuneena nuorukaisena, jonka kaatuminen jäi “monelle sodan katkerimmaksi muistoksi”.

***

Arkkitehtuurimuseolla on originaalikokoelmassaan Jaatisen koulutöiden ohella hänen ainoan toteutuneen suunnitelmansa Villa Jaatisen piirustuksia.

Takaisin arkkitehteihin »

Bertel Jung
11.7.1872, Pietarsaari - 12.5.1946, Helsinki

Axel Bertel Jung kirjoitti ylioppilaaksi vuonna 1891 ja valmistui arkkitehdiksi Polyteknillisestä opistosta (nyk. Teknillinen korkeakoulu) 1895. Opiskeluaikanaan hän osallistui Muinaistieteellisen toimikunnan retkiin Etelä- ja Länsi-Suomeen sekä harjoitteli neljän kuukauden ajan helsinkiläisissä arkkitehtitoimistoissa ja Lars Sonckin toimistossa Ahvenanmaalla. Valmistuttuaan arkkitehdiksi Jung opiskeli Berliinin kuninkaallisessa taidekoulussa ornamenttikuvanveistoa sekä kipsi- ja ornamenttipiirustusta. Professorin arvonimi hänelle myönnettiin 1942.

Palattuaan Helsinkiin Bertel Jung työskenteli aluksi pari vuotta arkkitehti Karl Hård af Segerstadin kanssa. Heidän yhteisistä suunnitelmistaan tunnetaan parhaiten Kihlmanin talo, Korkeavuorenkatu 9. Vuodesta 1898 aina vuoteen 1913 Jungilla oli yhteinen toimisto Oscar Bomanssonin kanssa. Alussa toimiston omisti kolmantena Waldemar Andersin, joka muutti jo vuonna 1903 Yhdysvaltoihin. Toimisto Andersin, Jung & Bomanssonin ensimmäisiä töitä oli Tampereen keskustaan 1898 suunniteltu liike- ja asuintalo Commerce. Helsinkiin he suunnittelivat joitakin asuintaloja sekä useita koulurakennuksia eri puolille maata, esim. Pietarsaaren reaalikoulun.

Varsinaisen päivätyönsä Bertel Jung teki asemakaavoituksen alalla. Hän oli myös poikkeuksellisen ahkera kirjoittaja. Jung oli Arkkitehti-lehden ensimmäinen päätoimittaja vuosina 1903–04 ja vakituinen avustaja toisen kaavoitusarkkitehdin, Birger Brunilan päätoimittajakautena 1912–16. Jung nimitettiin Helsingin ensimmäiseksi asemakaava-arkkitehdiksi 1908. Tätä ennen hän oli osallistunut Töölön asemakaavakilpailuun yhdessä Lars Sonckin ja Valter Thomén kanssa 1898–1900 ja voittanut kolmannen palkinnon.

Samoihin aikoihin Andersin, Jung & Bomanssonin toimisto voitti Kuopion Haapaniemen ja Niiralan kaupunginosien suunnittelukilpailun. Astuttuaan Helsingin asemakaava-arkkitehdin virkaan Jung osallistui moniin kansainvälisiin tapaamisiin. Hänen selostuksensa näistä Arkkitehti-lehdessä osoittavat, että hän opiskeli kaavoitusta saksalaisen kielialueen tärkeimpien teoreetikkojen avulla. Suomessa ei tähän aikaan ollut minkäänlaista asemakaava-arkkitehtuurin koulutusta. Eräs tärkeimpiä tapahtumia oli Berliinin yleinen kaupunkirakennusnäyttely 1910, johon Jung suunnitteli Suomelle oman osaston.

Jungin tärkeimpiä kaavasuunnitelmia ovat yhdessä Einar Sjöströmin ja Eliel Saarisen kanssa 1918 julkaistu Suur-Helsinki-suunnitelma "Pro Helsingfors" sekä kolme vuotta aikaisemmin Saarisen kanssa tehty Munkkiniemi-Haaga-suunnitelma. Nämä olivat ainoat uudenaikaiset yleiskaavaehdotukset, jotka Suomessa 1910-luvulla tehtiin. Ne sisälsivät perusteelliset tilastolliset ennusteet kaupungin väkiluvun ja liikenteen kasvusta.

Vuonna 1916 Bertel Jung siirtyi Kulosaaren huvilakaupungin ja Hertonäs Gods Ab:n asemakaava-arkkitehdiksi. 1919–23 hän oli Turun kauttakulkusataman palveluksessa, ja tämän jälkeen hänet nimitettiin Turun kaupungin asemakaava-arkkitehdiksi, missä virassa hän toimi vuoteen 1925.

Jung oli suunnitellut Turkuun jo vuonna 1921 "Suur-Turun" asemakaavan, joka monumentaalisuudessaan viittaa amerikkalaiseen kaupunkisuunnitteluun ja ennakoi Varkauden kauppalan suunnitelmaa vuodelta 1927. Vuonna 1925 Jung siirtyi takaisin Helsinkiin ja perusti arkkitehtitoimiston Jung & Jung yhdessä veljensä Valterin kanssa. Toimistossa Bertel vastasi asemakaavasuunnitelmista ja kaupunkitaiteellisista kokonaisuuksista Valterin hoitaessa käytännön rakennussuunnittelun. Toimistolla oli runsaasti toimeksiantoja, ja sen tehtäviin kuului etupäässä liikerakennusten suunnittelu. Yhteisiä töitä olivat Hotelli Torni ja A. Ahlströmin liikepalatsi Helsinkiin (Aalto suunnitteli samaan rakennukseen Savoyn ravintolan sisustuksen), Serlachiuksen konttori Mänttään sekä Rettigin ja Boren toimitalot Turkuun.

* * *

Museon kokoelmissa ovat arkkitehtitoimisto Jung & Jungin piirustukset vuosilta 1925-46, sekä joitakin Valter Jungin töitä 1910-luvulta. Bertel Jungin varhaistöitä ei kokoelmissa ole lainkaan, lukuun ottamatta Finströmin kansakoulua vuodelta 1898. Hänen asemakaavasuunnitelmansa löytyvät eri kaupunkien ja kauppaloiden arkistoista. Jungeilla oli kuten Lars Sonckilla kiinteät yhteydet Ahvenanmaalle, ja niinpä yksi Bertel Jungin viimeisimmistä toteutetuista rakennuksista on Maarianhaminan Merenkulkumuseo vuodelta 1940. Suurimman osan piirustuksista on kuitenkin signeerannut Valter Jung. Bertelin täysin itsenäisiksi suuremmiksi töiksi voitaneen laskea vain Kulosaaren kirkko ja Serlachiuksen pääkonttori Mäntässä.

Takaisin arkkitehteihin »

Valter Jung
27.11.1879, Vaasa - 9.2.1946, Helsinki

Valter Gabriel Jung valmistui arkkitehdiksi Polyteknillisestä opistosta (nyk. Teknillinen korkeakoulu) 1902. Hän työskenteli valmistumisensa jälkeen Lars Sonckin avustajana, jossa piirsi mm. Privatbankenin (nyk. Jugendsali) sisustuksen sekä Tampereen tuomiokirkon ornamentteja ja huonekaluja.

Vuosina 1904–10 Valter Jung opetti Taideteollisuuskeskuskoulussa muovailua, metallinpakotusta ja koristemuovailua. Samaan aikaan hän osallistui menestyksellisesti huonekalu- ja taideteollisuusesineiden suunnittelukilpailuihin. Joitakin näistä toteutettiin, ja hänen suunnittelemiaan huonekaluja on mm. Taideteollisuusmuseon kokoelmissa.

1905 lähtien Valter Jungilla oli yhteinen toimisto arkkitehti Emil Fabritiuksen kanssa. Toimisto suunnitteli mm. Helsinkiin Oikokatu 7:ään Sedmigradskyn pientenlastenkoulun. Tämä rakennus rikkaine yksityiskohtineen ja korkeine paanukattoineen edustaa art noveauta puhtaimmillaan. Vuosisadan alussa Jung teki myös ainoat asemakaavasuunnitelmansa. Hän osallistui yhdessä Oscar Bomanssonin kanssa Vaasan Vaskiluodon saaren asemakaavakilpailuun ja teki Carolus Lindbergin kanssa Turun keskustan liikenneväyläsuunnitelman, jonka pohjalta hänen veljensä Bertel myöhemmin suunnitteli "Suur-Turun" kaavan.

Vuodesta 1915 lähtien Jungilla oli oma toimisto. 1913 hän oli jo piirtänyt Seurakuntien talon Annankadun ja Bulevardin kulmaan. Rakennus oli ensimmäinen Jungin monumentaalirakennuksista. Jung oli siirtynyt vuosisadan vaihteen jugendista klassisismiin, ja tässä renessanssipalatsia muistuttavassa rakennuksessa näkyy selvästi hänelle ominainen materiaalien mestarillinen käsittely ja hienostunut ornamentiikka. 1930– ja 40–luvun vaihteen liikerakennussuunnitelmissa Jung pelkisti klassisismin äärimmilleen.

Kymmenluvulta on myös silloisen kauppakoulun julkisivukilpailun voitto. Tämä Helsingin Merimiehenkadulla sijaitseva rakennus on yksi Jungin erikoisimmista. Julkisivut ovat voimakkaan plastisesti koristellut ja viittaavat barokkiarkkitehtuuriin. Samaan aikaan Jung suunnitteli useita huviloita Helsingin ympäristöön: Kauniaisiin, Espooseen ja Kulosaareen.

Perustettuaan toimiston veljensä kanssa 1925 Valter Jung sai piirrettäväkseen etupäässä liikerakennuksia. Toimiston suunnitelmista toteutettiin Helsingin keskustaan A. Ahlströmin liikepalatsi Eteläesplanadin varrelle ja Nokian pääkonttori Mikonkadulle. Toteutumattomia suunnitelmia oli useita, mm. Helsingin Säästöpankin pääkonttori Mannerheimintielle.

* * *

Jung & Jungin koko piirustusarkisto saatiin arkkitehti Marius af Schulténin toimistosta vuonna 1957. Varhaisimmat piirustukset ovat Valter Jungin hienosti laveeraamia töitä, mm. toteutumaton suunnitelma Aino Acktén huvilaksi vuodelta 1905 ja erittäin kauniisti tehtyjä hautamuistomerkkipiirustuksia. Kiinnostavia ovat Hotelli Tornia varten tehdyt piirustukset.

Takaisin arkkitehteihin »

Gösta Juslén
6.4.1887, Tammisaari - 21.8.1939, Helsinki

Gösta Juslén tunnetaan parhaiten Lallukan taiteilijakodin ja Fazerin liikepalatsin (Aleksanterinkatu 38) suunnittelijana. Hänen uransa huippu sijoittui 1930-luvulle, jolloin funktionalismi oli kukoistuksessaan. Juslén hyödynsi uudenaikaista tyyliä suunnittelussaan, jota toteutti ammattitaidolla ja harkitulla tyylikkyydellä. Hänen työnsä olivat kokonaistaideteoksia aina sisustuksia myöten.

Gösta Wilhelm Juslén syntyi Tammisaaressa ruotsinkielisellä rannikolla. Hän kävi koulunsa Helsingissä ja kirjoitti ylioppilaaksi Svenska Normallyceumista vuonna 1906. Hän pääsi heti silloiseen Polyteknilliseen opistoon ja alkoi opiskella arkkitehtuuria. Opisto vaihtoi nimensä Teknilliseksi korkeakouluksi vuonna 1908, ja Juslén valmistui arkkitehdiksi 1911.

Opiskeluaikanaan Juslén työskenteli kuukauden Selim A. Lindqvistin arkkitehtuuritoimistossa (1908) sekä yhdeksän kuukautta professorinsa Gustaf Nyströmin toimistossa (1909). Syyslukukauden 1910 hän työskenteli Birger Brunilan toimistossa. Näissä toimistoissa nuori arkkitehti sai seurata erilaisia mestareita töissään. Kun esimerkiksi Gustaf Nyström tunnettiin akateemisen uusrenessanssin edistäjänä, Selim A. Lindqvistin arkkitehtuuri edusti puolestaan uudempaa rationalistista tyyliä. Lindqvist oli innokas kokeilemaan myös uusia materiaaleja ja rakennustekniikoita. Opiskeluajan työpaikat poikivatkin Juslénille sekä kullanarvoista oman alan oppia että myös tärkeitä suhteita.

Valmistuttuaan Juslén pääsi töihin Birger Brunilan entisen yhtiökumppanin W.G. Palmqvistin sekä Einar Sjöströmin toimistoon, missä työskenteli kevään 1911. Tämän jälkeen hänet palkattiin Walter Jungin ja Emil Fabritiuksen toimistoon. Hän työskenteli viimeksi mainitussa paikassa yli kaksi vuotta, kesäkuusta 1911 lokakuuhun 1913.

Lokakuussa 1913 Juslén suuntasi ulkomaille. Hän oli saanut nuorille insinööreille myönnettävän apurahan ja harjoitteli maaliskuusta toukokuuhun 1914 kolmen kuukauden ajan kuuluisan saksalaisarkkitehdin professori Friedrich von Thierschin luona Münchenissä. Samaisena kesänä hän aloitti erikoistumisopinnot Münchenin teknillisessä yliopistossa. Vaikka Thiersch ja monet muut saksalaisarkkitehdit suosivat tuona aikana enimmäkseen vielä historiallisia tyylejä, alkoi moderni arkkitehtuuri pelkistettyine muotoineen jo vähitellen näkyä eurooppalaisessa arkkitehtuurissa. Suomeen palattuaan Juslénista tulikin yksi suomalaisen funktionalismin merkittävimmistä edustajista. Hänen arkkitehtuurissaan muoto, materiaalin laatu ja rakennusosien väliset suhteet yhdistyvät tarkoin harkituksi, sopusointuiseksi kokonaisuudeksi.

Gösta Juslénin arkkitehtuuri oli huoliteltua ja tyylikästä. Hänen vanhemmissa töissään näkyi vielä klassisistisia piirteitä, jotka kuitenkin karsiutuivat 1930-luvun lopulle tultaessa. Juslén nousi ammattikunnan laajaan tietoisuuteen vuonna 1930 valmistuneella Fazerin liikepalatsilla, johon Jarl Eklund laati kuuluisat sisustussuunnitelmat. Kluuvikadulla sijaitsevan liikerakennuksen julkisivut oli päällystetty hakatulla terastilla ja juhlallisuutta niille toivat ikkunoiden väliin sijoitetut pronssikehysteiset mustat graniittikentät. Mustaa graniittia Juslén käytti tehokeinona vielä myöhemminkin Lallukan taiteilijakodin Etelä-Hesperiankadun puoleisen julkisivun alaosassa. Tehokeino antoi Juslénin arkkitehtuurille omintakeisuutta sekä dramatiikkaa, jonka myös arvostelijat huomasivat.

Juslén voitti kolmannen palkinnon vuonna 1931 järjestetyssä Lallukan taiteilijakodin arkkitehtuurikilpailussa ja sai rakennuksen suunnittelutyön tehtäväkseen. Taiteilijakodin arkkitehtuuri sisälsi yhtymäkohtia Fazerin liikepalatsiin, mutta rakennus oli muotokieleltään liikepalatsia jo huomattavasti modernimpi. Sitä onkin aiheesta pidetty yhtenä maamme funktionalistisen arkkitehtuurin merkkiteoksena. Lallukan taiteilijakodin sileäksi rapattuja julkisivuja jäntevöittivät Hesperian-puiston puolella vertikaaliset ateljeeikkunat sekä pienet puolipyöreät parvekkeet. Interiööreissä arkkitehti käytti uudenaikaisia materiaaleja kuten linoleumia; myös pienen juhlasalin vaneriset paneelikatot olivat kokonaisuuteen huolella sovitetut.

Traditionalisteihin ja funktionalisteihin jakaantuneessa ammattikunnassa Lallukan taiteilijakodin suunnittelutyön antaminen Juslénille herätti kiihkeää keskustelua. Esimerkiksi Arkkitehti-lehden päätoimittaja Hilding Ekelund analysoi tulosta kriittisessä kirjoituksessaan, mutta myönsi lopuksi suunnitelman olevan kuitenkin palkintoehdotuksista ainoa, joka täytti erityisluontoiselle rakennukselle asetetut arkkitehtonisen laadun vaatimukset. Rakennus toteutettiin Juslénin työstämien suunnitelmien mukaan ja se on houkutellut lukuisia nimekkäitä taiteilijoita asukkaikseen aina näihin päiviin saakka.

Juslénin tuotantoon kuului myös muita helsinkiläiskerrostaloja esimerkiksi Kruununhaassa ja Torkkelinmäellä. Omalle perheelleen hän suunnitteli idyllisen kesäkodin, joka rakennettiin Jollakseen hänen vaimonsa, pankkiiri Emil Tollanderin tyttären perintömaille. Juslén esitteli huvilansa Arkkitehti-lehdessä vuonna 1933.

Huvila Abbas oli pohjakaavaltaan L:n muotoinen. Yksikerroksisen rakennuksen julkisivulaudoitus käsiteltiin tummaksi ja sen aumakatto tehtiin punatiilistä. Sisätilat jaettiin edustus- ja yksityispuoleen, joihin arkkitehti laati sisustussuunnitelmat. Yksityis- ja edustussiipien yhtymäkohtaan sijoitettiin useaan tasoon jakautuva porrastila. Juslén suunnitteli huvilastaan kokonaistaideteoksen kuten Lallukastakin. Rakennuksen funktionalistinen muotokieli pehmeni epätyypillisten ratkaisujen kuten aumakaton ja kivetyn luonnonkivipintaisen sokkelin vaikutuksesta. Vaativan muotoisen rakennuksen sijoittelussa hän huomioi Jollaksenlahden pituusakselin, merinäköalan, ilmansuunnat ja kumpuilevan maaston sulauttaen rakennuksen osaksi luonnonympäristöä. Villa Abbas on edelleen yksi Jollaksen huvilayhdyskunnan vaikuttavimmista ja parhaiten säilyneimmistä rakennuksista.

Juslénin viimeisimpiä töitä oli bensiiniasema Esso-Olympia (1939) Helsingin Mannerheimintiellä. Huoltamorakennus oli uudenaikainen pitkälle kehittyneen pelkistetyn funktionalisminsa ja uusien rakenneratkaisujensa ansiosta. Sen myyntihallin kattoa kannattivat ruostumattomalla teräksellä päällystetyt pilarit, joiden väliin automatisoidut bensiininjakelulaitteet oli sijoitettu. Myyntihallin kirkkaat elohopeavalaisimet olivat Helsingissä ensimmäiset laatuaan. Esso-Olympian kohdalla konkretisoitui Juslénin kyky yhdistää uusien rakenteiden ja rakennusaineiden kokeilu arkkitehtuurin estetiikasta tinkimättä. Arkkitehtia kuvailtiinkin väsymättömäksi työntekijäksi, joka hioi työnsä aina viimeiseen asti.

Arkkitehti kuoli äkillisesti vuonna 1939 monien uusien tehtävien ollessa vielä kesken. Ammattikunta muisti häntä uudelle avoimena, mutta rakennusten kauneusarvoja kunnioittavana arkkitehtina sekä pidettynä ja terävä-älyisenä kollegana. Hän oli tuottelias, seurallinen ja iloinen persoona, jonka uran olisi suonut jatkuvan pitempäänkin. Juslén kuului mm. nuoremman polven Arkkitehtikiltalaisiin.

* * *

Arkkitehtuurimuseolla ei ole Gösta Juslénin piirustuskokoelmaa.

Takaisin arkkitehteihin »

Georg Jägerroos
4.5.1901, Viipuri - 4.11.1956, Helsinki

Georg Brynolf Jägerroos kirjoitti ylioppilaaksi 1920 ja valmistui arkkitehdiksi Teknillisestä korkeakoulusta 1925. Jägerroos harjoitteli Uno Ullbergin toimistossa Viipurissa sekä Armas Lindgrenin ja Väinö Vähäkallion toimistoissa Helsingissä. Vakinaisen toimen hän sai jo ennen valmistumistaan Kulutusosuuskuntien Keskusliiton (KK) rakennusosastolta 1924. Vuodesta 1928 lähtien hän toimi osaston johtajana aina sotien jälkeisiin vuosiin asti.

Jägerroos teki opintomatkoja 1920-luvulla Pohjoismaihin, Saksaan, Italiaan, Itävaltaan ja Ranskaan. Lisäksi hän matkusti Tsekkoslovakiaan, Jugoslaviaan, Sveitsiin ja Englantiin sekä Hollantiin ja Belgiaan.

Jägerroos osallistui moniin arkkitehtuurikilpailuihin, useimmiten arkkitehti Arne Helanderin kanssa. Heidän ehdotuksensa sai lunastuksen Viipurin kaupunginkirjastokilpailussa 1927, samoin Vaasan Kauppiaiden liiketalokilpailussa. 1930-luvulla Jägerroos ja Helander sijoittuivat Kotkan Rauta Oy:n liiketalokilpailussa, Kotkan kaupungintalokilpailussa ja Helsingin postitalokilpailussa yhdessä H. Borgströmin kanssa. Jägerroos sai omalla ehdotuksellaan 3. sijan Suomi-yhtiön liiketalokilpailussa.

Päivätyönsä Jägerroos teki KK:n palveluksessa. Hänen tunnetuimpia osuusliikkeelle tekemiään töitä ovat OTK:n pääkonttori Helsingin Hämeentielle (yhdessä Väinö Vähäkallion ja Antero Pernajan kanssa), OTK:n Helsingin mylly, OTK:n Katajanokan varasto, Osuusliike Voiman pääkonttori- ja asuinrakennus Tampereella, OTK:n mylly ja keskusvarasto Viipurissa. Osuuskuntarakennusten lisäksi Jägerroos suunnitteli Kuusankoskelle kaupungintalon ja kansakoulun. Mittavimman asuntorakennussuunnitelmansa hän teki luonnostellessaan 1930-luvulla Kansa-yhtiölle Hämeentie 38:aan funktionalistisia kerrostaloja pienasuntoineen.

* * *

Jägerroosin arkkitehtuurissa säilyi pitkään klassisistisia piirteitä funktionalismin rinnalla. Hän suunnitteli yksityiskohdat huolellisesti ja käytti julkisivuissa graniittia ja terrasti-rappausta. Funktionalistisena piirteenä voitaneen pitää nopeaa uutuuksien omaksumista rakennustekniikassa. Esimerkkeinä Jägerroosin 1930-luvun töistä ovat Töölön kirkkoa vastapäätä sijaitseva hienostunut funkistalo Topeliuksenkatu 3, jonka ylimmässä kerroksessa oli myös hänen oma toimistonsa sekä "Kirjan talona" tunnettu rakennus Kirjatyöntekijänkatu 10, johon hän suunnitteli ajalle tyypillisen ravintolan sisustuksen.

Sodan jälkeen Jägerroos sai tehtäväkseen suunnitella pommituksessa pahoin vaurioituneen Eliel Saarisen piirtämän Kotkan työväentalon korjaustyön. 1940-luvulla hän suunnitteli myös sodan jälkeisille suurille ikäluokille maaseutukouluja, mm. Janakkalaan, Hattulaan ja Lammille. Kaikista edellä mainituista kohteista on museon kokoelmissa piirustukset. Arkistossa oleva Jägerroosin kokoelma on kuitenkin melko suppea, sillä hän teki pääasiallisen elämäntyönsä Kulutusosuuskuntien arkkitehtina.

Takaisin arkkitehteihin »

Jussi Jännes
23.3.1922, Helsinki - 12.3.1967, Las Palmas

Puutarha-arkkitehti Juho Kaarle Väinö Jännes eli Jussi Jännes syntyi Helsingissä vaikutusvaltaiseen perheeseen. Hänen isänsä oli Maataloustuottajain Keskusliiton puheenjohtaja ja maanviljelyskemisti Juho Jännes (aik. Genetz), äitinsä Sotilaskotiliiton puheenjohtaja Toini Liljeström. Isä oli muuttanut sukunimensä Jännekseksi vuonna 1906. Perheellä oli tila Lohjan Kirniemessä, missä viljeltiin Suomen suurimpiin kuulunutta taimistoa ja hedelmätarhaa. Perhe asui Ahtialan tilalla vuoteen 1928, minkä jälkeen he muuttivat Helsinkiin. Jussi Jännes kirjoitti ylioppilaaksi Suomalaisesta yhteiskoulusta vuonna 1942 ja alkoi pitää pientä korupajaa. Lapsuuden ympäristön innoittamana ja puutarhaviljelijäisän kannustamana hän alkoi kuitenkin opiskella puutarha-arkkitehtuuria ja valmistui hortonomiksi Lepaan puutarhaoppilaitoksesta vuonna 1948.

Opiskeluaikanaan Jännes sai tukea Lepaalla opettaneelta puutarha-arkktiehdilta Leif Simbergiltä, joka kannusti tätä hakemaan ammatillista osaamista ulkomailta. Hän meni puutarhaharjoittelijaksi Ruotsiin Hässelbyhyn ja jatkoi sitten opintojaan Kööpenhaminassa Tanskan kuninkaallisessa taideakatemiassa. Jännes ei suorittanut Tanskassa loppututkintoa, mutta hänestä tuli silti suomalaisen puutarha-arkkitehtuurin uranuurtaja. Hän hylkäsi vanhan koulukunnan tavan, jonka mukaan puutarha- ja maisema-arkktiehdit toteuttivat laatimansa suunnitelmat aina itse. Hän oli ensimmäisiä suomalaisia puutarha-arkkitehtejä, joka ei rakentanut suunnittelemiaan kohteita vaan keskittyi täysin pihojen, puistojen ja puutarhojen suunnittelutyöhön.

Palattuaan Suomeen 1955 Jännes palkattiin Aarne Ervin arkkitehtitoimistoon. Ervi oli juuri voittanut Tapiolan alueen suunnittelukilpailun ja Jännes pääsi osallistumaan voittaneen ehdotuksen työstämiseen. Tapiolan alueesta muotoutui lopulta Jänneksen uran merkittävin kokonaisuus. Pari vuotta Ervillä työskenneltyään hän siirtyi lyhyeksi ajaksi Asuntosäätiön palvelukseen. Perustettuaan oman toimistonsa vuonna 1958 hän jatkoi tiiviisti yhteistyötä Aarne Ervin kanssa ja laati Tapiolan alueelle lukuisia julkisia ja yksityisiä puisto- ja pihasuunnitelmia. Tapiolan lisäksi Jänneksen ensimmäisiä suuria projekteja olivat Turun yliopistolle laaditut ulkoaluesuunnitelmat. Hän laati sittemmin mittavat pihasuunnitelmat myös esimerkiksi Alkoholiliike Oy:n Rajamäen tehtaille ja asuinalueille Nurmijärvellä sekä ympäristösuunnitelmat Helsingin yliopiston kirjaston laitoksille Asikkalan Urajärvelle. Arkistoaineiston perusteella Jännes suunnitteli urallaan kaikkiaan yli 200 kohdetta eri puolille Suomea. Hän jatkoi suunnittelutyötään kuolemaansa saakka. Ennen kuolemaansa hän ehti laatia luonnokset Saimaan kanavan ympäristöstä, mutta työ jäi häneltä kuitenkin puolitiehen. Keskeneräiset suunnitelmat työsti loppuun puutarha-arkkitehti Maj-Lis Rosenbröijer.

Jussi Jännes käytti suunnittelussaan paljon vierasperäisiä kasveja. Hän hyödynsi maastoa myötäileviä kasvisommitelmia ja kirkkaita värejä yhdistäen eksotiikan kotimaiseen ympäristöön. Jännes sai osakseen toisinaan myös kritiikkiä. Häntä kritisoitiin muun muassa laajoista epäkäytännöllisistä nurmikentistä ja toisaalta vierasmaalaisten kasvilajikkeiden käyttö tuntui epäsovinnaiselta. Jännes vaikutti kuitenkin suomalaiseen puutarha-arkkitehtuuriin ja kehitti muun muassa omanlaisensa uuden esitysgrafiikan. Hän vaikutti alan kehittymiseen myös opettamalla ja toimimalla järjestöissä. Jussi Jännes toimi Teknillisessä korkeakoulussa puutarhataiteen opettajana ilmeisesti Otto-I. Meurmanin pyytämänä. Hän kuului Taimisto-viljelijät ry:n ensimmäiseen hallitukseen ja oli vuosina 1964-1966 Suomen Puutarha-arkkitehdit ry:n puheenjohtajana.

***

Arkkitehtuurimuseo (ent. Suomen rakennustaiteen museo) sai vuonna 1997 Teknillisen korkeakoulun arkkitehtiosaston kautta perikunnan lahjoittaman Jussi Jänneksen piirustuskokoelman. Museon kokoelmassa on lukuisia originaalipiirustuksia toteutetuista piha- ja puistosuunnitelmista lähinnä 1950- ja 1960-luvuilta. Kokoelma käsittää kattavasti esimerkiksi Tapiolan alueen asunto-osakeyhtiöille ja Rajamäen Alkoholiliike Oy:lle tehtyjä pihasuunnitelmia. Myös Jänneksen julkisiin kohteisiin kuten pankki-, koulu- ja urheilurakennuksin tehdyt ympäristösuunnitelmat ovat kokoelmassa hyvin edustettuna.

Takaisin arkkitehteihin »

Toivo Jäntti
7.4.1900, Helsinki - 8.5.1975, Helsinki

Toivo Jäntti oli nimekäs arkkitehti, jonka suuri yleisö muistaa erityisesti Helsingin Olympiastadionin toisena suunnittelijana. Jänttiä ei ole kuitenkaan tutkittu kovinkaan paljon. Hänen uransa huippu sijoittui aikaan, jolloin funktionalismi eli murroskauttaan ja maassa rakennettiin määrätietoisesti mm. julkisia rakennuksia. Suuriin kaupunkirakennuksiin erikoistunut Jäntti menestyi uransa aikana esimerkiksi lukuisissa urheilurakennusten, liiketalojen ja sairaaloiden arkkitehtuurikilpailuissa. Hänen suunnitelmistaan moni jäi kuitenkin toteutumatta. Hänen uransa alkuvaiheen taloudellisen laman takia kilpailu toimeksiannoista oli kovaa.

Toivo August Jäntti syntyi Helsingissä rakennusmestari August Jäntin perheeseen. Hän kirjoitti ylioppilaaksi Suomalaisesta Normaalilyseosta vuonna 1919 ja valmistui arkkitehdiksi Teknillisestä korkeakoulusta vuonna 1928. Valmistuttuaan Jäntti teki useita opintomatkoja, jotka suuntautuivat Euroopan eri maihin. Vuosina 1928-1930 hän työskenteli palkollisena eri arkkitehtitoimistoissa suunnittelukokemustaan kartuttaen.

Vuodesta 1930 lähtien Jäntti toimi itsenäisenä arkkitehtina. Hän osallistui lukuisiin arkkitehtuurikilpailuihin niissä monesti menestyen – hänen ehdotuksensa pääsivät palkintosijoille ja niitä myös lunastettiin. Moni kilpailuehdotus on jäänyt kuitenkin unohdukseen, kun suunnitelmia ei koskaan toteutettu. Jäntti voitti ensimmäisen palkinnon esimerkiksi Helsingin yliopiston ylioppilaskunnan järjestämässä Kaivotalon arkkitehtuurikilpailussa vuonna 1939, mutta sotien takia rakentamiseen ei Jäntin suunnitelmien mukaan koskaan ryhdytty. Sen sijaan Helsingin suojeluskuntatalo valmistui hänen laatimien suunnitelmien mukaan Pohjoisen Hesperiankadun ja Töölöntorinkadun kulmaan vuonna 1941. Suojeluskuntataloon kun saatiin mittava rahalahjoitus Lotta Svärd -järjestöltä; sodan keskellä rakennushankkeissakin itsenäisen isänmaan jatkuvuus asetettiin monesti prioriteetiksi.

Jäntin ensimmäisiä omia toimeksiantoja oli Kellokosken mielisairaalalle tehdyt suunnittelutyöt, jotka käsittivät useita projekteja muutos- ja laajennustöistä uudisrakennuksiin. Kellokosken aluetta hän suunnitteli vuosina 1932-1942. Moni hänen laatimistaan suunnitelmista jäi toteutumatta, mutta alueelle nousi esimerkiksi kaksi uudisrakennusta: ylilääkärin ja alilääkärien talot. Haasteellisin tehtävä oli kuitenkin alueella sijaitsevan vuosina 1884-1889 rakennetun ja vuosina 1914-1915 mielisairaalaksi muutetun, alunperin arkkitehti Sebastian Gripenbergin suunnitteleman rakennuksen, ”Kartanon”, mittava muutos-, laajennus- ja korjaustyö. Tässä tehtävässä Jäntti onnistui menestyksekkäästi kunnioittaen niin rakennuksen alkuperäistä klassistista ilmettä kuin vuosina 1914-1915 rakennettujen siipiosien arkkitehtuuria.

Jäntin arkkitehtuuri edusti pääasiassa puhdaslinjaista funktionalismia. Esimerkiksi Kellokosken ylilääkärin talo (1932) on 1-2-kerroksinen alkuaan puhtaan valkoiseksi rapattu rakennus, jonka korkeassa osassa on loiva harjakatto. Rakennuksen kahdesta tasanteesta muodostuva geometrinen matala osa muodostaa vastaparin korkean osan hivenen klassistiselle muotokielelle lisäten samalla julkisivujen moniulotteisuutta ja tilajaottelun kontrastia. Rakennuksen matalammassa osassa tasakatto toimi 1930-luvun terveys- ja hygieniaihanteiden mukaan kattoterassina aurinkokylpyjä varten. Tietty hygienian tavoittelu sekä modernien ideoiden hyödyntäminen näkyi Jäntin arkkitehtuurissa laajemminkin.

Jäntti työskenteli jonkin aikaa Puutalo Oy:n palveluksessa (1943-1954), missä laati suunnitelmia Jorma Järven kanssa. Arkkitehdit suunnittelivat yhdessä uudenaikaisia rakennusmenetelmiä kokeillen niitä rivitaloryhmään Helsingin Herttoniemeen, As. Oy Herttua (1949) oli Suomen ensimmäinen puuelementtirakenteinen rivitalo. Se oli 26 huoneistoa käsittävä rivitaloasuntoryhmä, jonka lämmitys hoitui yhteisen lämpökeskuksen kautta. Rakennuskompleksissa oli myös yhteinen sauna, pesula ja talonmiehenasunto, ja siinä asunnot oli erotettu toisistaan kantavina rakenteina toimivilla palomuureilla. Muut seinärakenteet oli koottu Puutalo Oy:n tehdasvalmisteisista puuelementeistä.

Helsingin Olympiastadionin Jäntti suunnitteli yhdessä Yrjö Lindegrenin kanssa. Lindegren ja Jäntti voittivat vuonna 1933 stadionrakennuksen kaksivaiheisen suunnittelukilpailun ehdotuksellaan ”1500”. Urheiluareenan rakentaminen alkoi vuonna 1936 ja se valmistui sopivasti vuodeksi 1940 kaavailtuja olympialaisia varten. Kisat jouduttiin kuitenkin perumaan epävakaan poliittisen tilanteen vuoksi, ja stadionilla järjestettiin kisojen sijaan sodassa kaatuneiden muistotilaisuus. Stadionin rakentamisessa haluttiin korostaa maan kansainvälisiä yhteyksiä. Rakennuksella haluttiin ilmentää omaa kansallista identiteettiä, mutta osoittaa kuitenkin yhteenkuuluvuus kansainvälisen olympiayhteisön kanssa. Arkkitehtuuri toimi siis eräänlaisena kisakaupungin tunnettuutta lisäävänä propagandana ja visuaalisena tunnusmerkkinä. Suunnitelman työstämistä varten Lindegren ja Jäntti saivatkin 10 000 markan matka-apurahan, jonka turvin he matkustivat kuuden viikon ajan eri maiden olympiarakennuksiin tutustuen.

Olympiastadion vihittiin käyttöön kesäkuun 12. päivänä vuonna 1938. Funktionalistinen, valkoinen ja puhdaslinjainen rakennus nähtiin itsenäisyyden symbolina ja siinä yhdistyi estetiikan ohella arkkitehtuurin käytännöllisyys, toiminnallisuus ja ratkaisujen rationaalisuus. Stadion rakennettiin poliittisen yhteisymmärryksen vallitessa ja sen rakennuttamisen rahoituksen ratkaisi eduskunta. Jokaisella kansalaisella oli mahdollisuus tukea patrioottista rakennushanketta ostamalla stadion-merkillä varustettuja tuotteita.

Uuden Olympiastadionin tunnusmerkki oli 72 metrin korkeuteen kohoava kapea torni, joka olikin yksi toisen vaiheen kilpailuohjelman edellyttämistä ratkaisuista. Kilpailuohjelman mukaan stadion oli rakennettava teräsbetonista, ja kuten monessa muussa ulkomaisessa olympiarakennuksessa, siinä oli oltava näyttävä torni. Stadionia muutettiin ensimmäisen kerran jo 1940-luvun lopulla, sillä sitä piti uudistaa olympialaisia varten, mitkä järjestettiin Helsingissä viimein vuonna 1952. Yrjö Lindegren ja Toivo Jäntti vastasivat rakennuksen muutostöistä myös tuolloin, ja Jäntti myöhemmistä muutostöistä vielä 1970-luvulle saakka.

Toivo Jäntin elämäntyö oli merkittävä suomalaisen rakennustaiteen historiassa ja ansaitsisi siksi perusteellisempaa tutkimusta. Hän oli jo elinaikanaan ammattikunnan keskuudessa arvostettu, minkä todistaa esimerkiksi se, että hän toimi usein Suomen Arkkitehtiliiton valitsemana tuomarina eri arkkitehtuurikilpailuiden palkintolautakunnissa. Jäntti oli Arkkitehtiliiton sekä Suomen Taiteilijaseuran jäsen.

* * *

Arkkitehtuurimuseolla ei ole Toivo Jäntin piirustuskokoelmaa. Museo on kuitenkin saanut Yrjö Lindegrenin kokoelman yhteydessä Olympiastadionin originaalipiirustuksia.

Takaisin arkkitehteihin »

Jorma Järvi
11.8.1908, Nastola - 11.11.1962, Helsinki

Jorma Klaus Järvi kirjoitti ylioppilaaksi 1927 ja valmistui arkkitehdiksi Teknillisestä korkeakoulusta 1933. Järvi työskenteli valmistuttuaan J.S.Sirénin arkkitehtitoimistossa. 1940-49 hän toimi Puutalo Oy:n suunnitteluosaston päällikkönä ja kehitteli tehdasvalmisteisia puutalotyyppejä. Tämän jälkeen hän perusti oman toimiston. 1959 hänet valittiin standardisoimislaitoksen johtokunnan puheenjohtajaksi.

Vuonna 1934 Jorma Järvi osallistui Erik Lindroosin kanssa Helsingin Posti- ja lennätintalokilpailuun, jossa hän voitti toisen palkinnon. Heidän ehdotuksensa "208+abc" toteutettiin, ja Järvi työskenteli tämän rakennuksen parissa aina vuoteen 1938. Tämän jälkeen hän toimi Helsingin kaupungin rakennustoimistossa vuoden 1939 ja samaan aikaan J.S. Sirénin assistenttina Teknillisessä korkeakoulussa.

1950-luvulla Jorma Järvi suunnitteli useita koulurakennuksia: Herttoniemen kansakoulun, Kulosaaren yhteiskoulun ja Pakilan kansakoulun Helsinkiin sekä Rovaniemen yhteislyseon. Hänen muista töistään mainittakoon Helsingin uimastadion ja Turun yliopiston lääketieteellisen tiedekunnan laitosrakennukset. Lisäksi hän on suunnitellut kerrostaloalueen Helsingin Roihuvuoreen, omakotialueen Tapiolaan ja Jyväskylän Viitaniemen puutarhakaupunginosan.

Katso myös Jorma Järven arkkitehtuuria käsittelevä sivusto

* * *

Järven kokoelma kuuluu ns. täydellisiin kokoelmiin, eli museo on saanut suurin piirtein koko aineiston. Helsingin Pääpostitalon piirustuksia ei tässä kokoelmassa kuitenkaan ole. Tämä työ tehtiin Rakennushallituksen määräämän valvojan, arkkitehti Kaarlo Borgin suojeluksessa. Rakennus sai enemmän valvojan makua tyydyttävän monumentaalisen ja vertikaalin muodon. Myöhemmin Jorma Järvi kuitenkin sai yllin kyllin tehtäviä toteuttaakseen omaa arkkitehtuurinäkemystään. Hän käytti uusia teemoja mm. Tapiolan yhteiskoulussa. Osa opetustiloista on kuusikulmion muotoisia ja katettu matalalla kartiokatolla. Rakennus suunniteltiin 1957, ja se oli osa Tapiola-ideologiaa. Siinä pyrittiin irti yksitoikkoisista ratkaisuista, ja pääpaino annettiin luonnonläheisyydelle sekä luovaa kykyä innoittaville asioille. Tapiola-ihanteisiin sopivat myös hänen suunnittelemansa omakotitalot.

Koulurakennuksista tuli Järven ominta aluetta: 1940-luvun lopulla ja 1950-luvun alussa hän sunnitteli aikaisemmin mainittujen lisäksi mm. Kittilän Naakenavuoman ja Rovaniemen Korkalovaaran kansakoulut sekä Kälviän kansanopiston ja Maunulan yhteiskouluun.

Takaisin arkkitehteihin »

Oiva Kallio
23.7.1884, Alaveteli - 13.8.1964, Helsinki

Oiva Sakari Kallio kirjoitti ylioppilaaksi 1904 ja valmistui arkkitehdiksi Polyteknillisestä opistosta (nyk. Teknillinen korkeakoulu) 1908. Hän teki valmistuttuaan opintomatkoja Pohjoismaihin, Saksaan, Itävaltaan ja Unkariin ja myöhemmin - vuonna 1925 - Ranskaan, Italiaan ja Hollantiin.

Kallio perusti oman toimiston 1912. Tätä ennen hän oli jo piirtänyt Karkun kirkon. 1910-luvulla hän osallistui veljensä Kauno S. Kallion kanssa moniin arkkitehtuurikilpailuihin. Yhdessä he suunnittelivat kilpailun tuloksena SOK:n toimitalon Helsinkiin sekä Imatran voimalaitoksen julkisivut.

1924 Oiva Kallio voitti Etu-Töölön asemakaavakilpailun. Hänen ehdotuksessaan leveitä liikenneväyliä reunustivat umpinaiset, klassisistiset liikekorttelit. Kallion suunnitelmaa ei koskaan toteutettu, vaikka hän teki kilpailuehdotuksen pohjalta jatkosuunnitelmankin. Uuden version vauhdikkaat perspektiivikuvat piirsi Elsi Borg vuonna 1927. Suunnitelma muuttui jatkovaiheessa selvästi amerikkalaisen suurkaupunki-ihanteen suuntaan.

Yksi Kallion tunnetuimpia töitä on hänen oma kesähuvilansa "Oivala" Helsingin Villingissä (nyk. SAFA:n omistuksessa). Rakennus valmistui 1924, ja siinä on käytetty roomalaisen atriumtalon perusideaa: suljettua sisäpihaa, jossa yksinkertaisen peristyylin taakse on sijoitettu pienikokoiset huoneet. Kallio rakennutti Villinkiin myös saunan, joka on ollut monen suomalaisen rantasaunan esikuvana. Hän oli tiettävästi ensimmäinen arkkitehti, joka kiinnitti vakavaa huomiota saunarakennuksen arkkitehtoniseen suunnitteluun.

1920-luvun lopulta lähtien Oiva Kalliosta tuli yksi suomalaisen funktionalismin varhaisista edustajista. Hänen tunnetuin funkisrakennuksensa on vuonna 1930 valmistunut henkivakuutusyhtiö Pohjan liikerakennus Helsingin Kaisaniemessä. Rakennusta hallitsevat yhtenäiset nauhaikkunat. Nk. töölöläisfunkista edustaa puolestaan Yrjönkatu 17 asuinkerrostalo suorakaiteen muotoisine erkkereineen. Muita Kallion suunnittelemia rakennuksia ovat vakuutusyhtiö Varma Bulevardilla sekä useat Pohjoismaisen Yhdyspankin haarakonttorit eri puolilla Suomea. Näiden lisäksi hän suunnitteli Oulun kirjasto-, museo- ja maakunta-arkistorakennuksen, Kurun, Aurejärven ja Äyräpään kirkot sekä useita kerrostaloja Helsinkiin.

* * *

Oiva Kallion piirustuksissa on aina käytännöllinen ote. Jos vain mahdollista, hän mahdutti yhdelle ainoalle piirustusarkille kaiken oleellisen - pohjapiirustuksen, julkisivut, leikkaukset ja joitakin selventäviä yksityiskohtia. Kun ammattitaitoinen rakentaja sai tämän paperin käsiinsä, hänelle selvisi kerralla koko tehtävä.

Rakennuksen valmistuttua piirustus saattoi joutua hukkaankin, koska se oli täyttänyt tehtävänsä. Näin on käynyt esimerkiksi Villa Oivalan piirustuksille: vain yksi sinikopio on säilynyt ja on nykyään SAFA:n hallussa.
Tämän käytännöllisyyden leimaaman piirustuspraktiikan ohella löydämme luonnoskirjojen reheviltä ja värikylläisiltä sivuilta taiteilija Oiva Kallion. Etenkin 1910-luvun matkaskissit Itävallasta ja muualta Keski-Euroopasta ovat herkullisia. Pehmeä väriliitu sopi maisemiin ja muhkeisiin barokkiaiheisiin, esimerkkeinä "Näkymä Salzburgista 14.6.1912" ja "München". Kiinnostus historialliseen arkkitehtuuriin säilyi Kalliolla syvänä ja näkyy esimerkiksi Suomenlinnaan liittyvän Särkänlinnan linnoitukseen pieteetillä tehdyssä ravintolasuunnitelmassa. Koko 1920-luvun ajan hän oli kiinnostunut pohjoismaisesta ja etenkin tanskalaisesta arkkitehtuurista. Tämä vaikutus näkyy hänen yksityishuviloissaan, kuten tohtori Gröndahlin huvilassa ja Allinnassa Riihimäellä.
Viimeksi mainittu loistohuvila rakennettin paikkakunnan korkeimmalle paikalle, johon alun perin oli suunniteltu vesitornia (se rakennettiin paljon myöhemmin Erik Bryggmanin piirustusten mukaan samalle harjanteelle).
Siihen nähden miten hyvin Oiva Kallio oli sisäistänyt arkkitehtuurin historian töihinsä, tuntuu ehkä yllättävältä, että hänet mainitaan meillä myös funktionalismin eturivissä. Hän päihitti perin helpon tuntuisesti nuoremmat kollegansa arkkitehtuurikilpailuissa. Hämmästyttävän tuoreella otteella hän toi töihinsä uutuuksia, esimerkkinä Pohja-yhtymän talo Kaisaniemenkadulla.

Imatran voimalaitoksen julkisivukilpailun voitto 1926 toi mainetta Kallion veljeksille. Se oli rakennushanke, jonka onnistumista ja etenemistä koko maa seurasi, olihan Imatran koski vielä tähän aikaan Euroopan suurin vapaa vesiputous.

Suomalainen sauna oli Oiva Kallion mieliaihe vastapainona mittavammille töille. Vuoden 1940 pitämättä jääneitä olympialaisia varten hän suunnitteli "Olympiasaunan", jonka piirustukset ovat museon kokoelmissa.
Oiva Kallion kokoelma ei ole kovin suuri. Piirustukset on taitettu tiukasti kansioihin, ja niihin on tehty mittamerkintöjä. Niitä ei ole tehty palvelemaan esteetikkojen silmää, vaan ne palvelevat puhtaasti käytännön rakentamista. Esteettisen silmän puutteesta ei Oiva Kalliota kuitenkaan voi moittia, sillä hän oli tunnettu myös erinomaisena valokuvaajana.

Takaisin arkkitehteihin »

Kauno S. Kallio
31.7.1877, Ruovesi - 29.6.1966, Helsinki

Kauno Sankari Kallio kirjoitti ylioppilaaksi 1896 ja valmistui arkkitehdiksi Polyteknillisestä opistosta (nyk. Teknillinen korkeakoulu) 1900. Kallio työskenteli opiskeluaikanaan ja heti sen jälkeen Gustaf Nyströmin toimistossa ja arkkitehtitoimisto Nyström-Petrelius-Penttilän palveluksessa. 1903 hän perusti toimiston yhdessä arkkitehti W. von Essenin ja rakennusmestari E. Ikäläisen kanssa. Essen-Kallio-Ikäläisen toimisto suunnitteli useita asuinrakennuksia Helsinkiin.

1913 lähtien Kalliolla oli oma toimisto, ja hänen ensimmäinen suuri itsenäinen työnsä oli Tampereen teatteri. Samaan aikaan hän osallistui arkkitehtuurikilpailuihin veljensä Oiva Kallion kanssa. He ottivat osaa mm. Helsingin kaupungintalokilpailuun ja saivat kilpailuehdotusten pohjalta suunniteltavakseen mm. Imatran voimalaitosrakennusten julkisivut sekä SOK:n hallintorakennuksen Helsingin rautatientorin laidalle. Kauno S. Kallio suunnitteli lisäksi kymmenkunta Kansallis-Osake-Pankin haarakonttoria vuosina 1920-37.

Kirkkorakennuksista tuli Kauno S. Kallion pääsuunnittelukohteita vuosikymmenien ajaksi. Hänen töitään ovat mm. Alavuden, Jämsän, Pohjaslahden, Taivalkosken ja Kitinojan kirkot. Lisäksi hän suunnitteli monia kirkkojen korjauksia ja entisöintejä. Näistä töistä on museon kokoelmissa perusteelliset piirustukset.

Kallio kirjoitti artikkeleita alan lehtiin ja hänen erikoisharrastuksiaan olivat akvarellimaalaus, etsaus ja ex libriksien suunnittelu.

* * *

Lahjakkaat Kallion veljekset menestyivät hyvin 1910- ja 1920-lukujen arkkitehtuurikilpailuissa. Esimerkkeinä kilpailuehdotuksista on museon kokoelmissa perspektiivit sekä Viipurin monumentaaliaukion kilpailuun 1911 että Imatran voimalaitoksen julkisivukilpailuun 1926. Ensin mainitusta on taidokkaasti laveerattu ja utopistinen sommitelma, jossa samalla on selkeästi nähtävissä symmetrian paluu arkkitehtuuriin. Sommitelmassa esitetyt rakennukset ovat hahmoltaan hyvin lähellä J.S. Sirénin Eduskuntataloa. Kauno S. Kallion yksin piirtämä Tampereen teatteri vuodelta 1910 on myös paljon lähempänä 1920-luvun klassisismia kuin juuri edeltävää jugend-kautta.

K.S. Kallio teki korjaussuunnitelmia etenkin 1800-luvun puukirkkoihin niin luontevasti ja taitavasti etteivät tehdyt muutokset ja suuremmatkaan korjaukset ole jälkeenpäin helposti huomattavissa. Kaikkiin korjaussuunnitelmiin kuuluu tarkat ja yksityiskohtaiset piirustukset väriohjeineen. Usein piirustusten mukana on myös kauniisti tehtyjä sisäperspektiivejä, joiden avulla paikalliset työn suorittajat selviytyivät hyvin vaativista tehtävistään. Muutostyöt Hirvensalmen, Kuhmon, Sysmän ja Lapinlahden kirkkoihin sopivat esimerkeiksi.

K.S. Kallion kokoelma ei ole kovin laaja, mutta taitavan piirtäjän kynänjälki on miellyttävää katsottavaa. Erityisesti hän harrasti linoleikkaustekniikkaa mieliaiheenaan idyllinen kirkonkylä tai maalaismaisema.

Takaisin arkkitehteihin »

Aino Kallio-Ericsson
25.5.1917, Mikkeli - ,

Aino Kallio valmistui arkkitehdiksi Teknillisestä korkeakoulusta vuonna 1943. Opiskeluaikanaan hän oli työskennellyt Yrjö Lindegrenin ja R.V. Luukkosen arkkitehtuuritoimistoissa sekä vuosina 1942-45 Alvar Aallon toimistossa. Vuonna 1945 hän solmi avioliiton majuri Gunnar Ericssonin kanssa. Vuosina 1945-47 hän työskenteli Tukholmassa ja palasi Suomeen ollen toimistoarkkitehtina Viljo Revellin toimistossa.

1950-luvulta lähtien hänellä on ollut arkkitehtuuritoimisto Helsingissä. Yhdessä Veikko Malmion kanssa vuonna 1951 saadun kilpailuvoiton perusteella hän sai suunnitellakseen Maunulan vanhustentalon. Veli Paatelan kanssa hän on suunnitellut Espoon Toppelundiin Villa Wahlforssin, joka valmistui 1951.

Aino Kallio-Ericssonin päätöihin kuuluu vuonna 1956 valmistunut entinen Helsingin Ranskalainen koulu Laivurinkatu 3:ssa. Gustaf Nyströmin vuonna 1897 suunnitteleman, Aleksanterinkatu 36:ssa sijaitsevan entisen Yhdyspankin pankkisalin muuttaminen Hilden Oy:n kahvilaksi oli hienovarainen suunnittelutyö vuosina 1960-61. Fredrikinkadun varrelle hän suunnitteli modernin ravintolan, H-grillin. Mittava työ oli Lars Sonckin suunnitteleman Kulosaaren entisen hotellin muuttaminen Wihuri Oy:n pääkonttoriksi vuonna 1963. Aino Kallio-Ericsson on suunnitellut kaksi sairaalaa: Ähtärin aluesairaalan vuonna 1959 sekä Mäntän aluesairaalan laajennuksen vuosina 1970-73.

* * *

Aino Kallio-Ericsson lahjoitti vuonna 1992 Arkkitehtuurimuseolle (ent. Suomen rakennustaiteen museo) piirustusarkistonsa, jossa on suunnitelmia 1940-luvulta 1980-luvulle.

Takaisin arkkitehteihin »

Elna Kiljander
4.11.1889, Sortavala - 21.3.1970, Helsinki

Elna Kiljander kuului naisarkkitehtien pioneerisukupolveen. Hän lukeutui Elsi Borgin, Wivi Lönnin, Salme Setälän ja Aino Marsio-Aallon ohella siihen harvaan naisjoukkoon, joka 1900-luvun alussa uskalsi kokeilla siipiään arkkitehtina – miesten ammatissa. Kiljander tuli tunnetuksi eritoten asunto- ja keittiösuunnittelijana sekä sisustus- ja huonekalusuunnittelijana. Hänet muistetaan myös Oy Koti – Hemmet Ab:n osakkaana sekä taiteilija Gunnar Finnen puolisona.

Elna Julia Sofia Kiljander syntyi Sortavalassa. Hänen äitinsä oli muuttanut maahan avioliiton myötä Ruotsista ja hänen isänsä oli musiikinopettaja. Perheessä oli viisi lasta, joista Elna Kiljander oli nuorin. Kun isä kuoli tyttären ollessa alle kymmenvuotias, päätti äiti muuttaa ruotsinkielistä väestöä paremmin suvaitsevaan pääkaupunkiin. Yksinhuoltajaäiti asettui asumaan lapsineen Merimiehenkadulle Punavuoreen, missä ympäristössä Elna Kiljander kasvoi.

1900-luvun alussa naisten kouluttautuminen oli harvinaista, joskin siihen jo kannustettiin. Elna Kiljander ryhtyi opiskelemaan Helsingin Suomalaisessa Yhteiskoulussa vuonna 1900, sillä vaikka koulu oli suomenkielinen, oli se myös uudenaikainen – Suomalaisessa Yhteiskoulussa sekä tytöillä että pojilla oli mahdollisuus suorittaa ylioppilastutkinto. Vuonna 1902 äiti solmi uuden liiton täysin ruotsinkielisen miehen kanssa. Perhe muutti jälleen ja kolme vanhinta lasta muutti pois kotoa.

Elna Kiljander kirjoitti ylioppilaaksi vuonna 1908 ja kirjautui samana syksynä Polyteknilliseen opistoon. Hän alkoi opiskella arkkitehtuuria. Pian tämän jälkeen opisto muutti nimensä Teknilliseksi korkeakouluksi. Kiljanderin kanssa samanaikaisesti opiskelivat esimerkiksi Carolus Lindberg, Kaarlo Borg, Martti Paalanen ja Martti Välikangas. Hieman vanhempaan opiskelijasukupolveen kuuluivat muun muassa J.S. Sirén ja Väinö Vähäkallio sekä nuorempaan Salme Setälä. Opiskeluajan kontaktit olivat aloittelevalle naisarkkitehdille tärkeitä. Elna Kiljander työskentelikin myöhemmin urallaan useiden opiskelutovereidensa kanssa.

Vaikka ensimmäiset naisarkkitehdit valmistuivat Polyteknillisestä opistosta jo 1890-luvulla, ammattivalinta ei ollut naiselle edelleenkään helppo. Ennen ensimmäistä maailmansotaa arkkitehdin ammatti oli naiselle outo ja oma asema oli lunastettava ammattikunnassa. Kiljanderin ammatinvalintaan saattoi vaikuttaa se, että nuorin hänen kolmesta vanhemmasta veljestään, Mauritz Kiljander, oli ryhtynyt opiskelemaan arkkitehtuuria jo vuonna 1906. Veli ei kuitenkaan koskaan suorittanut arkkitehdin loppututkintoa, vaikka myöhemmin alalla toimikin. Elna Kiljander puolestaan valmistui diplomiarkkitehdiksi vuonna 1915.

Ennen Suomen itsenäistymistä oli tavallista, että suomalaiset koettivat luoda uraa aluksi emämaassa. Mauritz Kiljander oli muuttanut työn perässä Venäjälle jo vuonna 1913, ja valmistumisensa jälkeen myös Elna Kiljander työskenteli jonkin aikaa naapurimaassa. Hän toimi Aunuksen kuvernementissa opettajattarena noin kesästä 1915 syksyyn 1916. Vuonna 1918 hän solmi avioliiton kuvanveistäjä Gunnar Finnen kanssa. Liitto päätyi kuitenkin kahdeksan vuoden jälkeen eroon vuonna 1926.

Elna Kiljander oli kiinnostunut asuntosuunnittelusta ja uudenaikaisesta suunnittelun rationalisoinnista. Hän oli perehtynyt aiheisiin jo opiskeluaikanaan, sillä hän oli opiskellut Taideteollisuuskeskuskoulussa monia eri sivuaineita kuten huonekalusuunnittelua. Valmistuttuaan Kiljander haki suunnitteluunsa kansainvälisiä vaikutteita Pohjoismaihin tekemillään opintomatkoilla. Hän vieraili esimerkiksi Göteborgin ja Tukholman näyttelyissä 1920- ja 1930-luvuilla.

Itsenäistymisen jälkeen työväestön asuntopula oli yhä yhteiskunnallinen ongelma. Kiljander alkoikin perehtyä muun muassa funktionalismin tarjoamiin ratkaisuvaihtoehtoihin ja suunnitella hygieenisempiä, toimivampia ja käytännöllisempiä sisustuksia. Vähitellen hän profiloitui sisustussuunnittelijaksi ja erityisesti keittiöiden suunnittelijaksi. Hän suunnitteli urallaan sisustuksia niin pieniin työläisasuntoihin kuin herraskaisempiin huviloihin ja luksusasuntoihin. Ero työläisperheen minimiasunnon ja porvarihuvilan sisustusten välillä oli tuohon aikaan suuri. Kun työläiskodeissa oli otettava huomioon tilankäytön tehokkuus, luksusasunnoilta vaadittiin näyttävyyttä. Työläiskodeissa nähtiin siksi monenlaisia uudenaikaisia tilaa säästäviä ratkaisuja kuten seinälle nostettavia vuoteita. Porvarikoteja sisustettiin puolestaan sekä jykevällä talonpoikaistyylillä että uudenaikaisella puhtautta korostavalla funktionalismilla. Kiljander muuntui suunnittelijana niin perinteisempään talonpoikaistyyliin kuin uudenaikaiseen funktionalismiinkin.

1920-luvun lopulla Kiljander sai tehtäväkseen suunnitella keittiöosaston kalusteineen Eduskuntataloon, jonka pääarkkitehtina toimi J.S. Sirén. Keittiöosastosta muodostui yksi hänen uransa tunnetuimmista töistä. Hänen keittiösuunnitelmistaan mainittakoon myös Kallion seurakuntatalon (Kaarlo Borg, 1926), Tampereen Tuuleensuun talon (Bertel Strömmer, 1929) sekä Helsingin OKO:n liiketalon (Toivo Paatela, 1932) keittiösuunnitelmat. Hän teki sisustussuunnitelmia myös liiketiloihin kuten Valion maitobaariin Helsingin Mikonkadulla.

Vuonna 1934 valmistuneen maitobaarin sisustukset edustivat funktionalismia puhtaimmillaan. Sen pinnoissa oli käytetty yhtenäisiä puhtaan vaaleita ja tummia värikenttiä, ja baaritiskin kaareva muoto muodosti kontrastin huonetilan kulmikkaiden pintojen kanssa. Sama pehmeän ja terävän muodon vastakkainasettelu toistui, kun neliönmuotoisten pöytien pariksi oli valittu Alvar Aallon pyöreänmuotoiset tuolit ja pallit. Aallon huonekalut tulivat näkymään Kiljanderin suunnittelussa ja työssä myöhemminkin.

Elna Kiljander tuli tunnetuksi monipuolisena ammattiosaajana, joka suunnittelu-uransa ohella oli niin ikään liikenainen, kirjoittaja ja esitelmöitsijä. Hän osasi verkostoitua ja erottua edukseen ammattikunnan sisällä: taito sosiaalisten suhteiden luomiseen oli kilpailun kiristämällä alalla tärkeää. Vuonna 1934 hän perusti tunnetuksi tulleen sisutusmyymälänsä Oy Koti - Hemmet Ab:n yhdessä tekstiilitaiteilija Marianne Strengellin kanssa. Kiljander ja Strengell olivat tutustuneet ja työskennelleet yhdessä jo aiemmin, minkä lisäksi myös Strengell oli toiminut suunnittelijana Eduskuntatalossa, hänen suunnittelemansa oli mm. puhemiesneuvoston kokoushuoneen matto. Samoihin aikoihin Kiljander alkoi osallistua koulutettujen yrittäjänaisten Torstai-kerhoon, missä solmi hyviä kontakteja esimerkiksi Kotilieden päätoimittajaan Alli Wiherheimoon. Oy Koti – Hemmet Ab saikin palstatilaa juuri esimerkiksi Kotiliedestä. Torstai-kerhoissa Kiljanderilla oli mahdollisuus esitellä myymäläänsä sekä näkemyksiään nykysisustamisesta. Kotilieden rinnalla myymälästä kirjoitettiin näkyvästi myös esimerkiksi Astra-lehdessä.

Sisustusmyymälä Koti – Hemmet aloitti toimintansa Unioninkadulla. Sisustusmyymälää on pidetty eräänlaisena Artekin edeltäjänä, sillä sen valikoimaan kuului juuri esimerkiksi Alvar Aallon suunnittelemia tuoleja. Myymälää markkinoitiin paitsi uudenaikaisena ja omaleimaisena, myös edullisena ostospaikkana sarjavalmisteisine huonekaluineen. Työllään Kiljander oli edistämässä kansainvälisten ja erityisesti ruotsalaisten sisustusmuotien leviämistä Suomeen, hänen työnsä vaikutus sisustustaiteen kehittymiseen 1930-luvulla oli ilmeinen.

Vuonna 1936 perutettu Artek muutti kuitenkin koko sisustusalan toimintakenttää. Kilpailu Oy Koti – Hemmet Ab:n ja Artekin välillä kiristyi. Kiljander työskenteli ahkerasti ja teki samanaikaisesti töitä myös yrityksensä ulkopuolella. Hän suunnitteli esimerkiksi Helsingin ensikotiyhdistyksen ensimmäisen toimitalon Runeberginkadulle ja työskenteli jonkin aikaa Ruotsissa. Funktionalistinen Ensi-Koti valmistui vuonna 1942. Koti – Hemmet toimi vielä pitkään Artekin avaamisen jälkeen työllistäen ajoittain myös muita sisustuksien suunnittelijoita. Kahden samanhenkisen myymälän välinen kilpailu vei Kiljanderilta kuitenkin jatkuvasti asiakkaita, ja keväällä 1949 Oy Koti – Hemmet Ab haettiin konkurssiin.

Yrityksensä konkurssin jälkeen Kiljander toimi vielä yksityisenä sisustusarkkitehtina kotinsa yhteydessä pitämässään arkkitehtuuritoimistossa. Käytännössä hän oli 1950-luvun alusta lähtien kuitenkin työtön. Tuohon mennessä hän oli kuitenkin jo ehtinyt tehdä riittävän pitkän ja näyttävän uran arkkitehtina, jotta hänen nimensä jäi elämään suomalaiseen rakennustaiteen historiaan.

Yrityksen pitämisen, aktiivisen suunnittelutyön sekä kirjoittamisen ohella Kiljander osallistui moniin tapahtumiin ja useiden yhdistysten toimintaan. Hän oli feministi ja kuului mm. naisarkkitehtien Architecta –yhdistykseen sen perustamisesta eli vuodesta 1942 lähtien. Kiljanderin osuus Architectan toiminnassa näkyi mm. siinä, että yhdistyksen ensimmäinen retkikohde oli juuri hänen suunnittelemansa Helsingin Ensi-Koti.

* * *

Elna Kiljanderin piirustuskokoelma lahjoitettiin Arkkitehtuurimuseolle (ent. Suomen rakennustaiteen museo) vuonna 1998. Kokoelma käsittää mm. Koti – Hemmet -liikkeen huonekalupiirustuksia ja lukuisia muita huonekalusuunnitelmia.

Takaisin arkkitehteihin »

Olli Kivinen
20.9.1921, Helsinki - 8.1.1999, Muonio

Martti Olavi Kivinen syntyi Helsingissä ja kävi koulunsa Viipurissa, Sortavalassa ja Lappeenrannassa. Hänen isänsä oli pankinjohtaja. Kirjoitettuaan ylioppilaaksi Lappeenrannan lyseosta vuonna 1941, Kivinen ryhtyi opiskelemaan arkkitehtuuria. Talvisota viivästytti koulunkäyntiä jo Lappeenrannassa, ja kun hän opiskeli Teknillisessä korkeakoulussa, Suomi oli sodassa jälleen. Kivinen palveli rintamaupseerina molemmissa sodissa. Hän valmistui arkkitehdiksi Teknillisestä korkeakoulusta viimein vuonna 1948.

Oman toimistonsa Kivinen oli perustanut jo vuonna 1947, joskin hän työskenteli uransa alkuvaiheilla enemmän muiden arkkitehtitoimistojen palveluksessa. Nuorella arkkitehdilla oli kaikki edellytykset toimia alalla ja hänelle myönnettiinkin siksi stipendejä opintomatkoja varten. Hän sai stipendit Teknillisestä korkeakoulusta vuonna 1953 ja Etelä-Saimaan Seutusuunnitteluyhdistyksestä vuonna 1954. Matkoillaan Kivinen suuntasi mm. Tanskaan (1947 ja 1954) ja Ruotsiin (1953 ja 1954) sekä Italiaan, Kreikkaan, Hollantiin, Itävaltaan ja Jugoslaviaan (1955). Vuonna 1948 hänet palkattiin kaavoitukseen erikoistuneen professori Otto-Iivari Meurmanin toimistoon, missä hän työskenteli vuoteen 1951 saakka. Meurmanin toimistossa Kivinen kiinnostui yhdyskuntasuunnittelusta, mistä muodostui myöhemmin hänen uransa tärkein ja tunnetuin osa-alue.

Olli Kivinen oli tuottelias, ahkera ja osaava arkkitehti läpi uransa aina valmistumisestaan elämänsä viimevuosiin saakka. Hän menestyi arkkitehtuurikilpailuissa jo vastavalmistuneena arkkitehtina 1950-luvulla ja työsti uutta kirjaa vielä muutamaa kuukautta ennen kuolemaansa vaikeasta sairaudesta huolimatta. Uransa merkittävimmät työt hän suunnitteli kuitenkin 1960- ja 1970-luvuilla, jolloin suomalaisten kaupunkien rakenne oli muuttumassa merkittävästi – oltiin siirtymässä modernien asumalähiöiden aikakauteen.

Maalta kaupunkeihin suuntautunut muuttoliike oli synnyttänyt uudenlaisen kaavoittamisen tarpeen jo 1950-luvulla, ja Kivisen toimistosta muotoutuikin tässä tehtävässä yksi maamme keskeisimmistä tahoista. Kivinen kehitti kaupunkien hajakeskitykseen perustuvan uuden lähiömallin, jota käytettiin ensimmäisenä Hämeenlinnan yleiskaavaa (1957) laadittaessa. Uutta lähiömallia nimitettiin ”keuhkokaavioksi” ja sitä on sovellettu myöhemmin lähes jokaisessa Suomen kaupungissa.

Kivisen ura käsitti töitä lähes ympäri maan. Lisäksi hänen suunnitelmiaan toteutettiin myös ulkomailla kuten osittain toteutunut kokonaisvaltainen kaupunkisuunnitelma Libyassa (Ras Lanuf, 1979-1982). Monet toimeksiannot uskottiin hänelle kilpailumenestyksen perusteella. Oman toimistonsa rinnalla hän työskenteli myös esimerkiksi Etelä-Saimaan Seutusuunnitteluliiton arkkitehtina (alk. 1952).

Kivisen toimiston tuotanto käsittää lukuisia seutu-, yleis- ja asemakaavoja sekä rakennuksia. Myös toimiston käyttöön kunnostetun Espoon Karhusaaressa sijaitsevan Sinebrychoffin huvilan korjaussuunnitelma (1962) laadittiin oman talon voimin. Hänen Suomeen laatimistaan aluesuunnitelmista mainittakoon esimerkiksi Joensuun yleiskaava (1949-1951), yhdessä Otto-Iivari Meurmanin kanssa laadittu Lappeenrannan ja Lauritsalan yleiskaava (1949-1956), Helsingin Pihlajamäki (1959-1960) sekä Haminan keskustasuunnitelma (1962). Raahen Ollinsaareen (1968-1972) toimisto laati rautatehtaan työntekijöille lähiösuunnitelman, joka käsitti kaavoituksen ohella myös rakennussuunnitelmat.

Jokainen aluesuunnittelukohde oli aina uniikki kokonaisuus, jossa oli huomioitava kaupungin infrastruktuurin, alueen käytettävyyden ja demografian lisäksi maaston muodot. Esimerkiksi Lappeenrannan ja Lauritsalan kaava-alue oli pitkä ja kapea Saimaan rantaviivaa myötäilevä harju, jossa alueen nauhamaisuus vaikutti asukkaiden työmatkoihin jättäen ne auttamatta pitkiksi. Pihlajamäki puolestaan jäi yhdeksi Kivisen uran tunnetuimmista töistä, sillä hänen laatimaansa kaava-alueeseen nousi myöhemmin maan ensimmäinen täyselementtitekniikalla toteutettu asumalähiö (ks. myös Lauri Silvennoinen ja Esko Korhonen).

Suunnittelussaan Kivinen huomioi aina sekä teknisesti toimivat ratkaisut että alueiden ja rakennusten esteettisyyden. Hän arvosti luonnon kauneutta ja vietti viimeisimmät vuotensa Muonion Keimiöniemen kodissaan, jossa hänen työhuoneensa ikkunasta avautui Lapin jylhänkaunis tunturimaisema. Kotipaikka pohjoisessa olikin luonnollinen valinta, sillä Keimiöniemen rantakaava oli niin ikään Kivisen käsialaa. Keimiöniemen suunnittelemisessa hän oli sopeuttanut lomarakentamisen osaksi ympäristöä Lapin rakennusperinnettä kunnioittaen.

1960-luvulla Kivinen jatkoi opiskeluaan ja pätevöityi tutkijana. Hän väitteli tohtoriksi Teknillisessä korkeakoulussa käsitellen väitöskirjassaan kaupunkien keskustoiden rakennusoikeutta sekä sen kehitystä ja mitoitusta. Kivinen oli ensimmäinen yhdyskuntasuunnittelun alalta väitellyt suomalaisarkkitehti. Suunnittelu-uransa rinnalla hän teki myös merkittävän pedagogisen uran. Hän aloitti työskentelyn Teknillisessä korkeakoulussa arkkitehtiosaston, maanmittausosaston ja rakennusinsinööriosaston asemakaavaopin assistenttina vuosina 1948-1951, jatkoi arkkitehtiosaston tutkimusassistenttina vuosina 1951-1952 ja toimi vuodesta 1954 lähtien maanmittaus- ja rakennusinsinööriosaston asemakaavaopin erikoisopettajana. Väiteltyään hän peri opettajansa ja entisen esimiehensä Otto-Iivari Meurmanin manttelin TKK:n asemakaavaopin professorina vuonna 1960, missä virassa hän toimi vuoteen 1972 saakka. Tuolloin hänet nimitettiin Yhdyskuntasuunnittelun Jatkokoulutuskeskuksen (YJK) professoriksi. Tästä virasta Kivinen jäi eläkkeelle vuonna 1988.

Kivinen oli laajasti arvostettu ja pidetty opettaja. Hän toimi lukuisien diplomitöiden ohjaajana ja innoitti oppilaitaan itsenäiseen ja perusteelliseen työskentelyyn. Hänen toimistonsa oli yksi maan laajimmista arkkitehtitoimistoista tarjoten työpaikan monille uuden sukupolven arkkitehtiylioppilaille ja vastavalmistuneille – työnantajana Kivinen oli niin ikään oikeudenmukainen ja ihailtu. Hänen toimistonsa menestyksen yhtenä peruspilarina saattoi olla arkkitehdin yhteistyökyky. Hän tarjosi työntekijöilleen lämpimän ja perheenomaisen työilmapiirin kannustaen alaisiaan tiimityöskentelyyn. Kivisen elämäntyön ansiosta suomalaisten kaupunkien kaavoittaminen monipuolistui. Samanaikaisesti hän onnistui kasvattamaan uuden yhdyskuntasuunnittelijoiden sukupolven.

Kivinen omistautui ammattikunnalleen myös vapaa-aikanaan. Hän toimi lukuisissa alan luottamustehtävissä kuten Suomen arkkitehtiliiton hallituksen jäsenenä (1955-1960) ja sen puheenjohtajana (1959 ja 1960). Hän liittyi jäsenenä monien muidenkin yhteisöjen toimintaan saaden osakseen myös erilaisia kunnianosoituksia.

* * *

Perikunta lahjoitti arkkitehdin toiveen mukaan Olli Kivisen originaalikokoelman Oulun yliopiston arkkitehtuurin osastolle vuonna 2003. Suomen rakennustaiteen museossa (nyk. Arkkitehtuurimuseo) nähtiin vuoden 2009 vaihteessa tähän aineistoon pohjautuva Kivisen retrospektiivinen näyttely.

Takaisin arkkitehteihin »

Niilo Kokko
21.1.1907, Liminka - 3.9.1975, Helsinki

Niilo Viljo Henrik Kokko kirjoitti ylioppilaaksi 1927 ja valmistui arkkitehdiksi Teknillisestä korkeakoulusta 1936. Hän toimi kulkulaitosministeriön toimistoarkkitehtina vuosina 1943–44, ja hänellä oli yhteinen toimisto arkkitehti Arvo O. Aallon kanssa vuodesta 1935. Jo ennen valmistumistaan Kokko piirsi yhteistyössä opiskelutovereidensa Viljo Revellin ja Heimo Riihimäen kanssa Lasipalatsin Helsinkiin. Tämä rakennus valmistui 1935 ja oli ensimmäinen puhtaasti funktionalistinen rakennus pääkaupungissa.

Yhdessä Arvo O. Aallon kanssa Niilo Kokko suunnitteli asuinrakennuksia Helsinkiin: mm. Sinebrychoffinkatu 13-19–Bulevardi 34:n ja samassa rakennuksessa sijaitsevan ravintola Bulevardian sisustuksen sekä kerrostalon Klaarantie 9 Lauttasaareen. Vuodesta 1953 lähtien Niilo Kokolla oli yhteinen toimisto Kauko Kokon kanssa.

* * *

1935 sai Oy Lasipalatsi Ab, jonka omistivat SOK ja Valio, Helsingin kaupungilta 10 vuodeksi vuokratontin basaarirakennusta varten. Piirustusten laatiminen annettiin kolmelle nuorelle teekkarille Niilo Kokolle, Viljo Revellille ja Heimo Riihimäelle. Rakennus piti saada tulevien olympialaisten takia nopeasti pystyyn.

Niilo Kokko sai Lasipalatsin jälkeen suuria töitä, mm. asuinkerrostalot Bulevardi 34:ssä. Näitä " Bulsan " taloja pidetään "perusfunktionalismin" malliesimerkkeinä. Aikanaan vielä huomatumpi oli Lauttasaaressa nk. "Haitaritalo" Klaarantiellä, jonka Niilo Kokko suunnitteli Arvo O. Aallon kanssa. Nimityksensä se sai voimakkaasti "vekatusta" parvekejulkisivusta.

1950-luvulta eteenpäin Kokko teki hieman huomaamatonta, mutta tasaisen hyvää asuntoarkkitehtuuria lähinnä Helsingin esikaupunki-alueille; Lauttasaareen ( Isokaari 12 ), Herttoniemeen (Portimopolku 6 ), Munkkiniemeen (Riihitie 23) ja Haagaan (Steniuksentie 26 ). Hän suunnitteli asuinrakennuksia myös muualle Suomeen, mm. Hyvinkäälle ja Vaasaan. Niilo Kokon kokoelma on saatu museolle kokonaisena, ja se sisältää 434 numeroitua piirustuskansiota.

Takaisin arkkitehteihin »

Esko Korhonen
30.4.1923, Helsinki - 1994, Helsinki

Esko Uolevi Korhonen syntyi Helsingissä ja kirjoitti ylioppilaaksi Helsingin suomalaisesta lyseosta vuonna 1941. Suomi oli juuri joutumassa uudelleen sotaan, minkä takia nuori ylioppilas joutui siirtämään tulevaisuudensuunnitelmiaan. Hänen veljensä Ahti Korhonen oli aloittanut arkkitehtuurin opintonsa jo vuonna 1939, ja isoveljensä mallin mukaan myös nuorempi veli kirjautui sodasta päästyään Teknilliseen korkeakouluun.

Esko Korhonen valmistui arkkitehdiksi vuonna 1949. Samana vuonna hän teki opintomatkan Saksaan, Sveitsiin, Italiaan ja Ranskaan. Valmistumisensa jälkeen hän työskenteli Olli Saijonmaan arkkitehtitoimistossa vuosina 1949-1950, missä työskenteli tuolloin myös Saijonmaan vaimo ja tuleva yhtiökumppani, vielä opiskeleva Eija Saijonmaa. Tämän jälkeen Korhonen oli Viljo Revellin arkkitehtitoimistossa vuosina 1950-1951, kunnes meni töihin Kulutusosuuskuntien keskusliiton (KK) asemakaavaosastolle. Hän aloitti KK:ssa vuonna 1951 ja vuonna 1952 hänet oli ylennetty jo liiton asunto-osaston toimistopäälliköksi. Tässä työssä hän oli vuoteen 1961 saakka.

1950-luku oli Korhosen uralla kiireistä aikaa. Hän sai mainetta suunnitellessaan yhdessä isoveljensä kanssa kolme punatiilistä rivitaloa, kaksi kerrostaloa ja huoltorakennuksen käsittävän kokonaisuuden Lauttasaareen. As. Oy Ekonomitalo (1952) oli 1950-luvun arkkitehtuurin tyylinäyte, jonka rakennuttivat 1940-luvulla Kauppakorkeakoulusta valmistuneet nuoret ekonomit omaksi kodikseen. Asunto-osakeyhtiön kerrostalojen julkisivut oli ajalle tyypilliseen tapaan rapatut. Rivitaloissa oli sen sijaan punatiilipinta, ja ne ovat nykyään asemakaavassa suojeltuja. Huolellisen suunnittelutyön ansiosta rakennukset muodostivat miellyttävän puutarhamaisen asuinympäristön, jossa yhdistyi sekä esteettisyys että arjen käytännöllisyys. Asunto-osakeyhtiön luonnonläheisyyteen oli kiinnitetty samankaltaista huomiota, mitä Korhonen jatkoi myös myöhemmissä töissään.

Toinen Korhosen 1950-luvun aikaa ja paneutumista vaatinut hanke oli mittava kaavoitustyö, jonka hän teki laatiessaan asemakaavan Roihuvuoreen KK:n rakennusliikkeen Helsingin asuntokeskuskunnan (Haka) rakennuttamalle alueelle. Kaavan hän suunnitteli 1950-luvun ihanteiden mukaan väljäksi ja maaston muotoja mukailevaksi korostaen alueen luonnonläheisyyttä kuten Lauttasaaressakin. Aluesuunnittelussa hän tavoitteli asukasystävällisyyttä hyödyntäen tietynlaista kyläajattelua kaavoittamisessaan. Hän halusi suunnitella lähiön, johon asukkaiden olisi helppoa juurtua pitemmäksikin aikaa.

Korhonen suunnitteli KK:ssa työskennellessään myös uudenaikaisia asuinkerrostaloja kuten As. Oy Hakanrinteen (1955) Roihuvuorentie 18:ssa. Vankat lamellitalot tehtiin betonista valamalla, ja niiden julkisivut olivat jo Lauttasaaren taloja huomattavasti uudenaikaisemmat. Asunnot saivat runsaasti päivänvaloa suurista ikkunoista, jotka takajulkisivuilla enteilivät jo funktionalismin suosimien nauhaikkunoiden paluuta arkkitehtuuriin. Uudenaikaista ilmettä rakennuksiin antoivat myös valkeaksi rapatun seinäpinnan kontrastina ikkunarivien alle sijoitetut maalaamattomat pellitykset.

Roihuvuoren aluetta suunnitellessaan Korhonen toimi vuosina 1953-1954 samalla sivutoimisena asemakaavaopin assistenttina Teknillisessä korkeakoulussa. Ammattikunta oli jo tuohon mennessä tunnustanut hänet taitavana asuntosuunnittelijana. Vuonna 1958 hän teki opintomatkan Kreikkaan, Egyptiin ja Turkkiin ja vuonna 1966 vielä Englantiin. Korhonen perusti oman toimistonsa vuonna 1961, kun hän alkoi keskittyä hänen yhdeksi tunnetuimmaksi työkseen muodostuneen Helsingin Pihlajamäen (1959-1965) suunnitteluun.

Pihlajamäkeen oltiin 1960-luvulla rakentamassa uutta näköalalähiötä. Alueen lounaisosaa rakennutti Sosiaalinen Asuntotuotanto toimisto Sato, ja Korhonen sai tehtäväkseen suunnitella asuinrakennuksia alueen koillisosaan, jonka rakennuttajana toimi Haka. Hänen avustajanaan toimi jo Roihuvuoren suunnittelutyössä avustanut nuori arkkitehti Sulo Savolainen. Arkkitehtien tehtävä oli laatia lähinnä asuinrakennusten suunnitelmat, mutta he osallistuivat työnsä edetessä myös Olli Kivisen alueelle laatiman asemakaavan (1959) hiomiseen.

Pihlajamäkeä työstäessään Korhonen keskittyi erityisesti asuntojen pohjaratkaisujen kehittämiseen. Hän pyrki suunnittelemaan mahdollisimman väljiä, joustavia ja muunneltavia asuntoja, jotka soveltuivat lapsiperheiden käyttöön. Lapsiperheiden tarpeisiin keskityttiin myös Hakan aluesuunnittelussa. Viihtyvyyttä pyrittiin lisäämään muun muassa monilla suojaisilla puistoilla, metsäpihoilla ja vihervyöhykkeillä sekä turvallisilla koulureiteillä.

Korhonen kokeili alueella uudenlaista terassirakennustyyppiä ”kerrosrivitaloa”, joka oli eräänlainen kerrostalon ja rivitalon yhdistelmä ylempien asuntojen kattoparvekkeineen ja alempien asuntojen omine pihoineen. Nelikerroksisen rakennuksen asunnot olivat epätyypilliseen tapaan myös kaksikerroksisia.

Pihlajamäessä pienemmät asunnot keskitettiin korkeisiin tornitaloihin ja pariin korkeampaan lamellitaloon, kun taas pitkien lamellitalojen asuntojen muunneltavuutta oli lisätty esimerkiksi huonetilaa jakavilla liukuoviratkaisuilla. Tornitalojen julkisivuissa Korhonen haastoi totutun nauhaikkunan lisäämällä siihen myös pystysuuntaisia ikkunarivejä. Maasälväntien tornitalojen ikkunaruudukot ovat Suomessa edelleen arkkitehtoninen erikoisuus.

Korhonen ehti urallaan toimia myös Helsingin kaupungin yleiskaava-arkkitehtina. Hän kuului Suomen Arkkitehtiliittoon sekä Suomen Taiteilijaseuraan ja oli Suomen Reserviupseeriliiton jäsen.

* * *

Arkkitehtuurimuseolla (ent. Suomen rakennustaiteen museo) on perikunnalta vuonna 2004 saatu Esko Korhosen kokoelma. Se käsittää useiden kilpailuehdotusten ohella muun muassa Pihlajamäen asuntojen ja Ekonomitalon piirustuksia.

Takaisin arkkitehteihin »

Toivo Korhonen
15.7.1926, Kuopio - ,

Toivo Korhonen on arkkitehti, jonka aktiivisen suunnittelu-uran aikana elementtitekniikasta tuli yleinen rakennusmenetelmä. Uran huippu sijoittui arkkitehtuurin rationalisoinnin ja standardisoinnin aikaan. Korhonen on siten myös yksi elementtiarkkitehtuurin pioneereista, jonka monipuoliseen jälkimodernistiseen tuotantoon lukeutuu monia julkisia rakennuksia aina liiketaloista kouluihin. Hän on ansioitunut myös asuinrakennusten suunnittelijana.

Toivo Sakari Korhonen syntyi ja kasvoi Kuopiossa. Hänen isänsä oli ammatiltaan seppä, joka harrasti innokkaasti kirjallisuutta. Isällä olikin laaja, lähinnä kotiseutukirjallisuutta sisältävä kotikirjasto, jonka paikallishistoriallinen arvo on tunnustettu myöhemmässä kirjallisuuden tutkimuksessa. Toivo Korhonen kirjoitti ylioppilaaksi Kuopion lyseosta vuonna 1947 ja ryhtyi opiskelemaan arkkitehtuuria. Hän valmistui arkkitehdiksi Helsingin Teknillisestä korkeakoulusta vuonna 1952.

Korhonen hankki merkittävää työkokemusta alalta jo opiskeluaikanaan. Hän oli töissä Kuopion kaupungin rakennustoimistossa vuosina 1948-1951 ja arkkitehti Veikko Leisténin toimistossa vuosina 1950-1951. Valmistuttuaan hän työskenteli Alvar Aallon toimistossa vuosina 1953-1954 ja Asuntohallituksessa 1954-1955. Korhonen perusti oman toimistonsa vuonna 1955 ja suunnitteli uransa keskeisimmät kohteet juuri itsenäisenä arkkitehtina. Hänen tuotteliaassa toimistossaan työskenteli paljon myös muuta palkattua henkilökuntaa.

Toivo Korhosen tuotanto on monipuolinen käsittäen mm. liike- ja teollisuusrakennuksia. Yksi hänen huomiota saaneista keskustan liikerakennuksista on entinen Pukevan tavaratalo (1973) Helsingin Kaisaniemessä, minkä tilalle tullaan lähitulevaisuudessa rakentamaan Helsingin yliopiston keskustakampuksen kirjaston uudisrakennus. Korhosen suunnittelemiin julkisiin rakennuksiin lukeutuu myös koulurakennuksia kuten Munkkivuoren kansakoulu (1960) Helsingissä.

Vuonna 1958 Korhonen voitti yhdessä arkkitehti Jaakko Laapotin kanssa Lauritsalan kirkosta järjestetyn arkkitehtuurikilpailun. Heidän yhteistyössä suunnittelemansa kirkkorakennus, joka valmistui vuonna 1969, edustaa yksilöllisyyteen pyrkivää modernia kirkkoarkkitehtuuria. Kirkon tunnusomaisin piirre on korkealle kohoava suippeneva kattorakenne, joka toteutettiin paikalla valaen ensimmäisenä liukuvalutekniikalla toteutettuna rakennustyönä maassamme. Kirkkosaliin tulee luonnonvaloa suuresta lasisesta katteesta alttarin tuntumassa, jonka tarkoituksena oli päästää kilpailuehdotuksen nimen mukaisesti ”Taivaan valo” sisään saliin. Luonnonvalo laskeutuu saliin silottamattomia seiniä pitkin, mitkä on betonibrutalismin ihanteiden mukaisesti jätetty epätasaiselle raakabetonipinnalle – seinissä näkyy selvästi puisten valumuottien jäljet. Rakennuksen pohjamuodoksi valittiin tasasivuinen kolmio mallintamaan luterilaisen kirkon oppia Pyhästä kolminaisuudesta.

Korhonen ansioitui myös aluesuunnittelijana. Hän suunnitteli laajempia asuinaluekokonaisuuksia mm. Espoon Matinkylän Mäntykallioon (1963), jonka asemakaavaa työstäessään hän huomioi rakennusten sijoittelussa alueelle myöhemmin mahdollisesti rakennettavan metron. Korhonen kokeili suunnittelussaan usein uudenlaisia rakennusmateriaaleja. Mäntykalliossa hän käytti esimerkiksi julkisivuissa valkoiseksi maalattuja betonielementtejä sekä mustaa anodisoitua alumiinia. Hänen laatimansa oli niin ikään Ristiinan teollisuusalueen asemakaava sekä kaava-alueella sijaitseva Pellos Oy:n tehdas- ja asuntoalue. Kuten monet muut suunnittelutyönsä, hän sai myös Ristiinan suunnittelutyön toimeksiannon kilpailumenestyksen pohjalta.

Korhosen tuotanto ulottui myös ulkomaille. Hän suunnitteli esimerkiksi useita rakennuksia Saksan Liittotasavaltaan sekä koetalojen ryhmän Peruun (Proyecto Experimental de Vivienda, Lima, 1976). Hänen toimistonsa suunnittelemia ovat monien Helsingin keskustan liikerakennusten rinnalla myös esimerkiksi Kontulan (1986), Myllypuron (1986) ja Mellunmäen (1989) metroasemat.

Toivo Korhosen suunnittelemista rakennuksista keskustelua herättäneimpiä lienevät niin kutsuttu uusi Heimolan talo (1972) Helsingissä sekä tavaratalo- ja pankkirakennus ”Saastamoisenkulma” (1977), nykyinen Anttilan rakennus Kuopiossa. Molemmat liiketalot rakennettiin nimittäin tonteilta purettujen vanhojen ja rakennustaiteellisesti arvokkaiden rakennusten tilalle. Heimolan liiketalo nousi tontilta vuonna 1969 puretun poliittishistoriallisestikin merkittävän art nouveau -rakennuksen tilalle, jonka oli suunnitellut fennomaanien luottoarkkitehti Onni Tarjanne (ent. Törnqvist). Saastamoisenkulman liiketalo rakennettiin puolestaan tontilla aiemmin sijainneen Kuopion vanhimpiin kivirakennuksiin kuuluneen liiketalon paikalle.

Korhonen suunnitteli jonkin verran myös asuinrakennuksia kuten oman kotitalonsa Lauttasaareen. Puuelementtitekniikalla rakennettu Talo Toivo Korhonen (1960) esiteltiin Arkkitehti-lehdessä vuonna 1961. Omakotitalon oli tarkoitus toimia vapaa-ajan rauhoittavana vastapainona keskustatoimiston työajalle. Tontti oli kuitenkin sen verran levoton, että tarkoituksenmukaisimmaksi pohjaratkaisuksi valikoitui sisäänpäin avautuva atrium-talo.

Talo Toivo Korhosen kaksikerroksisessa rakennuksessa asuintilat ja sisäpiha sijaitsivat toisessa kerroksessa, kun taas pohjakerrokseen oli sijoitettu sauna, uima-allas ja muuta toissijaista tilaa. Rakennuksessa on tasakatto ja sen julkisivumateriaaleiksi valittiin valkoinen 12 mm piilokiinnitetty mineriittilevy. Kaikki ikkunat olivat arkkitehdin kuvailun mukaan uudenaikaista lämpölasia ja pääasiassa kolminkertaiset. Kapeat nauhaikkunat kiersivät rakennuksen sivuja muualla paitsi sisäpihan puolella, missä atrium-pihalle avautuivat suuremmat aukot sisäpihan lumenpoistoa varten. Kuten omassa kotitalossaan, Korhonen suosi kaikessa suunnittelussaan rakennustekniikan asiantuntijoiden apua. Asiantuntijoiden konsultointi olikin tärkeää, sillä Korhonen toimi useilla kokeiluillaan yhtenä rakennussuunnittelun edelläkävijänä.

Toivo Korhonen voitti lukuisia palkintoja kotimaisissa ja kansainvälisissä arkkitehtuurikilpailuissa ja istui useiden kilpailulautakuntien palkintolautakunnissa. Hänen arkkitehtuurinsa on ollut kattavasti edustettuna niin ikään monissa näyttelyissä kotimaassa ja ulkomailla. Korhosen töitä on nähty useaan otteeseen esimerkiksi Suomen rakennustaiteen museon (nyk. Arkkitehtuurimuseo) ja Suomen Arkkitehtiliiton säännöllisesti yhdessä järjestämissä Suomi rakentaa -näyttelyissä. Hänen arkkitehtuuristaan on kirjoitettu myös lukuisissa arkkitehtuuria käsittelevissä julkaisuissa.

* * *

Arkkitehtuurimuseolla ei ole Toivo Korhosen originaalikokoelmaa.

Takaisin arkkitehteihin »

Ahti Korhonen
2.4.1921, Helsinki - 25.4.2010, Helsinki

Ahti Aapo Korhonen syntyi Helsingissä professori Ville Vihtori Korhosen perheeseen. Hänellä oli nuorempi veli Esko Korhonen, joka isoveljensä tavoin ansioitui asuinrakentamiseen erikoistuneena arkkitehtina. Ahti Korhonen kirjoitti ylioppilaaksi Helsingin Suomalaisesta lyseosta vuonna 1939. Hän ehti kirjautua Teknilliseen korkeakouluun vielä samana syksynä ennen Talvisodan syttymistä. Sodat lykkäsivät opintoja, minkä takia valmistuminen viivästyi muutamalla vuodella. Vuonna 1948 Korhonen valmistui viimein arkkitehdiksi.

Korhonen teki opintomatkoja Ruotsiin, Tanskaan, Saksaan, Sveitsiin, Ranskaan, Italiaan ja Lähi-itään sekä Egyptiin. Valmistuttuaan hän työskenteli suunnittelijana Aarne Hytösen ja Risto-Veikko Luukkosen arkkitehtuuritoimistossa vuosina 1948-1954, missä osallistui avustajana esimerkiksi Eteläsataman tullipaviljongin eli Olympiaterminaalin (1953) suunnitteluun. Tuona aikana hän kuitenkin suunnitteli jo itsenäisesti. Oman toimistonsa hän perustikin jo vuonna 1950. Korhosen itsenäisesti toteutetuista töistä 1950-luvun alussa mainittakoon esimerkiksi hänen yhdessä veljensä Esko Korhosen kanssa suunnittelema As. Oy Ekonomitalo Helsingin Lauttasaaressa, mikä valmistui vuonna 1952. As. Oy Ekonomitalo on kolme punatiilistä rivitaloa ja kaksi kerrostaloa käsittävä rakennustaiteellisesti ja kaupunkikuvallisesti arvokas kokonaisuus, joka edustaa 1950-luvun eleganttia asuinarkkitehtuuria esimerkillisesti. Samankaltainen kodikkuus, jonka arkkitehdit aikaansaivat Ekonomitalossa mm. puutarhamaisella ympäristösuunnittelulla (puutarha-arkkitehtina toimi Nils Orénto), sisätilojen sisustusratkaisuilla sekä laadukkailla materiaaleilla, näkyi Ahti Korhosen asuinrakennusarkkitehtuurissa myös myöhemmin.

Vuonna 1954 Korhonen perusti yhteisen toimiston arkkitehti Erik Kråkströmin kanssa, joka toimi vuosina 1954-1966. Yhdessä Kråkströmin kanssa Korhonen laati mm. aluesuunnitelmia, joista esimerkkeinä ovat asuinaluesuunnitelma Espoon Matinkylään (1958-1967), Vaasan yleiskaava ja keskeisten osien asemakaava (1960-1968), Raahen keskustasuunnitelma (1961-1964) sekä Espoon Lähderannan asuntoalueen suunnitelma (1961-1966). Lähderantaan Korhonen suunnitteli myös tyyppitaloja. Yhteisen toimiston nimissä Korhonen ja Kråkström suunnittelivat myös teollisuusrakennuksia kuten Oy Kaukas Ab:n sahan ja vaneritehtaan (1955-1959) Lauritsalaan, jonka pulpettikattoisen kuivaamon rakenteet oli muurattu tiilestä ja välivarastot toteutettu uudenaikaisesti alumiinirakenteisina.

Arkkitehtitoimisto Erik Kråkström – Ahti Korhosen nimissä Korhonen suunnitteli myös esimerkiksi kolme kerrostaloa ja yhden rivitalon käsittävän As. Oy Ritokalliontien Helsingin Munkkiniemeen sekä Herttoniemen yhteiskoulun (1957) vanhan osan. As. Oy Ritokalliontie 8–16:n (1956-1957) suunnittelussa Korhonen keskittyi kokonaisuuteen samoin kuin Ekonomitalon suunnittelussakin. Hän panosti siten myös esimerkiksi asuntojen sisätilojen suunnitteluun. As. Oy Ritokalliontie 8–16 oli kuitenkin rakennusteknisiltä ratkaisuiltaan Ekonomitaloa modernimpi. Pulpettikattoiset betonirunkoiset rakennukset oli verhoiltu punatiilellä ja rapattu osin valkoiseksi; julkisivuja piristivät myös lasitiilistä muuratut yksityiskohdat.

Vuodesta 1963 lähtien Korhonen laati suunnitelmia lähinnä oman toimistonsa nimissä suunnitellen esimerkiksi kirkkoja kuten Keravan kirkon ja seurakuntakeskuksen (1961-1968) sekä Maunulan kirkon (1975-1978). Korhonen jatkoi yhdyskuntasuunnittelua lopun uraansa työstäen mm. Keravan Kurkelan alueen asemakaavan (1964-1969) sekä Lapuan yleis- ja asemakaavan (1964-1976). Hän aloitti opetustyön Teknillisen korkeakoulun arkkitehtiosastolla jo vuonna 1961. Vuosina 1965-1973 hän toimi korkeakoulun kaupunkisuunnittelun apulaisprofessorina, hoiti vuosina 1973-1975 professorin virkaa ja nimitettiin viimein professoriksi 1975. Hän toimi professorina aina vuoteen 1988 saakka.

Ahti Korhonen on ollut ammattikunnan aktiivinen jäsen myös vapaa-aikanaan. Hän on toiminut esimerkiksi Suomen arkkitehtiliiton hallituksen jäsenenä ja varapuheenjohtajana sekä Yhdyskuntasuunnittelun seuran jäsenenä.

* * *

Arkkitehtuurimuseolla on useita Erik Kråkströmin lahjoituksen yhteydessä saatuja Arkkitehtitoimisto Kråkström – Korhosen originaalipiirustuksia.

Takaisin arkkitehteihin »

Erik Kråkström
22.9.1919, Pedersöre - 13.1.2009, Porvoo

Erik Emil Kråkström oli arvostettu arkkitehti ja kuvataiteen ystävä, joka syntyi Pedersöressä, silloisessa Pietarsaaren maalaiskunnassa ruotsinkielisellä Pohjanmaalla. Hän kirjoitti ylioppilaaksi vuonna 1939 ja joutui heti samana vuonna osallistumaan talvisotaan. Kråkström joutui jälleen jatkosodan sytyttyä rintamalle, mutta pääsi levottomista oloista huolimatta opiskelemaan arkkitehtuuria Teknilliseen korkeakouluun vuonna 1943. Sodan aikana hän toimi tulenjohtoupseerina muun muassa Tali-Ihantalan ratkaisutaistelussa. Sodasta huolimatta hänen opintonsa sujuivat hyvin. Hän valmistui arkkitehdiksi erinomaisin arvosanoin vuonna 1948.

Valmistuttuaan Kråkström teki opintomatkoja Eurooppaan. Myöhemmin hän matkusti myös Afrikassa ja Etelä-Amerikassa. Ulkomaista perspektiiviä hän sai arkkitehtuuriinsa myös työskennellessään sodan jälkeen Göteborgissa ja Kööpenhaminassa. Hän jatkoi opintojaan 1950-luvulla University of Californiassa (1954-1955) Yhdysvaltojen Berkleyssä ja sai jo tuolloin ensikosketuksen tietokoneen mahdollisuuksiin rakennussuunnittelun apuna. Hänen toimistostaan muodostuikin myöhemmin edelläkävijä arkkitehtuurisuunnittelun uusien työtapojen käyttäjänä.

Uutuuksien omaksuminen oli tärkeää arkkitehdille, joka uransa aikana sai seurata yhteiskunnan rakennemuutosta agraaritaloudesta uudenaikaiseksi teollisuusmaaksi. Modernisoituvassa maailmassa Kråkström korosti aina kulttuurihistorian sekä rakennustaiteen menneisyyden tuntemusta ja kannusti nuorempia kollegoitaan perehtymään suomalaisen arkkitehtuurin historiaan. Kråkström jakoi kokemustaan ja tietämystään mielellään tuleville arkkitehtisukupolville ja teki arkkitehdin uransa ohella töitä myös Teknillisessä korkeakoulussa. Vuonna 1949 hän työskenteli entisessä opinahjossaan assistenttina, vuonna 1950 erityisopettajana ja vuonna 1952 väliaikaisena taidehistorian opettajana. Myöhemmin vuosina 1968-1970 hän johti oppilaitoksen yhteiskuntasuunnittelun jatkokoulutuskeskusta.

Sodan jälkeen Kråkström teki lukuisien virkaveljiensä tavoin töitä Suomen arkkitehtiliiton jälleenrakennustoimistossa. Tämän jälkeen hän työskenteli Arkitektbyrå N.E. Erikssonilla Göteborgissa (1946), Arkkitehtitoimisto Jussi Paatelalla (1947) Helsingissä ja Arkitektbyrå E. Nilssonilla Kööpenhaminassa (1948). Vuonna 1948 hän meni töihin arkkitehti Yrjö Lindegrenin jo tunnetuksi tulleeseen toimistoon, missä osallistui esimerkiksi Käärmetalon suunnitteluun ja Stadionin laajennukseen. Lindegrenin toimistossa hän perehtyi myös asemakaavasuunnitteluun. Lindegren oli voittanut Töölönlahden asemakaavakilpailun vuonna 1948 ja vuodesta 1950 lähtien Kråkström osallistui suunnitelman jatkotyöstämiseen. Lindegrenin kuoltua vuonna 1952 hän jatkoi suunnitelman viimeistelyä. Myöhemmin Alvar Aalto osin hyödynsi suunnitelmaa keskustasuunnitelmatoimeksiannossaan.

Kråkström jatkoi asemakaava- ja keskustasuunnittelua paljon vielä Töölönlahden alueen työstön jälkeenkin. Hän laati esimerkiksi Jakomäen, Lähderannan ja Niemenmäen asemakaavat, Hyvinkään keskustasuunnitelman sekä Kuopion, Matinkylän ja Tammisaaren yleis- ja asemakaavat. Hän kritisoi kaupunkisuunnittelun lainsäädäntöä sen puutteellisuudesta sekä suunnittelun ja markkinavoimien tavoitteiden ristiriidoista. Kaupunki- ja yhdyskuntasuunnittelussa hän korosti humaaneja arvoja ja näki historian tuntemuksen tärkeänä myös tässä asiassa.

Oman toimiston Kråkström perusti vuonna 1950. Vuosina 1953-1969 hän työskenteli monesti yhteistyössä arkkitehti Ahti Korhosen kanssa. Kråkström ansioitui erityisesti teollisuusrakennusten suunnittelijana. Hyvät suhteet teollisuus- ja elinkeinojohtoon saattoivat liittyä myös arkkitehdin diplomaattiseen luonteeseen; hänet tunnettiin huomaavaisena, innostuneena ja yhteistyökykyisenä persoonana.

Teollisuusrakennuksia Kråkström suunnitteli esimerkiksi Imatran Voima Oy:lle ja Kaukas Oy:lle. Hänen pöydällään saivat alkunsa monet voimalaitokset ja saharakennukset, paperi-, vaneri- ja sulfaattitehtaat sekä useat toimistorakennukset. Kråkströmin töitä olivat myös Suomen ensimmäinen ydinvoimala Loviisassa sekä Imatran Voima Oy:n pääkonttori Helsingissä. Hän suunnitteli lisäksi kirkkojen restaurointeja, Kaskisen ja Siipyyn kirkot sekä useita koulu- ja asuinrakennuksia. Yksi hänen kuuluisimmista töistään oli arkkitehti C.L. Engelin suunnitteleman Merikasarmin laajamittainen saneeraus- ja laajennustyö Helsingin Katajanokalla vuonna 1989. Saneerauksessa esimerkiksi Engelin suunnittelema ulkotila palautettiin alkuperäissuunnitelman mukaiseksi.

Yksi elegantti esimerkki Kråkströmin arkkitehtuurista on purku-uhan takia huomiota saanut Mustasaaressa sijaitseva Sulvan koulu. Rakennus vihittiin käyttöön vuonna 1954 ja Kråkströmin suunnittelema lisärakennus valmistui vuonna 1983. Vanhempi osa on määritelty kulttuurihistoriallisesti ja rakennustaiteellisesti arvokkaaksi ja se on säilynyt pitkälti alkuperäisessä asussaan. Sulvan koulu on edustava esimerkki 1950-luvun maaseutukansakouluarkkitehtuurista. Sen ulkoasu on moderni ja ilmava; esimerkiksi kahteen eri korkeustasoon tehty kaksilappeinen pulpettikatto oli ajallaan hyvin uudenaikainen ja kekseliäs. Luokkahuoneet saivat luonnonvaloa julkisivua kahdessa rivissä rytmittävistä suurista ikkunoista ja sekundaarista hajavaloa vastakkaiselle seinälle sijoitetuista pienemmistä yläikkunoista. Ikkunasommitelma mahdollisti luokkatilaan ristivalon, joka 1950-luvulla oli vielä harvinaisuus ja aikansa uutuus.

Arkkitehdin uransa ohella Kråkström harrasti ahkerasti kuvataidetta. Hän teki taidetta itse ja hänen teoksensa ovat olleet esillä näyttelyissä. Taidokas arkkitehti esimerkiksi tallensi matkoillaan näkemäänsä mieluummin piirtämällä kuin valokuvaamalla. Hän teki piirroksia myös rintamalla ollessaan. Sodan muistot tallentuivat kuvataiteellisiksi tulkinnoiksi vielä kauan sodan päätyttyäkin. Kråkströmin sodan aikana tekemistä piirroksista koottiin oma näyttely ja julkaistiin kirja vuonna 2000. Hänen piirustuksiaan nähtiin myös Suomen rakennustaiteen museossa (nyk. Arkkitehtuurimuseo) 1993 ja Pohjanmaan museossa 2007. Erik Kråkströmin muistonäyttely järjestettiin Suomen rakennustaiteen museossa syksyllä 2009.

Erik Kråkström oli ammattikuntansa keskuudessa erittäin arvostettu ja pidetty. Hän toimi lukuisissa luottamustehtävissä kuten Suomen arkkitehtiliiton puheenjohtajana (1966-1967) ja Porvoon kaupungin julkisivulautakunnassa (2004-2005). Hän edusti Suomea useissa kansainvälisissä toimikunnissa ja kokouksissa. Hänen uraansa kunnioitettiin jo elinaikanaan monilla kunniajäsenyyksillä, kunniamerkeillä, mitaleilla ja palkinnoilla.

Rakennustaiteen seura on jakanut vuodesta 2001 lähtien puurakennuspalkintoa, joka sai alkunsa Kråkströmin toiveesta hänen 80-vuotissyntymäpäiviensä yhteydessä vuonna 1999. Palkinto myönnetään erityisesti perinteiseen puurakentamiseen perehtyneelle henkilölle tai työryhmälle. Ensimmäisen 4000 euron suuruisen palkinnon sai suomalaisen kansanrakentamisen dokumentoija ja tutkija FM Alfred Kolehmainen. Palkinto nimettiin uudelleen arkkitehdin kuoleman jälkeen vuonna 2009 Erik Kråkström-puurakennuspalkinnoksi.

Katso myös Erik Kråkström - arkkitehti ja kulttuuripersoona.

* * *

Arkkitehtuurimuseoon Erik Kråkströmin piirustuskokoelma on saatu arkkitehdilta itseltään vuosina 1994 ja 2004. Laajassa ja kattavassa kokoelmassa on piirustuksia muun muassa Helsingin keskustasuunnitelmasta (1950-1954), Kone ja Silta Oy:n tehdasalueesta (nyk. Merihaan alue, 1964-1967) ja Helsingin Merikasarmista (1984-1989).

Takaisin arkkitehteihin »

Eva Kuhlefelt-Ekelund
5.9.1892, Loviisa - 7.8.1984, Helsinki

Eva Kuhlefelt kirjoitti ylioppilaaksi vuonna 1910 ja valmistui arkkitehdiksi Teknillisestä korkeakoulusta 1916. Tämän jälkeen hän opiskeli valtion stipendin turvin Tukholmassa 1919–21. Hän teki opintomatkoja muihin Pohjoismaihin sekä Italiaan ja Ranskaan.

Kuhlefelt työskenteli valmistumisensa jälkeen eri arkkitehtitoimistoissa Tukholmassa ja Helsingissä. Töiden ohella hän kartoitti ja dokumentoi Elsi Borgin kanssa ruotsalaisten kartanoiden ja linnojen puutarhoja. Heidän yhdessä tekemänsä piirustukset julkaistiin kirjana vuonna 1930 nimellä "Svenska Trädgårdskonsten".

1920 Eva Kuhlefelt avioitui arkkitehti Hilding Ekelundin kanssa, ja 1927 he perustivat yhteisen toimiston Helsinkiin.

1936–66 Kuhlefelt-Ekelund toimi Bostadsföreningen för Svenska Finlandin arkkitehtina ja teki uraauurtavaa työtä pientalojen tyyppipiirustusten suunnittelussa. Ensimmäiset keittiösisustusten tyyppipiirustukset hän laati jo 1932 yhdessä Elsi Borgin kanssa.

Eva Kuhlefelt-Ekelundin muista töistä voidaan mainita kutsukilpailuvoiton perusteella rakennettu Privata svenska flickskolan Helsingin Apollonkadulla. Tämä pohjoismaista klassisismia edustava rakennus valmistui 1929. Hän suunnitteli lisäksi Loviisan ja Helsingin Käpylän vanhainkodit, Mariebergin kartanon Lapinjärvellä, lastentarhan Tammisaareen sekä useita huviloita.

* * *

Eva Kuhlefeltin varhaiseen tuotantoon kuuluva Loviisan sankarihauta-alue vuodelta 1920, on yksi ajan hienoimmista monumentaalisuunnitelmista maassamme. Hautamonumenttia kohti kapenevan perspektiivin ja korkeuserojen hallinta ovat osoituksena varmasta otteesta. Tähän aihepiiriin liittyy myös tutkimusretki, jolla Eva Kuhlefelt oli yhdessä Elsa Arokallion ja Elin Nissilän kanssa mittaamassa ja piirtämässä vanhoja hautamuistomerkkejä ja kartanoiden pihoja ja puutarhoja. Arkkitehtuurimuseon kokoelmissa on mittauspiirustuksia mm. Maskun Kankaan kartanon ja Teijon ruukin puutarhoista sekä mm. Kakskerran kirkkomaalta.

Kuhlefelt-Ekelundin voittanut kilpailuehdotus Privata svenska flickskolanin kilpailuun on myös museon kokoelmissa. Tässä työssä näkyy hänen arkkitehtuurinsa monumentaalisuus, joka vaikuttaa rehevän barokkivaikutteiselta verrattuna hänen puolisonsa arkkitehti Hilding Ekelund kepeään kustavilaisklassisismiin.

1940-luvulla Eva Kuhlefelt-Ekelund piirsi kodikkaita sisustuskuvia BF:n (Bostadsföreningen för Svenska Finland) tyyppitaloihin, joita hän myös suunnitteli. Aikakauteen kuuluivat värikkäät ja havainnolliset pohjapiirustukset, joissa pöydät, tuolit ja pitkät pohjalaismatot olivat kaikki paikallaan. Esittelyitä varten piirustukset liimattiin vahvalle kartongille. BF:n talojen suunnittelu oli ajankohtaan nähden laadukasta ja huolellista, esittely ja neuvonta oli hyvin järjestetty. Tässä työssä oli arkkitehti Eva Kuhlefelt-Ekelundilla merkittävä osuus.

Takaisin arkkitehteihin »

Yngve Lagerblad
4.3.1889, Hamina - 4.6.1978, Helsinki

Yngve Lagerblad kirjoitti ylioppilaaksi 1908 ja valmistui arkkitehdiksi Teknillisestä korkeakoulusta 1913. Valmistuttuaan hän työskenteli Jarl Eklundin ja Eliel Saarisen arkkitehtitoimistoissa. Saarista hän avusti mm. Munkkiniemi—Haaga-suunnitelman valmistelussa. Oltuaan välillä Nils Wasastjernan apuna Lagerblad siirtyi piirtämään Stockmannin tavarataloa Frosteruksen toimistoon. Vuodesta 1924 lähtien hän työskenteli Helsingin kaupungin rakennustoimiston talonrakennusjaostossa Gunnar Taucherin alaisena oltuaan sitä ennen vuoden Valter Jungin toimistossa.

Lagerblad täydensi opintojaan matkustamalla Skandinavian maihin ja Keski-Eurooppaan.

Lagerbladin toteutettuja töitä Helsingissä ovat Oy Stenbergin liikerakennus Siltasaarenkatu 1 ja asuinrakennus Mechelininkatu 10. Lisäksi hän suunnitteli Malmin sähkölaitoksen rakennuksia sekä sisustuksia mm. Varubodenin ja C.A. Gustavsonin myymälöihin sekä C.A.G:n kahvilasisustukset, esim. Bulevardi 1.

* * *

Yngve Lagerbladin varhaistöissä on alkavan klassisismin harmoniaa ja symmetriaa; funktionalismiin hän näyttää siirtyneen juoheasti. Funktionalismin kaudelta hänen töistään voidaan mainita ehdotus "Made in Finland" Messuhallin 1934 ja "Den Flaggprydda Muren" Helsingin stadionin kilpailuun 1933.

Saman ajan töistä kaupunkilaisille tulivat tutuiksi lukuisat C. A. Gustavsonin myymälöiden sisustukset. Lagerblad suunnitteli myös funktionalistisia teollisuusrakennuksia.

Munkkiniemi-Haaga-suunnitelmaan osallistunut Lagerblad oli hyvin kiinnostunut kaupunkikuvallisista tehtävistä: hän otti osaa mm. Töölönlahden alueen järjestelykilpailuun 1924.

Takaisin arkkitehteihin »

Rudolf Lanste
3.12.1903, - 1985,

Rudolf Lanste (ent. Landstedt) on suunnittelija, joka on jäänyt arkkitehtuurin historiassa melko tuntemattomaksi. Hän ehti silti tehdä huomionarvoisen uran sunnitellessaan rakennuksia pääasiassa Helsinkiin 1930-luvulta lähtien. Hänen lähes täydellinen piirustuskokoelmansa säilyi Villa Lansten (1939), hänen itselleen Espoon Nuottaniemeen suunnittelemansa huvilan ullakolla.

Rudolf Lanste suunnitteli monia asuinkerrostaloja pääkaupunkiseudulle. Hänen Töölöön ja Munkkiniemeen suunnittelemansa rakennukset ovat edustavia esimerkkejä funktionalismista, joka asettui kaikessa koruttomuudessaan ympäristöönsä, muttei kuitenkaan herättänyt sen suurempaa huomiota ammatikunnan keskuudessa. Hänen suunnittelemansa kerrostalot esimerkiksi Munkkiniemessä on arvotettu kuitenkin paikallishistoriallisesti merkittäviksi. Lansten arkkitehtuuri on harkittua ja viimeisteltyä, huolellisesti toteutettua suunnittelutyötä. Moni hänen 1930-luvulla suunnittelemansa rakennus on säilynyt hyvin alkuperäisessä asussaan.

Vuosien 1929-1945 välillä Rudolf Lanste suunnitteli Helsinkiin yhteensä kolmetoista kerrostaloa. Hänen työnsä ovat siis vaikuttaneet kaupunkikuvan rakentumiseen ja täydentävät osaltaan kortteleita, joita on arvostettu eheydestään ja kokonaisuudestaan tietyn aikakauden arkkitehtuurin edustajina. Monia Töölöön funktionalistisia kerrostaloja suunnitelleita nimekkäämpiä arkkitehteja on tutkittu hyvinkin paljon. Heidän suunnitelmiensa rinnalla myös Lansten rakennukset edelleen täydentävät kokonaisuutta.

* * *

Vuonna 1985 Arkkitehtuurimuseoon (ent. Suomen rakennustaiteen museo) lahjoitettiin Rudolf Lansten kokoelma. Siinä on yksinomaan hänen opiskeluajan töitään ja asuinrakennuksia.

Takaisin arkkitehteihin »

Jermo Laosmaa
16.4.1911, Helsinki - 12.11.1962,

Jermo Pauli Johannes Laosmaa (ent. Lindholm) syntyi Helsingissä kansakoulujohtaja Alex I. Lindholmin perheeseen. Hän lähti opiskelemaan Saksaan ja valmistui arkkitehdiksi Strelitzin teknillisestä opistosta vuonna 1935. Hän avioitui arkkitehti Marjatta Gestrinin kanssa vuonna 1939 ja suunnitteli uransa aikana vaimonsa kanssa monia asuinrakennuksia.

Laosmaa teki opintomatkoja 1930- ja 1950-luvuilla, jotka suuntautuivat Ranskaan, Itävaltaan, Tanskaan, Ruotsiin, Länsi-Saksaan ja Hollantiin. Vaimo Marjatta Laosmaan kanssa laadittujen arkkitehtuurisuunnitelmien lisäksi hän loi uraansa työskentelemällä SOK:n rakennusosastolla (1937), Arkkitehtitoimisto Aalto & Kokolla (1938-1939), Insinööritoimisto Alfred A. Palmgrenilla (1939-1950) ja Valion rakennusosaston hoitajana vuodesta 1950 lähtien. Hän kuului Suomen arkkitehtiliittoon ja taideteollisuusyhdistykseen sekä muutamaan muuhun harrastuksiin liittyneisiin yhdistyksiin.

* * *

Arkkitehtuurimuseo (ent. Suomen rakennustaiteen museo) sai Jermo ja Marjatta Laosmaan pienen piirustuskokoelman vuonna 2003.

Takaisin arkkitehteihin »

Osmo Lappo
6.12.1927, Helsinki - ,

Osmo Lappo (ent. Lehtonen) on yksi maamme modernin betoniarkkitehtuurin keskeisimmistä tulkitsijoista. Hänen vuonna 1974 suunnittelemansa Vekaranjärven kasarmialue on tunnustettu merkittäväksi rakennetuksi kulttuuriympäristöksi niin Museoviraston kuin kansainvälisen Docomomo-järjestön toimesta.

Osmo Tapio Lappo syntyi Helsingissä ja kirjoitti ylioppilaaksi Kallion yhteiskoulusta vuonna 1946. Hän ryhtyi opiskelemaan arkkitehtuuria ja valmistui arkkitehdiksi Teknillisestä korkeakoulusta vuonna 1953. Hän teki opintomatkoja Italiaan (1955), Kreikkaan (1956) ja Turkkiin (1956) sekä Alankomaihin (1964). Diplomityönään hän laati suunnitelman Helsingin keskuskirjastoksi ohjaajanaan professori J.S. Sirén. Suunnitelmaa on kuvailtu monumentaaliseksi, jopa aggressiiviseksi rakennuskompleksiksi. Suunnitelma sijoittui Kaisaniemen puistoon kasvitieteellisen puutarhan tuntumaan.

Lappo aloitti työskentelynsä alan toimistoissa jo opiskeluaikoinaan. Hän oli arkkitehtina Heikki Sirénin arkkitehtuuritoimistossa vuosina 1950-1953. Valmistuttuaan hänet palkattiin toimistoarkkitehdiksi Viljo Revellin toimistoon, missä hän työskenteli vuosina 1953-1956. Vuonna 1956 hän työskenteli apurina vielä Väinö Vähäkalliolla, kunnes perusti oman toimistonsa vuonna 1957. Lappo laati pitkällä urallaan tärkeimmiksi muodostuneiden töidensä piirustukset itsenäisenä arkkitehtina oman toimistonsa nimissä.

1960-luvulla arkkitehtuuri eli murroskauttaan. Kaupungit kasvoivat ja rakennustekniikat kehittyivät, mikä näkyi myös Osmo Lapon tuotannossa. Lapon arkkitehtuuri edustaa 1960-luvulla syntynyttä nk. betonibrutalismia, jossa haluttiin korostaa rakennusmateriaaleja ja -tekniikoita. Esimerkiksi betonissa valun jäljet saivat täten jäädä pintaan näkyviin.

Yksi Lapon tunnetuimmista töistä on Vekaranjärven kasarmialue (1966-1975) Kouvolassa. Alue rakennettiin perinteisistä kaupunkikasarmeista poiketen asutusalueen ulkopuolelle ja se kuuluu siten 1960-luvulla rakennettuihin nk. korpivaruskuntiin. Vekaranjärven varuskunta-alueeseen kuuluu lukuisia yhtenäisellä betonikonstruktivismiksi kutsutulla tyylillä toteutettuja rakennuksia käsittäen mm. urheilutalon, sotilaskodin, elokuvateatterin ja ruokalan sekä harjun päälle riviin sijoitetut kasarmirakennukset. Yhteiskäytössä olevat rakennukset on keskitetty varuskunta-alueen keskiaukion ympärille, mikä toimii alueen kokoavana kiintopisteenä.

Vekaranjärven kasarmialueessa korostuu arkkitehtuurin harkitun karkea ja suoralinjainen muotokieli. Alueella rakennusmassat yhtyvät kuitenkin osaksi loivaa luonnonympäristöä. Rakennukset ovat arkisia ja minimalistisia, mutta kuitenkin eläviä erilaisten ulokkeiden, sisäänvetojen ja ikkunapintojen ansiosta. Esimerkiksi ruokalarakennuksen muutoin jäykähkö horisontaalinen linja saa dynaamisuutta maasta vertikaalisesti työntyvän porrastornin ansiosta. Betonipinnassa näkyy valumuottien pitkittäiset jäljet, jotka kulkevat porrastornin kohdalla horisontaalilinjaa vasten. Ruokalan nauhaikkunarivistöt toimivat yhdistävinä linkkeinä rakennuksen sisätilojen ja maiseman välillä päästäen samalla sisätiloihin pehmentävää luonnonvaloa, joka raa’an betonipinnan kohdatessaan lisää arkkitehtuurin intensiteettiä. Suunnittelussaan Lappo huomioi rakennusten militäärisen käyttötarkoituksen, 1960-luvun esteettiset ihanteet sekä tilojen toimivuuden. Esimerkiksi avara ruokasalitila on kevyen kalustuksensa ansiosta helposti muunneltavissa ja muuhun käyttöön sopeutettavissa.

Lapon tuotanto käsittää myös monia muita rakennuksia kuten asuin-, liike-, ja koulurakennuksia. Suunnittelussaan arkkitehti huomioi aina tilannekohtaisen suunnittelun ja sen tärkeyden. Esimerkiksi Pihlajiston ala-astetta (1978) yhdessä Jouko Niemisen kanssa suunnitellessaan hän huomioi rakennuksen käyttömukavuuden ja vuodesta 1970 alkaen toteutetun peruskoulu-uudistuksen. Arkkitehdit olivat 1970-luvun alussa kokeilleet uudenaikaista koulusuunnittelua vaihtelevalla menestyksellä. Tilasijoittelussaan Lappo ja Nieminen uppoutuivat yhä syvemmälle uuden peruskoululaitoksen pedagogiseen tilaan ja tulevaisuuteen ottaen kuitenkin huomioon muissa uudenaikaisissa koulurakennuksissa saadut aiemmat kokemukset. Kaksikerroksisen rakennuksen molemmissa kerroksissa halli- ja käytävätiloja voitiin liittää luokkatiloihin suuremmiksi tiloiksi tilojen äänieristävyydestä kuitenkaan tinkimättä. Rakennus erosi esimerkiksi Vekaranjärven suunnitelmista näyttävimmin julkisivujen puhtaaksi muuratun punatiilipintansa ansiosta.

Lappo ehti urallaan vaikuttaa myös uusien arkkitehtisukupolvien kasvattajana. Hän aloitti työskentelemisen Teknillisessä korkeakoulussa J.S. Sirénin assistenttina jo vastavalmistuneena arkkitehtina vuonna 1955. Lappo toimi korkeakoulussa myös opetustehtävissä ja päätti pedagogisen uransa julkisten rakennusten suunnittelun professorin virassa vuonna 1991.

Lappo on toiminut työnsä ohella Suomen arkkitehtiliitossa 1950-luvulta alkaen. Hän on ollut mm. liiton hallituksen jäsenenä ja liiton kunniajäsenyys hänelle myönnettiin 2001. Virallisen työskentelyn omassa arkkitehtitoimistossaan hän päätti vuonna 2002. Lappo vaikuttaa arkkitehtuurin kehittymiseen edelleen monilla lehtikirjoituksillaan. Hän aloitti mm. vuonna 2010 Arkkitehtiuutisten uutena kolumnistina kommentoiden ensimmäisessä kirjoituksessaan 1970-luvun koulurakentamista sekä nykyaikaista kaupunkisuunnittelua esimerkkitapauksena hänen suunnittelemansa Kulosaaren kansakoulu (1966, nyk. Kulosaaren ala-asteen koulu).

* * *

Arkkitehtuurimuseolla ei ole Osmo Lapon piirustuskokoelmaa.

Takaisin arkkitehteihin »

Bertel Liljequist
1.7.1885, Vaasa - 17.6.1954, Helsinki

Bertel Karl Liljequist kirjoitti ylioppilaaksi Helsingin ruotsalaisesta normaalilyseosta vuonna 1904 ja valmistui arkkitehdiksi Polyteknillisestä opistosta vuonna 1908. Valmistumisensa jälkeen Liljequist työskenteli yhteistyössä arkkitehti Gustav Strengellin kanssa vuosina 1910-1912. Vuosina 1912-1913 hän toimi oman toimistonsa nimissä paikallisena arkkitehtina Tallinnassa, tiettävästi pääasiassa Estonia-teatterin rakentamisen valvomistehtävissä. Suomeen palattuaan Liljequist asettui Helsinkiin, missä hän vaikutti paitsi suunnittelijana, myös kunnallispolitiikassa. Vuodesta 1914 hän työskenteli yhteistyössä professori Armas Lindgrenin kanssa, kunnes hän perusti oman toimistonsa Helsinkiin vuonna 1926. Vuonna 1942 Liljequistin avustaja arkkitehti Arne Helander tuli osakkaaksi toimistoon.

Bertel Liljequist oli opiskeluaikanaan kiinnostunut antiikin ja keskiajan arkkitehtuurista. Hänen aloittaessaan opintonsa Polyteknillisessä opistossa opetuksessa painotettiin antiikin ja Italian renessanssin arkkitehtuuria sekä piirustustaitoa. Tuona aikana professorina toiminut arkkitehti Gustaf Nyström muun muassa piirrätti oppilaillaan kopioita vanhoista rakennuksista ja vaati oppilailtaan mittatarkkuutta. Bertel Liljequistin kanssa samalla vuosikurssilla opiskelivat esimerkiksi arkkitehdit Rafael Blomstedt, Oiva Kallio ja Gunnar Taucher.

Bertel Liljequist oli taitava huonekalujen ja sisustuksien suunnittelija. Yhteistyössä arkkitehti Gustaf Strengellin kanssa suunniteltuja huonekaluja esiteltiin muun muassa Arkitekten-lehdessä vuonna 1911. Liljequist perehtyi huonekalujen suunnitteluun oletettavasti työskennellessään Itävallassa vuosina 1908-1909. Hän teki opintomatkoja myös Englantiin, Saksaan ja Tanskaan.

Arkkitehti-lehdessä vuonna 1945 julkaistussa 60-vuotis onnittelussa Bertel Liljequistiä kuvailtiin arvostetuksi ja menestyneeksi arkkitehdiksi, jolla yhdistyy “käytännöllinen äly, selvä harkintakyky, selvä muodon ja miljöön taju, mutta ennen kaikkea pettämättömän varma vaisto kaikkeen olennaiseen arkkitehtuurissa”. Samaiset hyvät ominaisuudet näkyivät myös Liljequistin monipuolisessa tuotannossa. Liljequist suunnitteli lukuisia yleisiä ja yksityisiä rakennuksia, joista osan hän teki yhdessä yhtiökumppaneidensa kanssa. Liljequistin ja arkkitehti Armas Lindgrenin yhteistyössä syntyivät muun muassa Hangon kaupungintalo, Kuopion ja Kuusankosken kansakoulut sekä Säynätsalon ja Kuusankosken kirkot. Vuoden 1926 jälkeen hän suunnitteli oman toimistonsa nimissä muun muassa lukuisia vuokra- ja asuinrakennuksia Helsinkiin, Paavalin kirkon ja Etu-Töölössä sijainneen Helsingin krematorion. Liljequist tunnetaan myös monista teollisuusrakennuksistaan – hän suunnitteli esimerkiksi Hietalahden telakalle ja Kymmene Oy:lle useita tehdas- ja hallintorakennuksia. Bertel Liljequistin viimeisin suunnittelutyö oli Finska Ångfartygs Ab:n (F.Å.A) toimitalo Helsingin Etelärannassa, joka valmistui vasta arkkitehdin kuoleman jälkeen.

Bertel Liljequist oli arvostettu kollega arkkitehtipiireissä. Poliittisen aktiivisuutensa ohella hän vaikutti myös Suomen arkkitehtiliiton SAFA:n hallituksessa ja Arkitektgilletin puheenjohtajana. Hän oli valmis tarjoamaan neuvoja ja kritiikkiä työtovereilleen ja toimi siksi myös arkkitehtuurikilpailujen tuomarina.

* * *

Arkkitehtuurimuseo (ent. Suomen rakennustaiteen museo) sai Bertel Liljequistin piirustuskokoelman arkkitehti Armas Lindgrenin piirustusten mukana vuonna 1962. Kokoelma käsittää originaalipiirustuksia asuinrakennuksista, huviloista ja liikerakennuksista.

Takaisin arkkitehteihin »

Carolus Lindberg
5.11.1889, Helsinki - 10.5.1955, Helsinki

Carolus Lindberg kirjoitti ylioppilaaksi 1908 ja valmistui arkkitehdiksi Teknillisestä korkeakoulusta 1914. Hän täydensi opintojaan matkoilla Skandinavian maihin, Englantiin, Italiaan ja Balkanille.

Lindberg toimi Teknillisen korkeakoulun arkkitehtiosaston assistenttina 1916-24 ja väitteli ensimmäisenä arkkitehtina Suomessa tekniikan tohtoriksi vuonna 1919 aiheenaan tiilen käyttö keskiaikaisissa kivikirkoissa. Tämän jälkeen "Cara" toimi Teknillisessä korkeakoulussa asemakaavaopin opettajana vuoteen 1924 ja vuodesta 1925 Suomen ja Pohjoismaiden rakennustaiteen ja ornamentiikan professorina.

Opetustoimensa ohella hän työskenteli eri arkkitehtitoimistoissa, ensin Birger Brunilan piirtäjänä ja tämän jälkeen itsenäisenä arkkitehtina yhdessä Otto-I. Meurmanin kanssa. Vuodesta 1918 lähtien hänellä oli oma toimisto.

Toimiessaan professorina Lindberg julkaisi useita teoksia ja artikkeleita oppiaineidensa alalta. Näistä mainittakoon "Koristetaide" (1927), "Pohjolan rakennustaide" (1930), "Pohjolan valkea kaupunki" (1931) ja kaikkein tärkeimpänä "Suomen kirkot" (1934). Vuosina 1921-27 hän toimi Arkkitehti-lehden päätoimittajana.

Lindbergin arkkitehtuurisuunnitelmat keskittyivät lähinnä asemakaavoihin ja restaurointitöihin. Hän on suunnitellut Lahden, Hyvinkään, Valkeakosken, Karjaan, Kuusankosken ja Varkauden asemakaavat sekä restauroinut Hollolan, Vanajan, Janakkalan ja Sundin kirkot. Hän oli myös mukana Turun linnan entistämistoimikunnassa.

Lindberg suunnitteli lisäksi ex libriksiä, lippuja Suomen armeijalle ja Savonlinnan kaupungin vaakunan. Hän oli myös taitava karikatyyripiirtäjä.

* * *

Lindbergin kiinnostuksen painopiste oli aina kaupunkikuvassa. Tästä ovat esimerkkeinä mm. museon kokoelmissa olevat kilpailuehdotukset "Arabesque" vuodelta 1917 Helsingin taidehalliksi ja ehdotus "Torin tausta" Iisalmen kaupungintaloksi vuodelta 1920. Lindberg ajoi myös sitkeästi raatihuoneen eli uuden kaupungintalon rakentamista Helsinkiin siinä kuitenkaan onnistumatta.

Kaupunkikuvallisia harrastuksia heijastivat lisäksi useat monumenttisuunnitelmat. Tunnetuimmat näistä ovat "Vironkävijöiden muistomerkki" Vanhankirkon puistossa Helsingissä sekä Kolmen sepän patsaan jalusta. Tätä Felix Nylundin veistosryhmän sijoitusta ja jalustaa varten Lindberg teki useita eri luonnoksia, ja jalustasta tehtiin jopa luonnollista kokoa ollut malli itse paikalle.

Carolus Lindberg teki useita pienyhdyskuntien asemakaavoja, koettaen suunnitella niihin aina jotain näyttävää, kuten juhla-aukion tai piazzan. Tarkoituksena oli luoda jokin vaikuttava yksityiskohta, jonka kautta tavallinen ihminen kokisi elinympäristönsä tärkeäksi.

Carolus Lindbergin arkisto kuuluu museon laajimpien joukkoon. Se on antoisampi ja hauskempi tutkittava kuin moni kuivakas arkisto, sillä välissä vilisee karikatyyrejä ja pilapiirroksia kollegoista ja muista ajan kuuluisuuksista, ulkomaisia vallanpitäjiä myöten.

Takaisin arkkitehteihin »

Yrjö Lindegren
13.8.1900, Tampere - 12.11.1952, Helsinki

Yrjö Lorenzo Lindegren kirjoitti ylioppilaaksi1920 ja valmistui arkkitehdiksi Teknillisestä korkeakoulusta 1925. Hänellä oli oma toimisto Helsingissä vuodesta 1925 lähtien. Lindegren toimi Arkkitehti-lehden päätoimittajana 1937—40. Vuonna 1937 hän voitti Pariisin maailmannäyttelyssä arkkitehtuurin Grand Prix -palkinnon ja 1948 Lontoon olympialaisten taidekilpailun arkkitehtuurin kultamitalin. 1952 Lindegrenille myönnettiin professorin arvonimi.

Lindegrenin tuotanto on varsin monipuolinen. Hän suunnitteli tyyppipiirustuksia maaseudun asuintaloiksi ja kouluiksi, urheilurakennuksia, hautamuistomerkkejä ja asemakaavoja. Hän osallistui menestyksekkäästi lukuisiin arkkitehtuurikilpailuihin.

Lindegrenin päätyö yhdessä Toivo Jäntin kanssa on Helsingin stadion, joka on yksi merkittävimmistä funkisrakennuksista Suomessa. Hän suunnitteli myös Helsingin kaupungin vuokratalon nk. "Käärmetalon" Käpylään sekä Vaalijalan vajaamielishoitolan Pieksämäelle. Lindegrenin arkkitehtuurille oli ominaista askeettinen muotokieli ja moderni arkkitehtuuriajattelu.

* * *

Stadionin kaksivaiheiseen arkkitehtuurikilpailuun otti osaa koko arkkitehtikuntamme parhaimmisto. Vuoden 1933 jatkokilpailussa Toivo Jäntti ja Yrjö Lindegren varmistivat voittosijansa vielä kolmannen palkinnon saaneella ehdotuksellaan "But Fighting Well". Tähän ehdotukseen kuului ennen näkemättömän hurja lintuperspektiivi, jossa torni on kuvattu miltei suoraan ylhäältä huimaavan korkealta.

1940-luvun puolivälissä Lindegrenillä oli yhteinen toimisto Alvar Aallon ja Viljo Revellin kanssa. He tekivät useita yhdyskuntasuunnitelmia sodanjälkeiseen Suomeen. Toimiston yhteisiä töitä olivat mm. asemakaavat Mankalaan, Oulu Oy:n asuntoalue Oulussa, Strömberg Oy:n asuntoalue Vaasassa, Säynätsalon kunnan keskusta ja Varkauden Kanavasaaren alue. Helsingin keskustasuunnitelma oli myös Lindegrenillä työn alla, mutta se jäi häneltä kesken.

1940-luvun loppu ja 50-luvun alku olivat Lindegrenille kiireistä aikaa. Stadionin laajennustyön lisäksi suunnitteilla olivat urheilupuistot mm. Poriin, Varkauteen, Riihimäelle, Tampereelle ja Seinäjoelle. Osa jäi suunnitelmiksi, osan saattoi loppuun Aulis Blomstedt, joka jäi valvomaan ja jatkamaan toimiston töitä.

Lindegrenin piirustuskokoelma kattaa koko hänen tuotantonsa, mutta mahtuu silti muutamaan kymmeneen pikkumappiin.

Takaisin arkkitehteihin »

Armas Lindgren
28.11.1874, Hämeenlinna - 3.10.1929, Kööpenhamina

Armas Eliel Lindgren kirjoitti ylioppilaaksi 1892 ja valmistui arkkitehdiksi Polyteknillisesta opistosta (nyk. Teknillinen korkeakoulu) vuonna 1897. Valmistumisensa jälkeen hän täydensi koulutustaan matkalla Skandinaviaan, Skotlantiin, Englantiin ja Hollantiin. Kesästä 1898 kevääseen 1899 Lindgren perehtyi valtion apurahan turvin taide- ja kulttuurihistoriaan Ruotsissa, Tanskassa, Saksassa, Ranskassa ja Englannissa.

Matkan jälkeen hän toimi Polyteknillisen opiston taidehistorian tuntiopettajana, ja vuonna 1902 hänet nimitettiin Taideteollisuuskeskuskoulun korkeamman osaston (nyk. Taideteollinen korkeakoulu) taiteelliseksi johtajaksi. Hän toimi virassa aina vuoteen 1912. Kaksi vuotta tämän jälkeen ilmestyi Lindgrenin kirjoittama oppikirja "Rakennus- ja koristetyylit". Vuonna 1919 hänet nimitettiin Teknillisen korkeakoulun rakennustaiteen professorin virkaan.

Lindgren oli innostava ja pidetty opettaja ja vaikutti merkittävällä tavalla nuoren arkkitehtipolven taideteollisuuden ja rakennustaiteen historian tuntemukseen. Suomen rakennustaiteen historiaan Lindgren oli itse tutustunut lähemmin Muinaismuistoyhdistyksen taidehistoriallisilla tutkimusmatkoilla 1896 ja 1902. Hän osallistui vanhan arkkitehtuurin dokumentointiin ja teki runsaasti akvarelleja kirkkoarkkitehtuurista. Suurin osa näistä kuvasi 1600- ja 1700-luvun puukirkkoja. Lindgren olikin ensimmäisiä arkkitehteja, jotka ymmärsivät suomalaisen puukirkkoarkkitehtuurin arvon. Hänen työskentelynsä vanhojen rakennusten parissa jatkui koko eliniän. Hän toimi Turun tuomiokirkon tutkimus- ja korjausvaltuuskunnan jäsenenä 1923 lähtien aina kuolemaansa asti.

Opiskeluaikanaan Lindgren työskenteli piirtäjänä Josef Stenbäckin ja Gustaf Nyströmin toimistoissa. Vuotta ennen valmistumistaan hän ryhtyi yhteistyöhön Eliel Saarisen ja Herman Geselliuksen kanssa. Gesellius, Lindgren ja Saarinen ehtivät kymmenisen vuotta kestäneen yhteistyönsä aikana suunnitella useita merkittäviä rakennuksia, osallistua arkkitehtuurikilpailuihin ja kohota maamme arvostetuimpien arkkitehtien joukkoon.

Toimisto suunnitteli vuosisadan vaihteessa mm. Pariisin maailmannäyttelyn paviljongin, arkkitehtien yhteisen ateljee- ja asuinrakennuksen Hvitträskin Kirkkonummelle ja Suur-Merijoen kartanon Viipurin maalaiskuntaan, Pohjolan vakuutusyhtiön talon Helsinkiin sekä jugend-asuinkerrostaloja Katajanokalle. Lindgrenin päätyöksi yhteisessä toimistossa muodostui Kansallismuseon rakennuksen suunnittelutyön loppuun saattaminen.

Vuonna 1905 toimisto hajosi, ja Lindgren perusti oman toimiston.
Kymmenluvulla hän työskenteli yhdessä Wivi Lönnin kanssa. Yhdessä he suunnittelivat Uuden ylioppilastalon Helsinkiin, Estonia-teatterin Tallinnaan ja Sakalan ylioppilastalon Tarttoon. Tänä aikana Lindgren osallistui myös arkkitehtuurikilpailuihin. 1913 hän sai toisen palkinnon Helsingin kaupungintalokilpailussa. Vuoden 1908 valtiopäivätalokilpailuun hän osallistui Herman Geselliuksen kanssa ja uusintakilpailuun 1924 Bertel Liljequistin ja Haakon Lindénin kanssa. Uusintakilpailussa ryhmä voitti toisen palkinnon.

Lindgrenin omista töistä mainittakoon vakuutusyhtiö Kalevan liiketalo ja Keskinäisen vakuutusyhtiö Suomen julkisivut. Hän suunnitteli lisäksi useita asuinrakennuksia Helsinkiin. Näistä ehkä merkittävimpiä ovat Kulosaaren Ribbinghofin rivitalot sekä Kone ja Silta -rakennusosakeyhtiön työväenasuntorakennukset Vallilassa (yhdessä Liljequistin kanssa). Ensin mainitut olivat Suomen ensimmäiset rivitalot ja, jälkimmäinen edustaa meillä harvinaista suurpihakorttelia. Vuosina 1914—26 toimisto Lindgren—Liljequist suunnitteli Hangon kaupungintalon sekä Säynätsalon ja Valkelan kirkot. Yksin Lindgren suunnitteli Kuusankosken, Noormarkun ja Käkisalmen kirkot sekä useita huviloita ja yksityistaloja.

* * *

Arkkitehtuurimuseossa säilytettävä Armas Lindgrenin piirustuskokoelma on museon suurimpia. Kokoelman tekee mielenkiintoiseksi erityisesti luonnosaineiston runsaus.
Etenkin yksityiskohtia varten Armas Lindgren teki loputtomasti luonnoksia, ja suunnitelman työstämisvaiheessa hänellä oli tapana liimailla luonnoslappusia tukeville kartongeille. Näistä hän sitten valitsi sopivimman vaihtoehdon. Lindgren käytti kynää tai paksua väriliitua samaan tapaan kuin kuvanveistäjä käyttää lastaa savimallia viimeistellessään. Kynä tapailee, korjaa ja piirtää päälle uutta ääriviivaa yhä uudestaan ja uudestaan kunnes oikea muoto on tavoitettu.

Komeimmillaan tätä veistoksellisuutta nähdään Armas Lindgrenin ehdotuksessa Eduskuntataloksi Tähtitorninmäelle. "Vox populi", jonka hän teki yhdessä Herman Geselliuksen kanssa, sai toisen palkinnon voiton mennessä entiselle yhtiökumppanille Eliel Saariselle. Ehdotuksessa nähtävä pehmeä monumentaalisuus on ominaista Armas Lindgrenin suurille julkisille töille.

Takaisin arkkitehteihin »

Karl Lindgrén
4.5.1905, Hammarland - 30.1.1976, Helsinki

Karl Ruben Lindgrén valmistui arkkitehdiksi Teknillisestä korkeakoulusta 1945. Hän opiskeli tätä ennen Hannoverin teknillisessä korkeakoulussa 1923-26.

Lindgrén opetti rakennusmatematiikkaa ja rakennustyylioppia Tekniska läroverket i Helsingforsissa 1951-54. Hän työskenteli useissa eri arkkitehtitoimistoissa ennenkuin perusti oman toimiston 1953. Vuosina 1928-30 hän oli töissä W.G. Palmqvistilla, 1930-35 Gösta Juslénilla, 1935-40 Bertel Liljequistilla, vuonna 1940 Ragnar Gustafssonilla ja vuosina 1945-52 myyntiyhdistys Puurakenteen piirustuskonttorin johtajana. Lindgrénin itsenäiset työt ovat pääasiassa Ahvenanmaan kirkkojen restaurointeja.

* * *

K.R. Lindgrén sai kunnostaakseen kotipaikkansa Hammarlandin kirkon 1957. Tätä ennen hän oli jo suunnitellut Saltvikin kirkon korjauksen vuosina 1954-56. Muut kotimaakuntansa kirkot hän sai korjatakseen seuraavassa järjestyksessä: Lumparland 1960, Kumlinge 1960, Sottunga 1963, Jomala 1963 ja Geta 1964-65. Myös Lars Sonckin suunnittelemiin Maarianhaminan kirkkoon ja siunauskappeliin hän suunnitteli kunnostustyöt vuosina 1955-59. Näistä kaikista museolla on piirustukset.

1930-luvun lopulla Lindgrén osallistui toimiston Sandelin-Lindgrén-Ingman osakkaana mm. Turun hautausmaan laajennuskilpailuun nimimerkillä "Tähti" ja Tampereen läntisen hautausmaan kilpailuun vuonna 1937. Hän otti myös osaa 1966 pidettyyn Maarianhaminan hallintokeskuskilpailuun nimimerkillä "Socis". Lindgrénin merkittävimmät työt ovat kuitenkin Ahvenamaan kirkkojen kunnostustyöt ja niitä varten tehdyt piirustukset. Getan kirkon piirustukset ovat hänen kokoelmansa parasta antia.

Takaisin arkkitehteihin »

Selim A Lindqvist
19.5.1867, Helsinki - 17.5.1939, Helsinki

Selim Arvid Lindqvist kävi Helsingin reaalikoulua ja valmistui arkkitehdiksi Polyteknillisestä opistosta (nyk. Teknillinen korkeakoulu) 1888. Hän oli piirtäjänä Suomen Muinaismuistoyhdistyksen taidehistoriallisessa retkikunnassa 1886-87. Opiskeluaikanaan hän piirsi uusrenessanssijulkisivuja rakennusmestari Elia Heikelin konstruoimiin rakennuksiin, esimerkkinä Merkuriuksen liiketalo Pohjoisesplanadilla Helsingissä. Vuodesta 1888 lähtien Lindqvistillä oli oma toimisto Helsingissä.

1890-luvulla Lindqvist matkusti F.A. Sjöströmin stipendin turvin ulkomaille opiskelemaan. Hän harjoitteli 1894-95 berliiniläisessä arkkitehtitoimistossa ja kiinnostui saksalaisesta jugend-kauden arkkitehtuurista. Palattuaan kotimaahan hän toimi aluksi Oy Granitin kiviveistämön "isännöitsijänä" Hangossa. Vuosien 1895-96 vaihteessa Lindqvist meni johtamaan Sandvik Ab:n näyttelyhallin rakennustöitä Venäjälle Nishni-Novgorodin maailmannäyttelyyn. Hallin rakentamisesta ei ole täyttä varmuutta, sen sijaan hänen suunnittelemansa suuri puuelementeistä valmistettu hotellikompleksi toteutettiin.

Vuosina 1902-10 Lindqvist opetti Taideteollisuuskeskuskoulussa (nyk. Taideteollinen korkeakoulu) ornamentiikkapiirustusta.

Selim A. Lindqvist oli jo varhain kiinnostunut rakennusteknisistä uutuuksista. Vuosisadan vaihteen kansallisromantiikasta poiketen hänen arkkitehtuurinsa edustaa alusta alkaen rationalistista suuntausta. Hän käytti ensimmäisenä Suomessa monia teknisiä uutuuksia: betonipalkkien kannattamaa vaakasuoraa betonilaattaa, pyöröterästä betoniraudoituksessa, asfalttihuopaa betonin päällä vesieristyksenä, massalattiaa ja rikkakuiluja asuintaloissa. Suunnitteluapuna hänellä oli insinööri Jalmar Castrén, joka Elia Heikelin jälkeen toimi konstruktöörinä ja oli perehtynyt uusiin teräsbetonirakenteisiin. Lindqvistin tärkeimpiä työnantajia olivat Julius Tallberg ja Helsingin kaupunki, joille hän suunnitteli etupäässä teollisuus- ja liikerakennuksia. Uudet tekniset keksinnöt otettiin usein ensimmäisenä käyttöön juuri näissä rakennustyypeissä.

Lindqvistin ensimmäisiä pioneeritöitä oli Aleksanterinkatu 13, nk. Lundqvistin liiketalo, jonka kantavana rakenteena käytettiin valurautapylväitä (rakennuskonstruktio on sittemmin tuhottu). Hänen vuonna 1908 suunnittelemansa Suvilahden voimalaitos on kansainvälisenkin mittapuun mukaan varhaisimpia tyylillisesti kypsiä betonirakennuksia.

Teollisuusrakennusten lisäksi Lindqvist suunnitteli yksityistaloja Helsinkiin - mm. Villa Johanna, Villa Ensi (alun perin sairaala) ja Villa Riviera sekä useita kerrostaloja. Mainittakoon myös Töölön raitiovaunuhallit ja Hietalahden sekä Kasarmitorin kauppahalli (purettu).

* * *

Selim A. Lindqvistissä yhdistyy taitava piirtäjä ja ennakkoluuloton suunnittelijalahjakkuus. Merkittävä osa hänen piirustuskokoelmastaan on saatu museolle lahjoituksena, mutta osa jouduttiin hankkimaan "piirustusarkeologisin menetelmin", kaivamalla ne esiin puretun rakennuksen raunioista 1984.

Tärkeän osan Lindqvistin kokoelmassa muodostavat luonnoskirjat. Niissä olevat piirustukset korostavat uusrenessanssikauden koulutuksen perusteellisuutta ja osoittavat toisaalta Lindqvistin lahjakkuutta. Hän oli kansainvälisesti suuntautunut ja matkusti laajalti Euroopassa. Yleensä hän halusi tuoda jotain uutta jokaiseen suunnitelmaan. Hänen työluettelossaan toistuu sanonta "...första gången i Finland ..." lähes jokaisen rakennuksen kohdalla.

Lindqvist otti osaa muutamiin kilpailuihin. Museon kokoelmissa on ehdotukset mm. Katajanokan makasiinikilpailuun 1911 sekä Stockmannin tavaratalokilpailuun 1916. Jälkimmäinen kilpailupaikka oli Lindqvistille tuttu, sillä Aleksanterinkadun puolella oli hänen piirtämänsä muhkea jugend-ajan basaarirakennus, joka kilpailun tuloksena joutui purettavaksi. Tämä basaarirakennus näkyy mm. Oscar Kleinehin maalauksessa "Aleksanterinkatu".

Museo on saanut kokoelmiinsa Villa Johannan upeat laveeratut piirustukset vuosilta 1907—08 lahjoituksena Teostolta. Tämä Staudingerien satulinna Laivurinkadulla Helsingissä on melkoinen erikoisuus Lindqvistin tuotannossa, sillä hän ei ollut mikään kansallisromantikko. Tässä suunnitelmassa hän kuitenkin osoittaa hallitsevansa tämänkin alueen. Omimmillaan Lindqvist oli yleensä soveltaessaan suunnitelmiinsa uusia keksintöjä.

Takaisin arkkitehteihin »

Risto-Veikko Luukkonen
25.6.1902, Mikkeli - 7.9.1972, Helsinki

Risto-Veikko Luukkonen kirjoitti ylioppilaaksi 1920 ja valmistui arkkitehdiksi Teknillisestä korkeakoulusta 1925.
Luukkonen toimi 1925—37 Helsingin kaupungin rakennustoimistossa. Samaan aikaan hän osallistui menestyksekkäästi arkkitehti Aarne Hytösen kanssa moniin arkkitehtuurikilpailuihin. He sijoittuivat mm. Kotkan kaupungintalokilpailussa 1931, Temppeliaukion kirkkokilpailussa ja samana vuonna 1933 Stadion kilpailussa sekä Lahden kirkkokilpailussa 1937. Vuonna 1934 he voittivat Helsingin messuhallikilpailun, ja heidän ehdotuksensa pohjalta rakennus myös toteutettiin.

Aarne Hytönen ja Risto-Veikko Luukkonen perustivat yhteisen toimiston 1937. He olivat tätä ennen suunnitelleet yhdessä Suomen Brysselin maailmannäyttelyn paviljongin ja saaneet lunastuksen Pariisin vuoden 1937 maailmannäyttelyn paviljonkikilpailussa. Hytönen ja Luukkonen suunnittelivat yhdessä myös 1952 valmistuneen Helsingin eteläsataman nk. Olympialaiturin. Heidän muita töitään ovat mm. Suomi-yhtiön lisärakennus, Valkeakosken kauppalantalo ja Viiala Oy:n asuntoalue.

1960 Luukkonen perusti oman toimiston. Hänen itsenäisistä töistään mainittakoon Turun konserttitalo ja PYP:n Siltasaaren toimitalo. Näiden lisäksi hän suunnitteli useita koulurakennuksia eri puolelle Suomea. 1960-luvun alussa hän suunnitteli Turun ja Kuopion teatteritalot yhdessä Helmer Stenrosin kanssa.

* * *

R.-V. Luukkonen kuului niihin nuoriin arkkitehteihin, jotka aloittivat uransa funktionalismin hengessä. Hän sijoittui hyvin myös kilpailuissa. Sekä Stadion-kilpailussa että Messuhalli-kilpailussa yhteistyökumppanit Hytönen ja Luukkonen ylsivät kärkipäähän, useiden tunnettujen nimien jäädessä palkinnoitta.
Messuhalliin liittyi myös suuri hotellihanke, jota ei koskaan toteutettu. Korkea ja kapea hotelli oli tarkoitus rakentaa aivan Messuhalliin kiinni. Juuri tähän suunnitelmaan liittyy tunnettu mustalla tussilla tehty perspektiivipiirustus, jossa Messuhallin päädyssä komeilevat raskaan sarjan nyrkkeilysankarit "GeeBee" (Gunnar Bärlund) ja "Lowell".

Luukkosen kokoelmasta on toistaiseksi vain osa luetteloitu ja muutama tärkeimmäksi katsottu piirustus saanut museon arkistonumeron.

Takaisin arkkitehteihin »

Wivi Lönn
20.5.1872, Tampere - 27.12.1966, Helsinki

Olivia Mathilda (Wivi) Lönn kävi Tampereen suomalaista tyttökoulua, mutta joutui taloudellisista syistä lopettamaan koulunkäyntinsä ennen ylioppilaaksi pääsyään. Vuonna 1891 hän kirjoittautui Tampereen teollisuuskoulun rakennusosastolle. Hän oli kurssinsa 13 oppilaasta ainoa nainen ja valmistui koulusta luokkansa parhaana. Valmistumisen jälkeen hän aloitti opintonsa Polyteknillisen opiston (nyk. Teknillinen korkeakoulu) arkkitehtiosaston ylimääräisenä oppilaana ja valmistui 1896.

Opiskeluaikanaan Lönn harjoitteli Onni Tarjanteen ja Lars Sonckin toimistoissa ja valmistuttuaan lyhyen ajan Gustaf Nyströmin toimistossa, minkä jälkeen hän perusti oman toimiston. 1898 Lönn teki kolmen kuukauden opintomatkan Skotlantiin, Englantiin ja Keski-Eurooppaan.

Lönnin ensimmäinen toteutunut rakennussuunnitelma oli Tampereen tyttökoulun päärakennus, johon hän laati piirustukset 1898. Hän oli taitava rakennesuunnittelija, joka laski itse kattotuolien, palkkien ja kupolien rakenteet. Lönn oli erityisen kiinnostunut rakennusten toimivuudesta ja tutki perusteellisesti suunnitelmiensa pohjaratkaisut. Hän oli Suomen ensimmäinen oman toimiston perustanut naisarkkitehti.

Työskennellessään Tampereella Lönn piirsi useita koulurakennuksia myös muualle Suomeen mm. Mikkelin yhteiskoulun ja Åbo svenska samskolan.

1900-luvun alussa Wivi Lönn osallistui menestyksekkäästi arkkitehtuurikilpailuihin. Hän voitti mm. Tampereen Aleksanterin kansakoulun, paloaseman, WPK:n talon ja kauppaoppilaitoksen kutsukilpailut. Kaikki muut paitsi WPK:n talo rakennettiin. Yhdessä Armas Lindgrenin kanssa hän sai jaetun toisen sijan Estonia-teatterin ja ensimmäisen sijan Helsingin Uuden ylioppilastalon kilpailuissa. Molemmat rakennukset toteutettiin heidän ehdotuksiensa pohjalta.

Vuodet 1911-18 Lönn asui Jyväskylän Seminaarinmäellä suunnittelemassaan rakennuksessa. Hän piirsi Jyväskylään useita yksityistaloja ja Säynätsaloon Parviaisen Tehtaat Oy:lle käytännöllisesti katsoen kaikki 1920- ja 30-luvulla rakennetut talot: koulun, lastentarhan, vanhainkodin, työväen- ja insinöörien asunnot sekä toimistorakennuksen.

1918 Lönn muutti Helsinkiin. Hänen sinne suunnittelemistaan rakennuksista voidaan mainita NMKY:n asuinrakennus Rautatienkatu 23 yhdessä Aili-Salli Ahde-Kjäldmanin kanssa. Rakennuksen valmistuttua 1928 Lönn muutti yhteen asunnoista. Hänen viimeinen työnsä oli "Tähtelän" observatorio Sodankylässä. Alunperin kokonaisuus käsitti 11 Onni Tarjanteen suunnittelemaa rakennusta, jotka tuhoutuivat täydellisesti Lapin sodassa. Observatorion uudisrakennukset toteutettiin Lönnin suunnitelman pohjalta.

Wivi Lönnille myönnettiin professorin arvonimi vuonna 1959.

* * *

Vaikka Wivi Lönn oli saanut hyvät arvosanat piirustusaineista, hän käytti jo luonnosvaiheessa mieluiten viivotinta ja merkitsi tarkat mitat piirustuksiin. Perspektiivipiirustuksia hän teki vain kilpailuehdotuksiin. Nimikirjoitus esiintyy aluksi muodossa "Vivi" mutta vuodesta 1899 lähtien muodossa "Wivi". Lönn ei ollut Suomen ensimmäinen naisarkkitehti, mutta oli hyvin harvinaista että esimerkiksi yhteistyössä Armas Lindgrenin kanssa juuri Wivi suunnitteli rakenneratkaisut eikä ornamentteja.

Lönnin piirustuskokoelma on hyvin säilynyt, ja se on jatkuvasti kiinnostuksen kohteena. Aineistoa on riittänyt tutkijoille, näyttelyihin, julkaisuihin ja TV-ohjelmiin. Tärkeää kokoelman materiaali on myös rakennusten restauroijille. Tunnetuimmat piirustukset ovat kilpailuehdotus Tampereen paloasemaksi ja Tampereen tyttökoulun suunnitelma.

Takaisin arkkitehteihin »

Veikko Malmio
22.6.1918, Noormarkku - 23.5.2000, Helsinki

Veikko Bruno Malmio kirjoitti ylioppilaaksi 1936 ja valmistui arkkitehdiksi Teknillisestä korkeakoulusta 1943. Hän teki valmistumisensa jälkeen opintomatkoja muualle Eurooppaan ja Yhdysvaltoihin. Hän työskenteli yhdessä arkkitehti Martta Martikainen-Ypyän ja Ragnar Ypyän kanssa vuosina 1945-51 ja tämän jälkeen Kööpenhaminan lääninhallituksessa Glostrupin sairaala-arkkitehtina 1952-55. Malmio perusti oman toimiston 1954.

Arkkitehdit Martikainen, Ypyä, Malmio suunnitteli 1950-luvun alussa Lahteen Starckjohannin liikerakennuksen, Lauritsalaan kirjaston ja Lappeenrantaan Kaukaan kansakoulun. Valkeakoskelle he suunnittelivat Säterin tehtaan asuntoja. Suuri Glostrupin sairaalakompleksi kuuluu samaan, Ypyöiden kanssa tehtyyn suunnittelujaksoon.

Oravannahkatorin ympäristön liike- ja rivitalorakennukset Espoon Tapiolassa ovat Malmion suunnittelemat, samoin vuonna 1963 niinikään Tapiolaan noussut Kaskenkaatajan rivitaloalue. Pohjois-Tapiolan asuinkerrostalot ajoittuvat 1960-luvun loppupuolelle.

Veikko Malmio suunnitteli Pohjoismaiden Yhdyspankin (sittemmin Merita-Nordbanken) toimitiloja ja niiden kunnostuksia eri puolille Suomea. Tampereen postitalo sekä Helsingin Etelä-Haagaan 1969 valmistunut Sibelius-Akatemian opiskelija-asuntola Clavis ovat nekin hänen suunnittelemiaan.

Malmion päätyöksi luetaan Hanasaaren ruotsalais-suomalainen kulttuurikeskus Espoossa. Keskus valmistui 1975.


* * *

Arkkitehtuurimuseolla ei ole Veikko Malmion piirustuskokoelmaa.

Takaisin arkkitehteihin »

Martta Martikainen-Ypyä
19.9.1904, Iisalmi - 17.12.1992, Helsinki

Martta Irene Martikainen kirjoitti ylioppilaaksi 1924 ja valmistui arkkitehdiksi Teknillisestä korkeakoulusta 1932. Opiskeluaikanaan hän työskenteli arkkitehti Kaarlo Borgin sekä Carolus Lindbergin toimistoissa.

Vuosina 1928-36 hän toimi Puolustusministeriön rakennustoimiston arkkitehtina. Hänen tämän kauden päätyönsä on Puolustusvoimain autopataljoonan kasarmi ja autohalli Helsingissä. Martikainen-Ypyä perusti arkkitehtimiehensä Ragnar Ypyän kanssa arkkitehtitoimiston 1936 Viipuriin, josta toimisto muutti Helsinkiin 1939.

Sodan jälkeen Martta Martikainen-Ypyä toimi johtavana arkkitehtina Hyresgästernas Sparkasse- och Byggnadslånebyråssa (HSB) Tukholmassa 1944-49.

Martta Martikainen-Ypyän ja Ragnar Ypyän töistä ks. Ragnar Ypyä.

* * *

Martta Martikainen-Ypyä lahjoitti Ypyöiden toimiston koko piirustuskokoelman Arkkitehtuurimuseolle (ent. Suomen rakennustaiteen museo) 1982. Laaja aineisto on myöhemmin vielä täydentynyt.

Takaisin arkkitehteihin »

Otto-I. Meurman
4.6.1890, Ilmajoki - 19.8.1994, Helsinki

Otto-Iivari Meurman kirjoitti ylioppilaaksi 1908 ja valmistui arkkitehdiksi Teknillisestä korkeakoulusta 1914. Hän opiskeli kuvanveistoa Ateneumissa vuosina 1907—09. Meurman teki runsaasti opintomatkoja mm. Pohjoismaihin, Englantiin, Ranskaan, Italiaan ja Itävaltaan.

1914—15 Meurman oli Eliel Saarisen avustajana tämän suunnitellessa Munkkiniemi-Haagan asemakaavaa. Vuosina 1917—18 hän toimi Helsingin kaupungin rakennuskonttorin apulaisasemakaava-arkkitehtina. Samaan aikaan hän perusti arkkitehti Carolus Lindbergin kanssa yhteisen toimiston, jossa asemakaavojen lisäksi suunniteltiin huviloita ja kartanoiden korjauksia. 1918 Meurman siirtyi vasta perustettuun Viipurin asemakaava-arkkitehdin virkaan. Lähes kaksi vuosikymmentä hän johti tämän nopeasti kasvavan kaupungin kaavallista kehitystä ja toimi samanaikaisesti kaupungin muinaismuistojen valvojana. 1937 Meurman siirtyi Rakennushallituksen suunnitteluosaston toimistoarkkitehdiksi, missä virassa hän mm. antoi lausunnot kaikista vahvistusta varten jätetyistä asemakaavoista.

Meurman opetti asemakaavaoppia Teknillisessä korkeakoulussa 1936 lähtien, ja 1940 hänet nimitettiin saman aineen professoriksi. Vuodesta 1949 hän toimi Teknillisen korkeakoulun arkkitehtiosaston johtajana ja 1959—62 Oulun yliopiston asemakaavaopin opettajana. 1900-luvun jälkipuoliskolla toiminut asemakaava-arkkitehtipolvi on paljolti professori Meurmanin kasvattamaa, ja on suurelta osalta hänen ansiotaan että päteviä asemakaavoittajia riitti meillä muihinkin kuin Etelä-Suomen suuriin kaupunkeihin.

Opetustyönsä lisäksi Meurman on kirjoittanut suuren määrän artikkeleita päivä- ja aikakausilehtiin sekä julkaissut kirjat "Asemakaavaoppi" (1947), "Viipurin arkkitehdit" (1977) ja "Kartanot; Viipurin pitäjän historia osa 3" (1985).

* * *

Meurman on laatinut yhteensä n. 60 asema- ja rakennuskaavaa. 1910-luvulla hänellä oli yhteinen toimisto Carolus Lindbergin kanssa. Tämän toimiston ajalta on ainoa esimerkki Meurmanin talonrakennussuunnittelusta - nyt jo tuhoutunut Villa Aavaranta Hvitträskin lähellä. Meurman kertoi mielellään, että hän on talonrakennuspuolella suunnitellut vain pari uimakoppia Viipurin lähelle.

Viipurin kaudellaan Meurman suunnitteli myös muita kaavoja, mm. vilkkaan rautateiden risteyspaikkakunnan, Riihimäen, asemakaavan vuonna 1921. Hän saattoi itse olla mukana juhlissa, kun asemakaavan käsittämä alue valmistui kokonaisuudessaan 60 vuotta myöhemmin.

Viipurista Meurman muutti pääkaupunkiin 1936. Hänen Arkkitehtuurimuseolle (ent. Suomen rakennustaiteen museo) lahjoittamansa asemakaava-aineisto ajoittuu pääasiassa juuri tästä vuodesta eteenpäin. Yksi mielenkiintoisimmista suunnitelmista koskee Hagalundia eli nykyistä Tapiolaa, jonne Meurman teki heti sodan jälkeen asemakaavan. Se perustui yhdyskuntarakenteeseen, johon kuuluivat sekä asunnot että työpaikat. Hän pyrki nimenomaan välttämään liian pitkälle eriytynyttä yhdyskuntamallia.
Tapiolasta järjestettiin sittemmin asemakaavakilpailu, jonka voitti Arne Ervi. Tapiolan ansioita ei tietenkään voi kiistää, mutta myöhempi täydennysrakentaminen on osoittanut Meurmanin olleen kaukonäköisesti oikeassa.

Meurman otti suunnitelmissaan aina tarkasti huomioon maaperän laadun, korkeuserot, valaistusolosuhteet ja paikan soveltuvuuden kokonaisuuteen. Niinpä nähdessämme pienen yhdyskunnan taipuisasti kaartuvine katulinjoineen, voimme melko huoletta olettaa "Mörrin" tai hänen oppilaansa olleen asialla.

Takaisin arkkitehteihin »

Frans Nyberg
17.10.1882, Pietari - 18.5.1962, Porvoo

Frans Nyberg opiskeli aluksi kadettikoulussa ja tämän jälkeen Polyteknillisessä opistossa (nyk. Teknillinen korkeakoulu), josta hän valmistui arkkitehdiksi 1903. Kirjailija Tito Collianderin mukaan hän oli tätä ennen jonkin aikaa Emanuel Nobelin palveluksessa Bakussa. 1910-luvulla Frans Nyberg työskenteli seitsemän vuotta Saarisen toimistossa ja myös asui samaan aikaan Hvitträskissä. Hän avusti Saarista mm. Canberran ja Tallinnan asemakaavakilpailujen ehdotusten tekemisessä sekä Lahden ja Joensuun kaupungintalojen työpiirustusten laatimisessa. Melko pian tämän jälkeen hän kuitenkin omistautui päätoimisesti kuvataiteille.

Nyberg toimi 1920-luvulla piirustuksen opettajana Strömborgin tyttökoulussa Porvoossa. Opettajantoimensa ohella hän teki grafiikkaa ja maalasi akvarelliväreillä pikkukaupunkien näkymiä ja maisemia. Kotikaupungistaan Porvoosta hän teki useita satoja etsauksia. Nyberg järjesti monta näyttelyä, ja vuonna 1933 hän julkaisi kirjan "Etsauksia". Kirjassa on luku graafisten taiteiden synnystä sekä vaikutelmia kaupungeistamme, joissa hän kuvailee Helsinkiä, Porvoota ja Viipuria. Etsauksia on yhteensä 98 eri puolilta Suomea. Nybergin grafiikkaa on myös kuvituksena Eino Mäkisen kirjassa "Rauma".

* * *

Osa Porvoo-aiheisista töistä - toista sataa - on tallennettuna Porvoon museoon. Arkkitehtuurimuseolla on kuitenkin pääosa töistä eli 802 piirustusta. Aiheita on lukuisilta eri paikkakunnilta. Mm. vanhat linnat, kartanot ja kylänäkymät mutta etenkin rannikon pikkukaupunkien idylliset satamat purjejaaloineen ja höyrylaivoineen ovat olleet hänen mieliaiheitaan. Nyberg teki yleensä nopean luonnoksen joko hiilellä, paksulla lyijykynällä tai mustalla liidulla. Hyvin usein hänen tarkoituksenaan oli tehdä samalla myös öljyvärityö, minkä takia hän on tehnyt luonnoksiin merkinnät väreistä. Vaikka aiottu öljymaalaus olisikin jäänyt tekemättä, on näin säilynyt tärkeää tietoa siitä, minkä värisiä esimerkiksi talot aikanaan ovat olleet.

Enin osa satamanäkymistä halkopinoineen ja jaaloineen on 1930-luvulta, jolloin yhteiskunnallisen muutoksen ennusmerkit olivat ilmassa. Muutos pääsi täyteen vauhtiinsa vasta sotavuosien jälkeen. 1940-luvulla Nyberg kierteli piirustuslehtiönsä kanssa konepajoissa ja tehdassaleissa. Hän piirsi muistiin näitä rasvan ja öljyn katkuisia sisänäkymiä.

Lukumäärältään Nybergin kokoelma on eräs museon suurimmista. Jo ennen tämän lahjoituksen saamista museon arkistossa oli esimerkkejä hänen piirustustaidostaan. Frosteruksen kokoelmaan kuuluvat Stockmannin tavaratalon hienot värilaveeratut perspektiivit ovat Nybergin käsialaa. Näissä on hänelle ominainen "käherrysviivatekniikka", jonka hän kehitti huippuunsa ollessaan piirtäjänä Frosteruksen toimistossa.

Nybergin tekniikka poikkeaa esimerkiksi Eliel Saarisen perspektiivitekniikasta siten, että Saarisen käyttäessä laajoissa kaupunkinäkymissään yhtenäistä kaariviivaa reunasta reunaan tekevät Nybergin viivat koko ajan pientä levotonta aaltoliikettä. Sen enempää Saarisen kuin Frosteruksenkaan piirtäjät eivät signeeranneet piirustuksiaan, mutta heidän käsialansa on yleensä helposti tunnistettavissa. Nyberg ei itse rakentanut juuri mitään. Lähes ainoan poikkeuksen tekee Huvila Hellberg Porvoon lähellä. Hänet valittiin tämän rakennuksen suunnittelijaksi siksi, että hän oli työskennellyt Saarisen luona ja toimeksiantoon kuului nimenomaan Hvitträskin hengen tavoittaminen.

Takaisin arkkitehteihin »

Gustaf Nyström
21.1.1856, Helsinki - 30.12.1917, Helsinki

Karl Gustaf Nyström opiskeli Teknillisessä reaalikoulussa 1869-72 ja valmistui arkkitehdiksi Polyteknillisestä opistosta (nyk. Teknillinen korkeakoulu) 1876. Opiskeluaikanaan ja heti valmistumisensa jälkeen hän työskenteli F.A. Sjöströmin toimistossa, jossa hän osallistui mm. Polyteknillisen opiston uudisrakennuksen piirtämiseen. Syyslukukaudeksi 1878-79 hän matkusti teollisuusosaston stipendin turvin opiskelemaan arkkitehtuuria Wieniin von Ferstelin johdolla. Tämän jälkeen hän teki opintomatkan Italiaan.

Palattuaan Suomeen Nyström toimi Polyteknillisen opiston rakennuskonstruktio-opin opettajana 1879-85 ja vuodesta 1885 arkkitehtuurin vanhempana opettajana. Vuonna 1895 hänelle myönnettiin professorin arvonimi. 1903 Nyström nimettiin opiston johtajaksi ja organisaatiouudistuksen jälkeen - kun opisto muutettiin korkeakouluksi - hän toimi Teknillisen korkeakoulun arkkitehtuuriosaston johtajana 1908-10. Polyteknillisen opiston lisäksi hän opetti samanaikaisesti Taideteollisuusyhdistyksen keskuskoulussa (nyk. Taideteollinen korkeakoulu) ja Helsingin teollisuuskoulussa.

1890-luvun alussa Nyström teki useita matkoja eri puolille Eurooppaa. Hän toimi muinaistieteellisen toimikunnan jäsenenä ja Helsingin kaupunginvaltuutettuna vuodesta 1884 sekä Helsingin kaupungin asemakaavalautakunnan puheenjohtajana. Hän voitti Töölön asemakaavakilpailun 1899 Herman Norrménin kanssa ehdotuksella "Etude". Suunnitelmaa ei kuitenkaan toteutettu. Lopulliset piirustukset Nyström laati yhdessä Lars Sonckin kanssa 1902.

Gustaf Nyström oli akateemisen uusrenessanssin viimeinen merkittävä edustaja Suomessa. Hänen päätöitään Helsingissä ovat Valtionarkisto, Säätytalo, Yhdyspankin toimitalo, tulli- ja pakkahuone sekä Eteläsatamassa sijaitseva kauppahalli. Hän toimi myös Helsingin yliopiston arkkitehtina ja piirsi mm. yliopiston kirjaston laajennuksen, kemian laboratorion, fysiikan laitoksen ja kasvitieteellisen puutarhan. Muualle Suomeen tehdyistä töistä mainittakoon Suomen pankin konttorit Viipurissa, Kotkassa, Porissa ja Turussa sekä taidemuseo ja Heidekenin sairaala Turussa.

Nyströmin aloitteesta ryhdyttiin vuosisadan vaihteessa tekemään mittauspiirustuksia historiallisista monumenteista. Ensimmäiseksi mitattiin Turun linna ja kirkko 1902—03. Nyström sisällytti myöhemmin arkkitehdin tutkintoon pakollisena ainakin yhden kohteen mittaukset. Hänen opetustyöllään ja pyrkimyksellään aitojen materiaalien käyttöön oli ratkaiseva merkitys kansallisromanttisen suuntauksen läpimurtoon Suomessa. Nyströmin omista töistä mainittakoon tässä yhteydessä Yhdyspankin toimitalo vuodelta 1888, jossa uusrenessanssijulkisivu tehtiin meillä ensi kerran kokonaan luonnonkivestä.

* * *

Gustaf Nyströmin kokoelma saatiin Arkkitehtuurimuseoon (ent. Suomen rakennustaiteen museo) pian museon perustamisen jälkeen. Kokoelma on melko fragmentaarinen. Nyströmin Meilahden huvilasta Tomtebosta saatiin mm. komeat, tukeviin tammikehyksiin kehystetyt perspektiivipiirustukset Säätytalosta, Valtionarkistosta ja Suomen Yhdyspankista. Kahdessa ensin mainitussa on päiväys 1892 ja Valtionarkiston kohdalla "dec.1892". Nämä poikkeuksellisen näyttävät piirustukset on siis tehty jälkikäteen rakennusten jo valmistuttua. Ne tehtiin vartavasten joulukuun 1892 lopulla Pietarissa pidettyä arkkitehtikokousta varten. Kokouksen yhteydessä pidettiin näyttely, johon Nyström oli kutsuttu. Hänelle oli samana vuonna myönnetty Pietarin taideakatemian akateemikon arvo.

Nyströmin, samoin kuin usean muunkin tuon ajan arkkitehdin piirustuksista on suurin osa eri viranomaisten arkistoissa.

Takaisin arkkitehteihin »

Usko Nyström
6.9.1861, Virrat - 6.1.1925, Kotka

Sakris Usko Nyström kirjoitti ylioppilaaksi 1880 ja aloitti kielten, estetiikan ja matemaattisten aineiden opinnot Helsingin yliopistossa. Yliopistosta Nyström siirtyi Polyteknilliseen opistoon (nyk. Teknillinen korkeakoulu) ja valmistui arkkitehdiksi 1888. Opiskeluaikanaan hän työskenteli kirkkoarkkitehti Josef Stenbäckin sekä opettajansa Gustaf Nyströmin toimistoissa. Valmistumisensa jälkeen Usko Nyström jatkoi opintojaan valtion apurahan turvin École des Beaux-Artissa Pariisissa 1890-91.

Pariisissa olonsa aikana Nyströmillä oli mahdollisuus matkustella laajalti Etelä- ja Keski-Euroopassa. Hän kävi Italiassa ja Kreikassa tutustumassa antiikin kulttuuriin ja rakennustaiteeseen. Englannissa ja Ranskassa häntä kiinnosti erityisesti keskiaikainen kirkkoarkkitehtuuri. Nyström oli taitava piirtäjä, ja hän teki matkoillaan runsaasti luonnoksia.

Palattuaan Ranskasta Nyström kutsuttiin Polyteknilliseen opistoon piirustuksen ja rakennustaiteen ylimääräiseksi opettajaksi. Vuodesta 1908 lähtien hän toimi antiikin ja keskiajan rakennustaiteen lehtorina Teknillisessä korkeakoulussa. Tämän ohella hän opetti ornamentiikkaa ja tyylioppia Taideteollisessa keskuskoulussa.

1895-1907 Nyströmillä oli toimisto arkkitehtien Vilho Penttilä ja Albert Petrelius kanssa. Nyström-Petrelius-Penttilän toimisto suunnitteli Helsinkiin useita jugend-kerrostaloja: Pietarinkatu 9 ja 10, Merimiehenkatu 6, Liisankatu 16, Annankatu 12 ja Uudenmaankatu 9 ja 17.

Usko Nyströmin itsenäisiä töitä ovat mm. Imatran valtionhotelli, useat asuinrakennukset Helsingissä, Kansallis-Osake-Pankin konttori Viipurissa, Kotkan suomalaisen yhteiskoulun julkisivut ja Porin Cygnaeuksen koulu. Nyströmille myönnettiin professorin arvo vuonna 1922.

* * *

Arkkitehtuurimuseon kokoelmissa on vain muutamia Usko Nyströmin alkuperäisiä rakennuspiirustuksia, pääasiassa As Oy Kointähdestä Pietarinkatu 9:ssä ja NMKY:n talosta Vuorikadulla Helsingissä. Osa suunnitelmista on säilynyt vain sinikopiona, mutta tällaisinakin nämä jugend-kauden piirustukset ovat ihmeellisen lumoavia. Antoisimpia ovat kuitenkin Usko Nyströmin luonnoskirjat, joihin tutkija saattaa uppoutua tuntikausiksi. Osaksi tämä johtuu piirrosten miniatyyrimäisestä koosta. Esimerkiksi Kansallisteatterin kilpailuluonnoksessa tämän valtavan rakennuksen korkeus on vain 3,5 cm. Yhdellä lehdellä voi olla 16 erilaista kaakeliuunin tai takan luonnosta - kaikki tarkoin piirrettyjä ja laveerattuja. Välillä Nyströmin nopea kynä on vanginnut ravikilpailujen jockeyn, pariisilaisnäkymän tai maaseutuidyllin.

Luonnoskirjojen varhaisin päiväys on vuodelta 1886 ja viimeisin 1923. Nyström aloitti uusrokokoon ja kansainvälisen art nouveaun merkeissä. Hän omaksui uuden tyylisuunnan laajemmin ja syvällisemmin kuin kukaan muu meillä. Aikakausi merkitsi hänelle paljon enemmän kuin vain kansallista romantiikkaa. Nyströmin aihemaailma oli universaali ja eksoottinen: valtamerten kuohuvia aaltoja, kilpikonnia, mustekalojen pitkiä lonkeroita tai jopa koko maapallo, kuten helsinkiläisen asuintalo Kointähden julkisivussa.

Nyström teki luonnoksia myös huonekaluista, tekstiileistä ja taideteollisuusesineistä. Osa näistä on tehty oppilastöiden aiheeksi eikä arkkitehdin praktiikkaa varten.

Kansallisromantiikka käpyineen ja oravineen oli meillä melko lyhytaikainen. Usko Nyström antoi tälle tyylikaudelle jatkoaikaa luonnoskirjojensa lehdillä. Piirtämisen "alituinen pakko", värien ja kaarevien viivojen vapaa leikki välittyivät hänen oppilailleen. Nyströmin pehmeäntaipuisaa jugend-viivaa ei voi olla vertaamatta hänen oppilaansa Alvar Aallon huonekalusuunnitelmiin tai Savoy-maljakon muotoon. Aalto sai sittemmin tehtäväkseen Usko Nyströmin hautamuistomerkin suunnittelun. Muistomerkki paljastettiin huhtikuussa 1930, viisi vuotta Usko Nyströmin kuoleman jälkeen.

Usko Nyströmin piirustusarkisto on lukumäärältään vähäinen, ja kaikkiaan hänen piirustuksiaan on säilynyt vain hyvin vähän muissakin arkistoissa.

Takaisin arkkitehteihin »

Svante Olsson
20.6.1856, Riseberga - 30.5.1941,

Svante Olsson oli ruotsalaissyntyinen puutarhuri, joka muutti Suomeen tultuaan valituksi Helsingin kaupunginpuutarhurin virkaan. Olsson toi maahan mukanaan täysin uudenlaisen mannermaisen kaupunkipuistokulttuurin sekä puutarhasuunnittelutyylin. Hänen kädenjälkensä ulottui lukuisten uusien puistosuunnitelmien sekä uudistustöiden ansiosta suureen osaan Helsingin kantakaupungin julkisista puistoalueista. Tämän lisäksi hän toimi konsulttina eri puolilla maata. Svante Olsson oli puutarha-arkkitehti Paul Olssonin isä.

Svante Olsson syntyi Etelä-Ruotsissa Skoonen maakunnassa pientilallisen poikana. Hän hankki oppia puutarhanhoidosta työskennellessään useiden Ruotsin kuninkaallisten linnojen puutarhoissa sekä Kööpenhaminassa. Samoihin aikoihin, kun Tukholmassa ryhdyttiin toteuttamaan laajaa puistorakennusohjelmaa, Olsson toimi kaupunki-istutuksilla kaupunginarkkitehdin Hans Medinin apulaisena ja kehittyi puistosuunnittelun ammattilaiseksi.

1880-luvulla oli Suomessakin kaupungistumisen seurauksena valveuduttu puistopolitiikassa. Kun Helsingin kaupunki perusti vakituisen kaupunginpuutarhurin toimen vuonna 1889, Olsson valittiin tehtävään useiden hakijoiden joukosta. Hän muutti perheineen Helsinkiin ja aloitti oitis työnsä kaupunginpuutarhurina.

Kaupungilla oli tuolloin hoidettavinaan erilaisia puistoja kuten kaupunkilaisten suosima näyttäytymispaikka Esplanadi, vanhin julkiseen tarkoitukseen rakennettu viheralue Kaisaniemen puisto, kylpylän yhteydessä oleva Kaivopuisto sekä Eläintarhan huvila-alueen yleiset istutukset. Olssonin ensimmäisiä töitä olivat Kaivopuiston ja Ritaripuistikon uudistaminen sekä Tähtitorninvuoren istuttaminen. Vuonna 1890 perustettiin puolestaan kaupungin kasvihuone ja taimitarha Tehtaanpuistoon – uudella kaupunginpuutarhurilla riitti suunniteltavaa alusta pitäen.

Pian Helsinkiin muuttamisen jälkeen perhe kasvoi jälleen, kun Olssonin nuorempi poika Paul Olsson syntyi vuonna 1890. Vuonna 1898 kaupunginpuutarhurin toimi siirrettiin rakennuskonttorilta (nyk. rakennusvirasto) ja rahatoimikamarilta puutarhalautakunnan alaisuuteen. Kaupunginarkkitehdin työnkuva säilyi kuitenkin kutakuinkin samanlaisena ja Olsson jatkoi suunnittelutyöhön keskittymistä. 1900-luvun vaihteessa hän laati mm. Punanotkon puiston, Tehtaanpuiston ja monien pienempien puistoalueiden suunnitelmat sekä suunnitelmat Hakasalmen, Hesperian ja Kaisaniemen puistojen ja Vanhan kirkkopuiston uudistamiseksi. Osa suunnitelmista liittyi suurempaan hankkeeseen, jossa Helsingin sisälahdet oli tarkoitus yhdistää istutuksia laajemmaksi kansanpuistovyöhykkeeksi.

Vuonna 1910 puutarhalautakunta lakkautettiin ja puistotoimi siirtyi yleisten töiden lautakunnan alaiseksi organisaatioksi. Svante Olsson toimi organisaatiomuutoksen jälkeen kaupunki-istutusten osaston johtajana jatkaen edelleen suunnittelutyötä. Hän sai vuonna 1913 avukseen puutarha-arkkitehdiksi opiskelleen nuoremman poikansa Paul Olssonin, joka toimi hänen apulaiskaupunginpuutarhurinaan vuoteen 1920 saakka.

Helsingin ensimmäiset puistot olivat keskustassa sijaitsevia maisemapuistoja. Puistosuunnittelussa tärkeitä huomioitavia olivat niin näkymät kuin kasvisto. Maisemapuistot toimivat eräänlaisina kasvien näyttelytiloina ja niissä nähtiin runsaasti myös eksoottisia kasveja, joiden valintaan vaikuttivat pitkälti puistojen käyttäjät toiveineen. Kaupunkipuistot olivat lähinnä herrasväen päiväkävelyihin tarkoitettuja viheralueita, kun taas työväestölle perustettiin omia kansanpuistoja kuten Seurasaari ja Mustikkamaa. Alemman yhteiskuntaluokan esiintyminen herrasväen kaupunkipuistoissa ei ollut suvaittavaa.

Olsson toi osaltaan Suomeen mannermaisen kaupunkipuistokulttuurin. Hän käytti suunnittelussaan saksalaisvaikutteista biedermeier-tyylistä puutarha-arkkitehtuuria, jossa kasvit sijoitettiin puistoihin vapaamuotoisesti. Aloitettuaan yhteistyön poikansa Paul Olssonin kanssa, hänen suosimastaan puistotyypistä siirryttiin kuitenkin kohti geometrisempää muotopuutarhatyyliä eli arkkitehtonista puutarhatyyliä. Poika oli opiskellut alaa sekä työskennellyt aiemmin Keski-Euroopassa, missä oli omaksunut suunnitteluunsa tämän englantilais-saksalaisen muotopuutarhatyylin. Olssonien yhteistyössä Helsinkiin suunnittelemia viheralueita olivat mm. Eiranpuistikko, Engelinaukio, Talvipuutarha ja Alppipuisto. Eiranpuistikko (1915) oli maan ensimmäinen arkkitehtoniseen tyyliin toteutettu istutuskokonaisuus.

Svante Olssonin kädenjälki näkyi myös muualla maamme viheralueilla. Hän suunnitteli yhdessä Paul Olssonin kanssa esimerkiksi Kultarannan, maanviljelysneuvos Alfred Kordelinin kesähuvilan puutarhan Naantaliin. Kultaranta siirtyi sittemmin valtiolle ja se tunnetaan nykyään tasavallan presidentin kesäasuntona.

Svante ja Paul Olsson ansioituivat erityisesti kartanoiden ja huviloiden ympäristöjen suunnittelijoina. Esimerkiksi lukuisat Kaivopuiston ja Kauniaisten pihasuunnitelmat olivat Olssonien yhteistyön tulosta. Svante Olsson suunnitteli ja toimi esikuvana myös monissa muissa kohteissa, joskaan hänen koko tuotantonsa muualla maassa ei ole täysin kattavasti tunnettu. Hänen suunnitelmiaan oli mm. Oulussa ja Tampereella.

Svante Olssonin aloittama perinne jatkui maassamme hänen poikansa ja pojanpoikansa ylläpitäminä. Myös Paul Olssonin pojasta Leif Olssonista tuli sittemmin puutarha-arkkitehti, joka jatkoi isänsä perustaman toimiston pitoa vielä 1980-luvun loppuun saakka. Suvussa säilyneen toimiston piirustukset säilyivät siksi tallessa ja hyvässä järjestyksessä, kunnes ne viimein 2000-luvun alussa arkistoitiin asianmukaisella tavalla.

Olsson oli maamme ensimmäisiä puutarha-arkkitehteja ja vaikutti alan leviämiseen sekä kehittymiseen sen alkuvaiheilla. Hän oli ammattikuntansa keskuudessa erittäin arvostettu. Hän oli esimerkiksi mukana perustamassa Finska Trädgårdsodlareförbundet -järjestöä vuonna 1892 sekä toimittamassa Puutarha -lehden ruotsinkielistä vastinetta, joka ilmestyi kuukausittain Hufvudstadsbladetin liitteenä.

* * *

Arkkitehtuurimuseo (ent. Suomen rakennustaiteen museo) sai lahjoituksena Olssonin puutarha-arkkitehtuuritoimiston piirustukset ja valokuvat vuonna 2001. Erittäin laaja kokoelma käsittää puutarha- ja puistosuunnitelmia kolmessa sukupolvessa, vuosilta 1913-1990.

Takaisin arkkitehteihin »

Paul Olsson
11.9.1890, Helsinki - 24.10.1973, Kalifornia

Svante Paul Olsson syntyi Helsingissä ruotsalaiseen perheeseen. Hänen isänsä Svante Olsson oli muuttanut maahan vuotta aikaisemmin, kun hänet oli nimitetty ensimmäiseen vakituiseen Helsingin kaupunginpuutarhurin virkaan 1889. Perheen vanhempi poika oli syntynyt jo Tukholmassa, mutta Paul Olsson sai viettää alusta pitäen koko lapsuutensa Suomessa. Hän kasvoi perheessä, jossa puistot ja puutarhat ja niiden suunnittelu olivat jatkuvasti voimakkaasti esillä. Ammattivalintansa hän oli päättänyt jo varhain.

Tuohon aikaan puutarha-arkkitehtuuri ei Suomessa ollut vielä niin tunnettu ala, että siitä olisi voinut suorittaa korkeakoulututkinnon. Helsingin kaupungin ensimmäiset määräaikaiset kaupunginpuutarhurit olivat työskennelleet vuodesta 1878 ja kun hakuun tuli ensimmäinen vakituinen virka, oli ammattitaitoa täytynyt etsiä ulkomailta. Virkaan oli siis nimitetty ruotsalainen – Olssonin isä.

Paul Olsson näki kouluttautumisen tärkeänä ja suuntasi ulkomaille opiskelemaan puutarha-alaa. Hän suoritti ylemmän puutarhatutkinnon Köstritzin Yleisessä puutarhaopistossa Saksassa, mistä valmistui puutarha-arkkitehdiksi vuonna 1911. Samanaikaisesti hän työskenteli Keski-Euroopassa monien nimekkäiden puutarha-arkkitehtien palkollisena oppien alati uutta kansainvälisiltä esikuvilta.

Valmistuttuaan Olsson muutti takaisin Suomeen. Hän työskenteli isänsä kanssa laatien suunnitelmia Helsingin kaupungin omistamiin julkisiin puistoihin sekä yksityistilaajien puutarhoihin. Vuosina 1913-1920 hän toimi myös isänsä alaisena kaupungin apulaispuutarhurina. Tuona aikana hän vaikutti suomalaiseen puisto- ja puutarhasuunnitteluun tuomalla maisemapuutarhatyylin rinnalle uudenlaisen mannermaisen muotopuutarhatyylin.

Ensimmäiset Helsingin kaupunkipuistot olivat herrasväelle tarkoitettuja maisemapuistoja, joissa kasvit olivat eräänlaisten näyttelyesineiden roolissa. Puistoissa käytettiin eksoottisiakin lajikkeita, joita ylemmän säädyn kansalaiset ihastelivat puistokävelyillään. Alueet oli varattu juuri herrasväen käyttöön ja työläiset viettivät aikaansa kansanpuistoissa, josta esimerkkeinä mainittakoon Helsingin Seurasaari ja Mustikkamaa. Paul Olssonin vaikutteesta herrasväen maisemapuistot muuttuivat geometrisiä ja symmetrisiä muotoja suosiviksi englantilais-saksalaisiksi muotopuutarhoiksi, joista ensimmäisiä esimerkkejä olivat hänen yhteistyössä isänsä kanssa suunnittelemansa Eiranpuistikko (1915), Engelinaukio (1920-luvun alussa) sekä Talvipuutarhan edusta (1920-luvun alkupuolella).

Olssonin puutarha-arkkitehtuuri oli säännönmukaista ja tyyliteltyä, jossa yhtenäiset värikentät ja ryhdikkäät muodot yhtyivät maaston muotoihin muodostaen selkeitä näkymälinjoja ja esteettisesti miellyttäviä kokonaisuuksia. Hänen suunnittelussaan näkyivät myös erilaiset rakenteelliset elementit kuten pergolat ja antiikista lainatut koristukset kuten patsaat ja aurinkokellot. Koristelammikot ja erilaisilla kivimateriaaleilla päällystetyt käytäväverkostot jäsensivät osaltaan puistojen ja puutarhojen tilajaottelua. Hänen suunnittelustaan heijastuvat voimakkaat arkkitehtoniset näkemykset sekä perusteellisuus, mitkä yhtyvät niin kasviston kuin rakennusmateriaalien laatuun. Yksityispuutarhasuunnitelmissaan hän pyrki usein luonnon ja rakennusten saattamiseen kokonaistaideteokseksi. Tämä tarkoitti rakennusten arkkitehtuurin huomioon ottamista suunniteltaessa puutarha-arkkitehtuuria.

Paul Olsson perusti oman puutarha-arkkitehtuuritoimistonsa vuonna 1920. Samoihin aikoihin hän perusti Kauniaisten Koivuhoviin taimiston, josta tuli myöhemmin maan suurin taimistoliike. Olssonin taimisto Ky tunnettiin myös kansainvälisesti. Se jatkoi toimintaansa vielä pitkään; Paul Olssonin nelilapsisen perheen kuopus Leif Olsson ansioitui isänsä ja isoisänsä tavoin puutarha-arkkitehtina ja jatkoi perheyrityksen pitämistä 1980-luvun loppuun saakka. Myös kaksi muuta lasta jatkoivat sukuperinnettä tehden uran puutarha-alalla (tytär oli hortonomi ja toiseksi nuorin poika puutarhaliikkeen johtaja).

Paul Olsson keskittyi eritoten yksityispuutarhoihin, mutta teki myös hautausmaasuunnitelmia sekä teollisuus- ja kerrostaloalueiden pihasuunnitelmia. Hänen tunnetuimpia töitään oli yhdessä hänen isänsä kanssa laatima Naantalin Kultarannan (1915) yksityispuutarhasuunnitelma, johon kuului muotopuutarhan, hyötypuutarhan ja metsäpuutarhan ohella myös Paul Olssonin laatima kattopuutarhasuunnitelma. Kultaranta on hänen tuotannostaan yksi tunnetuimmista siksikin, koska se on säilynyt alkuperäisessä käytössä lohkomattomana aina tähän päivään saakka. Suuri osa Olssonin muusta tuotannosta on nimittäin joko tuhoutunut sodissa, palstoitettu osiin tai kaavoitettu alueena muuhun käyttöön.

Paul Olsson uudisti suomalaista puutarha-arkkitehtuuria ja loi perustan alan ammatillistumiselle maassamme. Hän jatkoi matkustelua läpi uransa välittäen samalla eurooppalaisia virtauksia Suomen ruotsinkeliselle puutarhaväelle. Olsson kirjoitteli ahkerasti lehtiin ja oli mukana järjestämässä monia puutarha näyttelyitä ja -tapahtumia. Hän toimi myös alan eri järjestöissä ja tarjosi harjoittelu- tai työpaikan lukuisille nuoremman polven puutarha-arkkitehdeille. Hänen palkollisinaan ovat työskennelleet esimerkiksi Leena Iisakkila, Onni Savonlahti ja Maj-Lis Rosenbröijer.

* * *

Arkkitehtuurimuseo (ent. Suomen rakennustaiteen museo) sai sukulaiselta lahjoituksena Olssonin puutarha-arkkitehtuuritoimiston piirustukset ja valokuvat vuonna 2001. Erittäin laaja kokoelma käsittää puutarha- ja puistosuunnitelmia kolmessa sukupolvessa, vuosilta 1913-1990.

Takaisin arkkitehteihin »

Martti Paalanen
11.12.1887, Tampere - 28.2.1961,

Martti Rafael Paalanen syntyi Tampereella kansakouluopettajan perheeseen. Hän kirjoitti ylioppilaaksi Tampereen reaalilyseosta vuonna 1907 ja muutti opiskelemaan Taideteollisuusyhdistyksen keskuskouluun Helsinkiin. Hänen vanhempi veljensä opiskeli arkkitehtuuria, ja myös Martti Paalanen vaihtoi opintonsa pian arkkitehtuuriin. Hän työskenteli myöhemmin arkkitehdin uransa rinnalla myös taiteilijana, jona debytoi vuonna 1942.

Paalanen sai arkkitehdin diplomitutkintonsa valmiiksi Teknillisestä korkeakoulusta 1915. Hänen vanhempi veljensä Elias Paalanen oli valmistunut arkkitehdiksi TKK:n edeltäjästä Polyteknillisestä opistosta jo 1908. Opiskeluaikanaan Martti Paalanen oli hankkinut työkokemusta erinäisissä arkkitehtitoimistoissa ja jatkoi kokemuksen kartuttamista vielä opintojensa jälkeenkin. Vuonna 1917 hän perusti kuitenkin yhteisen arkkitehtitoimiston yhdessä veljensä kanssa.

Paalasten toimisto suunnitteli useita asuinrakennuksia Helsinkiin ja muualle Suomeen sekä tehdasrakennuksia, kouluja ja esimerkiksi Suonenjoen, Hämeenkyrön ja Mäntän kunnalliskodit. Martti Paalanen oli arkkitehtitoimisto Elias ja Martti Paalasen osakkaana vuosina 1917-1923 ja 1928-1930. Myöhemmin hänellä oli toimisto omissa nimissään.

Paalanen teki useita opintomatkoja joihin sai myös taloudellista tukea. Vuonna 1928 hän matkusti valtion stipendillä Ruotsiin tutustumaan sikäläiseen huoltorakennusarkkitehtuuriin. Vuonna 1929 hän matkusti Saksaan ja Ranskaan ja vuonna 1937 valtion apurahan turvin Saksaan ja Italiaan, missä tutustui vanhaan ja uuteen kirkkorakennustaiteeseen.

Martti Paalasen suunnittelu-ura piti sisällään myös pari virkasuhdetta. Hän keskeytti aktiivisen yhteistyönsä veljensä kanssa, kun pääsi sosiaaliministeriön arkkitehdiksi, viraston ylimääräiseksi virkamieheksi vuosiksi 1923-1928. Hän oli myös Rakennushallinnon Helsingin piirikonttorin alaisena valtion virastotalojen isännöitsijänä Helsingissä vuosina 1935-1937.

Vaikka Paalasen tuotantoon kuuluu rakennuksia ympäri Suomen, hänen työpaikkansa, myös omissa nimissä pitämänsä toimisto, sijaitsi aina Helsingissä. Oman toimistonsa tuotantoon kuului asuintaloja Helsingissä ja maaseudulla, kouluja kuten Rauman kansakoulu, kunnallisia huoltolaitoksia ja kouluja Mäntsälään, Kärkölään, Askolaan, Uusikaarlepyyhyn, Keuruulle, Punkalaitumelle, Lammille, Joutsaan, Rovaniemelle, Virroille ja monille muille paikkakunnille. Hän suunnitteli välillä myös Irma ja Matti Aaltosen kanssa, mistä yhteistyöstä syntyi Sisä-Suomen mielisairaalan hoitokoti Suolahdelle.

Paalasen tunnetuimpia töitä lienee hänen arkkitehtuurikilpailussa saavuttamansa menestyksen pohjalta toteutettu Varkauden kirkko ja pappila. Arkkitehti voitti toisen palkinnon vuonna 1935 järjestetyssä kilpailussa, jossa ensimmäisen palkinnon sai Hilding Ekelund. Lopullinen suunnittelutehtävä tuli kuitenkin Paalaselle, ja rakennus valmistui juuri ennen Talvisodan syttymistä 1939. Pappilarakennus oli valmistunut jo edellisenä vuonna.

Varkauden kirkko on ulkoasultaan koruttoman pelkistetty. Se edustaa funktionalistista kirkkoarkkitehtuuria sileäksi rapattuine julkisivuineen. Kirkon tunnuksellisimpia piirteitä ovat 35 metrin korkeuteen nouseva torni ja tasakatto linjakkaine räystäineen sekä kattolinjan korostamat vertikaaliset tukipilasterit. Omaleimainen piirre on myös tornin alaosan luonnonkiviaihe, joka liittyy luonnonkivimuureilla tuettuihin pihapiirin terasseihin. Paalasen kädenjälki näkyy myös kirkon sisustuksissa. Hän teki seinämaalauksia kirkkosaliin sekä vihki- ja kastekappeleihin. Kirkkosaliin tehtiin myöhemmin 1950-luvulla koristuksia vielä lisää, kun kirkkosaliin maalattiin yksi pohjoismaiden suurimmista alttarimaalauksista al secco -tekniikalla. Valaisimista vastasi puolestaan Taito Oy.

Martti Paalanen menestyi muissakin kilpailuissa kuten esimerkiksi Temppeliaukion kirkkokilpailussa ja Enson kirkkokilpailussa, missä molemmissa hänen ehdotuksensa lunastettiin. Hänen kuvataiteestaan koottiin näyttelyitä, joita nähtiin esimerkiksi Artekilla (1942), Strindbergillä (1943), Tampereella (1943) ja Jyväskylässä (1946). Paalanen kuului Suomen arkkitehtiliittoon, toimi eräiden asunto-osakeyhtiöiden johtokuntien jäsenenä ja osallistui Helsingin suojeluskunnan P-komppanian toimintaan sen alkuaikoina.

Katso myös Elias Paalanen.

* * *

Arkkitehtuurimuseolla on kokoelmissaan vain muutama Martti Paalasen piirustus kuten Elias Paalaseltakin.

Takaisin arkkitehteihin »

Elias Paalanen
17.4.1884, Tampere - 12.6.1967,

Elias Wilhelm Paalanen kasvoi Tampereella kansakouluopettajan perheessä. Hän kirjoitti ylioppilaaksi Tampereen reaalilyseosta vuonna 1903 ja kirjautui arkkitehtuurin opiskelijaksi Suomen Polyteknilliseen opistoon Helsingissä. Tuon aikainen tiivis arkkitehtikoulutus painotti runsaasti arkkitehtuurin historian tuntemusta. Paalasen tiedettiin olleen tunnollinen muistiinpanojen laatija, ja ahkera opiskelija jatkoi arkkitehtuuritietämyksensä syventämistä vielä valmistumisensa jälkeenkin. Hän valmistui arkkitehdiksi vuonna 1908.

Valmistuttuaan Paalanen syvensi parin vuoden ajan tietojaan toimien eri arkkitehtitoimistojen palkollisena Helsingissä. Hän teki oppimistarkoituksessa myös lukuisia matkoja Euroopan arkkitehtuurikeskuksiin, joissa tutustui sikäläiseen rakennustaiteeseen. Hän matkusti Espanjaan, Italiaan, Hollantiin Belgiaan, Saksaan, Itävaltaan ja Ranskaan vuosina 1911 ja 1912. Pohjoismaiseen tapaan hän otti mallia esimerkiksi italialaisesta profaaniarkkitehtuurista.

Vuonna 1913 Paalanen perusti oman arkkitehtitoimiston Helsinkiin. Hänen uransa arkkitehtoninen painopiste sijoittui kuitenkin seuraavan vuosikymmenen loppupuolelle, kun maassa elettiin taloudellista nousukautta, ja rakennustoiminta oli vilkasta. Paalanen suunnitteli oman toimistonsa nimissä ja hoiti uransa aikana monia vastuullisia virkoja. Näissä viroissa hän suunnitteli muun muassa monia pääkaupunkiseudun asuinkerrostaloja.

Elias Paalasella oli kolme vuotta nuorempi veli Martti Paalanen, joka valmistui niin ikään arkkitehdiksi vuonna 1914. Vuonna 1917 veljekset perustivat yhteisen toimiston, joka toimi vuoteen 1923 saakka. Samanaikaisesti Elias Paalanen hoiti kuitenkin virkatehtäviä. Hän oli laatinut vuonna 1916 tyyppipiirustuksia Suomen osuuskauppojen keskusosuuskunnan liikerakennuksia varten, ja seuraavana vuonna hänet palkattiin SOK:n rakennustoimiston hoitajaksi. Tässä tehtävässä Paalanen työskenteli vuosina 1917-1918 ja suunnitteli tuona aikana esimerkiksi SOK:n Haapakosken asuntoalueen (1917).

Paalanen ansioitui tyyppipiirustusten tekijänä myös asuinarkkitehtuurissa. Hän toimi sosiaalihallinnon ja myöhemmin sosiaaliministeriön asuntoasiain asiantuntijana 1920-1934. Paalasen maanlaajuiseen levitykseen päässeet omakotitaloista laatimansa tyyppipiirustukset olivat varhaisimmat tyyppiomakotitalojen julkaisut. Piirustuksia levitettiin ruskokopioina ja vuonna 1922 sosiaaliministeriö julkaisi niiden pohjalta yksitoista tyyppitalopiirustusta käsittävän vihkon Pienasuntojen tyyppipiirustuksia. Mallipiirustuksia käsittäneestä vihkosta julkaistiin ministeriön toimesta laajennettu painos 1924 sekä uusi kokoelma 1935.

Paalanen kehitti myös puurakennustekniikkaa ja suunnitteli puurakenteisia pientaloja 1930-luvulla esimerkiksi Helsingin Käpylään. Hänen menestyksellä aloittamansa koottavien mökkien kehittämisprojektinsa tyrehtyi kuitenkin 1930-luvun talouslamaan. Elementtitekniikan soveltamisessa hän saavutti myös kansainvälistä huomiota. Hän voitti ensimmäiset palkinnot Barcelonan ja Antwerpenin maailmannäyttelyistä 1929 ja 1939 tehdasmaisesti valmistettujen tropiikkitalojen piirustuksillaan.

Elias Paalasen arkkitehtuuri oli vähäeleistä, selkeää ja tyylikästä, pääpiirteiltään 1920-luvun klassisismia. Hän käytti säästeliäästi klassisia koristeaiheita ja otti suunnittelussaan huomioon myös kaupunkikuvan yhtenäisyyden. Esimerkiksi hänen tunnetuin työnsä Hämäläisten talo Helsingissä valmistui vuonna 1931. Vaikka sen punatiilisistä julkisivuista oli löydettävissä jo funktionalismin yksinkertaisuutta, oli sen arkkitehtuuri kuitenkin klassisistista toisin kuin hänen suunnittelemassaan viereiselle tontille vuonna 1955 valmistuneessa Rautatiekirjakauppa Oy:n pääkonttorissa. Vaikka rakennusten julkisivuissa voi nähdä arkkitehdin tyylin kehittymisen, huomioi suunnittelija kuitenkin korttelin tasapainoisuuden ja umpikorttelin yhteneväisyyden esimerkiksi räystäslistat toisiinsa sopeuttamalla. Olemassa olevaan arkkitehtuuriin sopeuttamista hän sai pohtia myös esimerkiksi laatiessaan Arkkitehtitoimisto Gesellius-Lindgren-Saarisen suunnitteleman kansallisromanttisen Pohjolan talon laajennussuunnitelmat 1920-1930-luvuilla.

Paalasen uraan mahtui myös monia muita vastuullisia virkoja ja luottamustehtäviä. Hän toimi Helsingin kiinteistötoimiston tonttiosaston avustavana johtajana 1934-1938, Maatalousseurojen Keskusliiton jälleenrakennusvaliokunnan palveluksessa 1942-1945 sekä erikoistehtävässä hävitetyn itärajan jälleenrakennusvalvonnassa Ilomantsista Petsamoon. Hän oli myös Muinaistieteellisen toimikunnan arkkitehti 1948-1951 ja Viipurin kaupungin arvioimislautakunnan tarkastaja 1942. Hänen luottamustehtävistään mainittakoon osallistuminen Valtion virkatalojen keskuskomissioon vuosina 1917-1918 sekä Suomalaisen Säästöpankin hallituksen jäsenyys 1928-1931.

Katso myös Martti Paalanen.

* * *

Arkkitehtuurimuseolla (ent. Suomen rakennustaiteen museo) on kokoelmissaan muutama Elias Paalasen piirustus. Suppea kokoelma saatiin lahjoituksena perikunnalta vuonna 1995.

Takaisin arkkitehteihin »

Jussi Paatela
27.2.1886, Helsingin pitäjä - 30.5.1962,

Professori Jussi Paatela oli 1910-luvulta alkaen suomalaiseen arkkitehtuuriin ja sen kehitykseen vaikuttanut arkkitehti, joka suunnittelijan työnsä rinnalla keskittyi myös monen yhteiskunnallisen tehtävän hoitoon. Hänen uransa alku sijoittui aikaan, jolloin talouskasvun ja kiihkeän rakentamisen ansiosta arkkitehdeilla riitti kiirettä. Paatela muistetaan sekä yksin että yhdessä arkkitehtiveljensä Toivo Paatelan kanssa suunnittelemistaan rakennuksista. 1920-luvun klassisismillaan ja myöhemmällä funktionalismillaan hän vaikutti eritoten sairaala-arkkitehtuurin sekä pääkaupungin katukuvan kehittymiseen.

Jussi Edvard Paatela (ent. Pavén) syntyi Helsingin pitäjässä nykyisen Vantaan alueella. Hänen isänsä oli seppä, jonka kaksi poikaa alkoivat kuitenkin arkkitehdin uralle. Jussi Paatela kirjoitti ylioppilaaksi Helsingin suomalaisesta lyseosta vuonna 1906. Hän opiskeli arkkitehtuuria Teknillisessä korkeakoulussa, mistä valmistui vuonna 1911. Myös nuorempi veli, Toivo Paatela (ent. Pavén), opiskeli Teknillisessä korkeakoulussa ja valmistui arkkitehdiksi 1914. Seuraavalla vuosikymmenellä veljekset nousivat suuremman yleisön tietoisuuteen aktiivisen yhteistyönsä kautta.

1910-luvulla Suomessa elettiin poliittisesti epävakaissa oloissa. Ensimmäinen maailmansota, itsenäistyminen ja vuoden 1918 kansalaissota vaikuttivat vääjäämättä uraansa aloittelevan arkkitehdin arkeen. Poliittisen tilanteen kehittyminen oli kuitenkin Paatelan uralle myös eduksi. Kansalaissodan jälkeen julkista rakennustoimintaa oli paljon. Arkkitehdit olivat aikaisemmin suunnitelleet enemmän yksityisille, mutta 1920-luvulla kuntien ja valtion toimeksiannot alkoivat työllistää heitä yhä enenevässä määrin. Tarvittiin uusia julkisia rakennuksia ja kasvaviin kaupunkeihin oli kipeästi saatava lisää asuintaloja. Samanaikaisesti asuntosuunnittelussa huomio keskitettiin esteettisistä kysymyksistä kohti asuinolojen parantamista. Nuoren arkkitehdin uraan tämän kaltainen työkenttä vaikutti paljon. Jussi Paatela orientoituikin yhteiskunnan ja ammatin kehittämiseen jo tuolloin, uransa alkuvaiheilla.

1920- ja 1930-luvuilla oli tavallista, että mittavan suunnittelutyön aluksi arkkitehdit matkustivat ulkomaille tutustumaan sikäläiseen arkkitehtuuriin. Myös Jussi Paatela teki monia opintomatkoja Euroopan maihin. Valmistumisensa jälkeen hän työskenteli Tampereen Teknillisen opiston opettajana vuosina 1914-1918, ja vuonna 1918 hänet palkattiin Helsinkiin Maataloushallituksen arkkitehdiksi. Vuonna 1919 hän perusti nuoremman veljensä kanssa arkkitehtitoimiston, joka seuraavalla vuosikymmenellä saavutti mainetta ja arvostusta niin ammattikunnan kuin suunnittelutöiden tilaajien keskuudessa.

Paateloiden Yrjönkatu 34:ssa sijainnut toimisto tunnettiin erityisesti lukuisten menestyksekkäiden kilpailuiden kautta. Ammattikunta tunsi veljesparin innokkaina kilpailuihin osallistujina, jotka osallistuivat kilpailuun toisinaan jopa kolmella ehdotuksella. He saattoivat laatia kilpailuun molemmat oman ehdotuksensa, joiden lisäksi laadittiin vielä yksi yhteinen ehdotus. Ahkerina tunnetut veljekset voittivatkin kilpailuissa lukuisia palkintoja, ja monet heidän merkittävät työnsä 1920-luvulla olivat juuri kilpailuiden kautta saatuja suunnittelutehtäviä. Paateloiden toimisto työllisti myös muutaman ulkopuolisen arkkitehdin, veljekset hoitivat itse päivisin virkatehtäviään keskittyen toimistonsa töihin pääasiassa vuorokauden muina aikoina.

Arkkitehtitoimisto Jussi ja Toivo Paatelan merkittäviä töitä olivat esimerkiksi Tampereen kirjastotalo, Helsingin yliopiston anatomian laitos, Atlaspankki sekä Kinkomaan, Muhoksen ja Etelä-Hämeen parantolat. Heidän arkkitehtuurinsa edusti vielä tuolloin 1920-luvun klassisismia ja sen muotokieli oli näyttävää ja monumentaalista. Esimerkiksi Helsingin Mikonkadun ja Hallituskadun (nyk. Yliopistokatu) kulmaan vuonna 1929 valmistunut Atlaspankki oli jykevä punatiilirakennus, jonka julkisivua koristivat kuvanveistäjä Gunnar Finnen monet veistoskoristeet. Se asettui kaupunkikuvallisesti hyvin viereisellä tontilla sijaitsevaan W.G. Palmqvistin suunnittelemaan kauppias Lackmanin asuin- ja liiketaloon (1913), joka oli esimerkki Palmqvistin massiivisesta barokkivaikutteisesta klassisismista.

Atlaspankin pääsisäänkäynti sijoittui dramaattisesti Mikonkadun ja Hallituskadun kulmaan. Rakennuksen julkisivu oli suoralinjainen ja aiempaa askeettisempi, mutta fasadeja rytmitti vaihteleva tiilimuuraus ja linjakas ikkunajaottelu. Sen julkisivujen klassisistiset koristeaiheet antoivat arvokkuutta, ja pankkirakennuksen juhlallisuutta lisäsivät myös sisustusten kalliit materiaalit; huonekalujen suunnittelija taiteilija Arttu Brummer oli valinnut esimerkiksi johtokunnan huoneen kalusteisiin samoja kalliita ulkomaisia materiaaleja, jakarandaa ja ebenpuuta, mitä samoihin aikoihin rakenteilla olleen Eduskuntatalonkin kalusteissa käytettiin.

1920-luvun monumentaalisuudesta Paateloiden suunnittelu muuttui kuitenkin kohti pelkistetympää arkkitehtuuria. Ajan ihanteet muuttuivat, ja myös Jussi Paatela alkoi suunnittelussaan soveltaa funktionalismin muotokieltä. Vuonna 1930 veljesten tiet erkanivat, ja molemmat jatkoivat aktiivista suunnittelu-uraa omilla tahoillaan. He tekivät kuitenkin edelleen yhteistyötä joidenkin yksittäisten kohteiden parissa.

Jussi Paatela muutti Snellmaninkadulle, minne perusti myös oman toimistonsa. Hän oli jo tuolloin saavuttanut asiantuntijan maineen sairaalasuunnittelijana, minkä ansiosta hänet valittiin Lääkintöhallituksen rakennusosaston päälliköksi. Tässä tehtävässä Paatela toimi vuosina 1930-1936. Tuona aikana hän laati esimerkiksi Helsingin yliopiston naisten sairaalan, Turun lääninsairaalan ja Porin yleisen sairaalan piirustukset. Oman toimistonsa nimissä hän laati puolestaan muun muassa SPR:n sairaalan, Kotkan naistensairaalan, Kiljavanummen parantolan, Helsingin sisätautien ja kirurgisen klinikan, Muurolan keuhkotautiparantolan ja yhdessä arkkitehti Olli Pöyryn kanssa Pohjois-Karjalan keskussairaalan piirustukset.

Jussi Paatelan työluettelo muodostui sangen pitkäksi ja hänen asiantuntijuuttaan sairaala-arkkitehtuurissa arvostettiin niin monissa kotimaisissa toimikunnissa kuin kansainväliselläkin tasolla. Vuonna 1950 hänet kutsuttiin esimerkiksi Maailman terveysjärjestö WHO:n arkkitehtiasiantuntijaksi Geneveen.

1930-luvulla käyttöön tullut funktionalismi soveltui hyvin kehittyvän lääketieteen tarvitsemiin rakennuksiin. Tyyli kehittyi osin maailmaa koettelevan taloudellisen laman vaikutuksesta, mutta se sopi erinomaisesti sairaalarakennusten hygieniaa ja valoisuutta tavoitteleviin tarkoituksiin. Paatelan sairaalasuunnittelu henki arkkitehtuurin uusia taloudellisuuteen, terveellisyyteen ja tehokkuuteen tähtääviä premissejä. Myös hänen sairaala-arkkitehtuurissaan käyttämä muotokieli muuttui vähitellen klassisistisesta puhtaaksi funktionalismiksi.

Yksi Jussi Paatelan tunnetuimmista omista töistä on Helsingin yliopistolle suunniteltu Metsätalo Unioninkadulla. Rakennus suunniteltiin alunperin yliopiston maatalous-metsätieteellisen tiedekunnan ja Metsäntutkimuslaitoksen käyttöön, ja se valmistui juuri ennen Talvisotaa 1939. Metsätalo edusti Paatelalle tuohon aikaan ominaista funktionalismia. Tyylisuunnan steriilin muotokielen ja osin Paatelan monien sairaalasuunnitelmien johdosta myös Metsätaloa on joskus erehdytty luulemaan sairaalarakennukseksi.

Niin kuin arkkitehtina, arvostettiin Jussi Paatelaa samaten opettajana ja uusien arkkitehtisukupolvien kasvattajana. Hän toimi Teknillisessä korkeakoulussa useissa opetustehtävissä. Vuosina 1923-1930 hän toimi rakennusopinlehtorina ja vuonna 1930 hänet nimitettiin oppiaineen professoriksi. Tässä tehtävässä hän toimi eläkkeelle jäämiseensä asti eli vuoteen 1949. Paatela oli myös Teknillisen korkeakoulun vararehtori 1940 ja rehtori vuosina 1943-1946.

Jussi Paatela toimi monissa ammattikunnan etuja ajavissa luottamustehtävissä. Hän kuului Suomen arkkitehtiliiton hallitukseen ja toimi vuosina 1923-1933 sen puheenjohtajana. Monista muista luottamustehtävistä mainittakoon Lisätyn rakennushallituksen jäsenyys (vuodesta 1936), Valtion teknillisen tutkimuslaitoksen hallituksen jäsenyys (vuodesta 1943), Rakennusalan standardisoimistoimikunnan jäsenyys (vuodesta 1942) sekä osallistumiset lukuisien arkkitehtuurikilpailuiden palkintolautakuntiin. Hän myös kirjoitti runsaasti moniin rakennusalan julkaisuihin.

Jussi ja Toivo Paatelan yhteinen arkkitehtitoimisto oli ensimmäinen Paateloiden nimeä kantava toimisto. Paateloiden nimi yhdistetään arkkitehtuuriin myös monien muiden vuosikymmenten mittaan vaikuttaneiden toimistojen kautta. Jussi ja Toivo Paatela eivät jääneet suvun ainoiksi arkkitehdeiksi, sillä Jussi Paatelan lapsista myös Veli ja Jaakko Paatela ryhtyivät alalle. Heidän isänsä suunnitteli myöhemmin myös yhteistyössä molempien poikiensa kanssa.

Jussi ja Toivo Paatelan vuonna 1919 aloittama perinteikäs ammatin harjoittaminen jatkuu suvun keskuudessa edelleen. Vuonna 1986 nuoremman sukupolven Paateloiden toimistot yhdistyivät Arkkitehtitoimisto Paatela-Paatela & Co:ksi.

Katso myös Toivo Paatela.

* * *

Arkkitehtuurimuseon arkistossa on runsaasti valokuvia Jussi Paatelan arkkitehtuurista. Kokoelmissa ei ole Paatelan piirustuksia.

Takaisin arkkitehteihin »

Toivo Paatela
3.10.1890, Helsingin pitäjä - 14.8.1962,

Toivo Paatela tuli tunnetuksi erityisesti julkisten laitosrakennusten suunnittelijana. Uransa alkuvaiheilla hän suunnitteli runsaasti yhteistyössä arkkitehtiveljensä Jussi Paatelan kanssa ja loi myöhemmin kunnioitettavan uran omassa toimistossaan.

Jalo Toivo Paatela (ent. Pavén) syntyi Helsingin pitäjässä perheeseen, jonka isä oli ammatiltaan seppä. Hän kirjoitti ylioppilaaksi Helsingin suomalaisesta reaalilyseosta vuonna 1910 ja kirjautui isoveljensä jalanjälkiä seuraten Teknilliseen korkeakouluun opiskelemaan arkkitehtuuria. Poliittisesti levottomista oloista huolimatta hän valmistui arkkitehdiksi vuonna 1914. Myös isoveli Jussi Paatela oli valmistunut arkkitehdiksi vuonna 1911, ja seuraavalla vuosikymmenellä veljekset nousivatkin maan merkittävimpien arkkitehtien joukkoon yhteisen toimistonsa nimissä suunnittelemallaan arkkitehtuurilla.

Arkkitehdeille tyypilliseen tapaan myös Toivo Paatela teki lukuisia opintomatkoja, jotka suuntautuivat Skandinavian maihin, Saksaan, Belgiaan, Hollantiin, Ranskaan, Sveitsiin ja Italiaan. Hänen matkojaan tuettiin monin stipendein, joita hänelle myönsi Teknillisen korkeakoulun Frans Sjöströmin rahasto, Valtion arkkitehtuurilautakunta (1922), Kordelinin säätiö (1932) ja Helsingin yliopisto (1933 ja 1938). Eri vuosikymmenillä toteuttamillaan matkoilla Paatela tutustui ulkomaiseen arkkitehtuuriin, joka oli eri puolilla maailmaa siirtymässä hyvää vauhtia kohti funktionalismin pelkistetympää muotokieltä. Klassisististen piirteiden karsiutuminen ja muodon yksinkertaistuminen näkyi myös Toivo Paatelan suunnittelussa siirryttäessä 1920-luvulta 1930- ja 1940-luvuille.

Arkkitehtien Jussi ja Toivo Paatela yhteinen toimisto toimi vuosina 1919-1929. Tuona aikana veljekset tunnettiin aktiivisina arkkitehtuurikilpailuihin osallistujina ja ahkerina suunnittelijoina, jotka työskentelivät toimistossaan iltaisin ja öisin hoitaessaan päiväsaikaan vastuullisia valtion virkatehtäviään. Talouskasvun vauhdittamassa maassa arkkitehtien työtä värittivät monet yhteiskunnalliset ongelmat, jotka vaikuttivat myös julkiseen rakentamiseen. Arkkitehtien suuria työllistäjiä olivat yksityisten tilaajien ohella nyt myös kunnat ja valtio.

Paateloiden toimistossa työskenteli osakkaiden lisäksi myös muutama ulkopuolinen arkkitehti. Monet toimiston merkittävimmät työt olivat voitokkaiden arkkitehtuurikilpailujen aikaansaannosta. Jussi ja Toivo Paatelan yhdessä suunnittelemia rakennuksia olivat 1920-luvulla muun muassa Tampereen kaupunginkirjasto (1925), Helsingin yliopiston anatomian laitos (1928) ja Atlaspankki (1929) Helsingin Mikonkadulla. Jo yhteisen toimiston aikoina klassisistiset piirteet alkoivat vähetä rakennusten dekoraatioista, joskin veljesten yhteiset suunnitelmat olivat yhä pääasiassa 1920-luvun klassisismin edustavia esimerkkejä.

Vuonna 1926 järjestettiin Helsingin yliopiston anatomian laitoksen kilpailu, jossa Jussi ja Toivo Paatela voittivat ensimmäisen palkinnon. Suunnittelutehtävä oli vaativa, sillä rakennukseen tuli sijoittaa monenlaisia eri toimintoja ja se sijaitsi kulmatontilla Siltavuorenpenkereen ja Oikokadun risteyksessä Helsingin Kruununhaassa. Neliömäinen valopihan ympärille rakennettu kolmikerroksinen rakennus onnistui kuitenkin asettumaan kortteliin, joka on sittemmin rakennettu aiemmin tarkoitettua huomattavasti tiiviimmäksi. Anatomian laitoksen rakennusvaiheessa työn valvonta ja yksityiskohtien hiominen jäi pääasiassa Toivo Paatelan osaksi. Rakennus oli Paateloitten sukuhistoriassa merkittävä siksikin, että perheen kolmas poika, arkkitehtien veli Oskari Paatela maalasi freskot länsisiiven alakerrassa sijainneeseen kappeliin. Rakennuksen dekoraatioista vastasivat taiteilijat Gunnar Finne ja Bruno Tuukkanen, joista edellä mainittu teki veistoskoristelut myös muun muassa veljesten suunnittelemaan Atlaspankin rakennukseen.

Toivo Paatela perusti oman toimistonsa vuonna 1929. Hänen veljensä alkoi menestyä sairaala-arkkitehtuurin asiantuntijana, kun taas Toivo Paatela keskittyi tahollaan liikearkkitehtuuriin; oman toimistonsa nimissä hän suunnitteli enää yhden sairaalarakennuksen. Arkkitehtitoimisto Toivo Paatelan merkittävimpiin töihin lukeutuivat esimerkiksi Osuuskuntien Keskuslainarahasto Oy:n (O.K.O.) asuin- ja liiketalo (1932) Helsingin Runeberginkadun ja Arkadiankadun kulmassa, Kosken Tl. kirkko (1935) sekä Savo-Karjalan Tukkuliikkeen (1938) liiketalo Viipurissa. Paatela suunnitteli myös monia muita liike-, asuin- ja kirkkorakennuksia ympäri maata. Vaikka hänen arkkitehtuurinsa pelkistyi vuosien mittaan; hän suosi Atlaspankin tavoin paljasta punatiilipintaa leikittelevine muurauskuvioineen vielä myöhemmilläkin vuosikymmenillä.

Toivo Paatelan myöhäisemmästä arkkitehtuurista mielenkiintoinen esimerkki on vuonna 1940 valmistunut Maakauppiaitten Oy:n ja Kauppiaitten Keskuskunnan liikerakennus, nykyinen Keskon pääkonttori Helsingin Katajanokalla. Rakennus on suuri ja virtaviivainen, ja Atlaspankin ja O.K.O.:n pääkonttorin tavoin sijaitsee kahden merkittävän kadun risteyksessä. Konttori-, varasto- ja tehdastiloja käsittänyt rakennus omaa monia erityispiirteitä, jotka lisäävät kohteen rakennustaiteellista arvoa. Massiivisen julkisivun lisäksi tällaisia ovat muun muassa varastotilojen sienipilarit.

Keskon pääkonttorin Satamakadun puoleinen julkisivu kaarevine ulkokulmineen ja kuudessa rivissä rytmikkäästi seisovine kapeine ruutuikkunoineen on ilmeeltään Kruunuvuorenkadun puolen ehdotonta nauhaikkunarivistöä pehmeämpi ja edustuksellisempi. Kruunuvuorenkadun puoli edustaakin tyylillisesti jo Satamakadun puolta kehittyneempää funktionalismia. Katujen kulmaan sijoittuva, piipun ja poistoilmahormien yhteyteen suunniteltu vertikaalikorostus toimii kahden katujulkisivun jakajana. Rakennuksen julkisivumateriaaliksi valittiin tumma tiili, joka oli paitsi esteettinen, myös käytännöllinen satama-alueella nopeasti tapahtuvan nokeutumisen vuoksi.

Veljensä tavoin Toivo Paatela ansioitui nuorempien arkkitehtisukupolvien kouluttajana. Hän toimi huoneenrakennusopin erikoisopettajana Teknillisessä korkeakoulussa vuosina 1948-1952. Jussi ja Toivo Paatelan vuonna 1919 perustama arkkitehtitoimisto oli ensimmäinen Paateloiden toimisto, muttei viimeinen. Myös Toivo Paatelan kaksi veljenpoikaa ryhtyivät aikanaan arkkitehdeiksi ja suvun suunnittelutoiminta jatkuu tänä päivänä nimellä Paatela-Paatela & Co.

Katso myös Jussi Paatela.

* * *

Arkkitehtuurimuseolla ei ole Toivo Paatelan piirustuskokoelmaa.

Takaisin arkkitehteihin »

W. G. Palmqvist
16.1.1882, Kalajoki - 14.6.1964, Helsinki

Wäinö Gustaf Palmqvist kirjoitti ylioppilaaksi 1900 ja valmistui arkkitehdiksi Polyteknillisestä opistosta (nyk. Teknillinen korkeakoulu) 1905. Hän työskenteli opiskeluaikanaan ja valmistumisensa jälkeen Gustaf Nyströmin toimistossa 1903—07. Vuosina 1906—07 hän työskenteli Birger Brunilan kanssa, ja vuosina 1908—09 hän avusti lyhyitä jaksoja Armas Lindgreniä sekä Lars Sonckia.

1907 Palmqvist sai valtion arkkitehtistipendin, jonka turvin hän teki yhdeksän kuukautta kestäneen opintomatkan Saksaan, Baijerin ja Ruhrin asutuskeskuksiin sekä Lontooseen ja sen ympäristöön ja tutki tehdastyöväestön asunto-oloja. Matkan aikana hän kävi myös Pietarissa, Varsovassa, Budapestissa ja Pohjois-Italiassa.

1910-19 Palmqvistilla oli toimisto Einar Sjöströmin kanssa. Kymmenluvulla he osallistuivat useihin arkkitehtuurikilpailuihin. Näiden pohjalta toteutettiin mm. Pohjalaisten ylioppilastalo Ostrobotnia Museokatu 10, Lackmannin liiketalo Mikonkatu 11 ja Tampereen hautausmaan kappeli. Toimisto suunnitteli lisäksi asuintaloja ja huviloita maaseudulle.

Vuodesta 1919 lähtien W.G. Palmqvistilla oli oma arkkitehtitoimisto. Hän oli äärimmäisen tuottelias ja piirsi kaiken tyyppisiä rakennuksia. Palmqvistin arkkitehtuuri edustaa massiivista, barokkivaikutteista klassisismia. Hänen rakennussuunnitelmansa poikkesivat aikakaudelle ominaisesta kevyestä ja pelkistetystä "asplundilaisuudesta". Palmqvistin edustama rakennustyyli soveltui hyvin liike- ja teollisuusrakennuksiin, joista hänet pääasiassa tunnetaan.

Tehdasyhdyskuntien suunnittelu oli tähän aikaan kokonaisvaltaista. Tuotantolaitosten lisäksi arkkitehti suunnitteli alueen asemakaavan, koulut, urheilurakennukset, yhdistystalot ja sairaalat. Palmqvistin suunnittelemia merkittäviä kokonaisuuksia ovat Kaukaan Tehdas Oy Lauritsalassa, Serlachius Oy:n rakennukset Mäntässä, Kankaan paperitehdas Jyväskylässä, Yhtyneiden paperitehtaiden tehdasalue Myllykoskella, Outokumpu Oy Outokummussa jne. Palmqvist suunnitteli kirkon mm. Kalajoelle, Jämsänkoskelle, Mänttään ja Myllykoskelle.

1920- ja 30-luvuilla hän suunnitteli useita asuin- ja liiketaloja Helsinkiin. Esimerkkeinä mainittakoon Bulevardi 5, Mikonkatu 13, Tilgmannin kirjapaino, sairaala Mehiläinen ja Hufvudstadsbladetin toimitalo. Palmqvist oli Amos Andersonin nuoruuden ystävä ja sai tältä tehtäväkseen suunnitella lehtitalon kortteliin myös Mercatorin kirjapainon sekä liike- ja asuintalon.

* * *

Arkkitehtuurimuseo (ent. Suomen rakennustaiteen museo) sai lahjoituksena sukulaisilta W.G. Palmqvistin laajan piirustuskokoelman vuonna 2009. Museolla on myös aiemmin saatuja Palmqvistin koulutöitä.

Takaisin arkkitehteihin »

Timo Penttilä
16.3.1931, Tampere - 25.2.2011, Helsinki

Timo Jussi Penttilä kirjoitti ylioppilaaksi Tampereen yhteiskoulusta 1950 ja valmistui arkkitehdiksi teknillisestä korkeakoulusta 1956. Hän työskenteli Arkkitehtitoimisto Aarne Ervillä 1957–59, minkä jälkeen hänellä on ollut oma toimisto. Penttilä toimi University of Californian (Berkeley) vierailevana luennoitsijana 1968–69 ja vuosina 1980-96 Akademie der Bildende Künsten professorina Wienissä.

Penttilä toimi Suomen Arkkitehtiliiton varapuheenjohtajana 1968 ja Suomen rakennustaiteen museon (nyk. Arkkitehtuurimuseo) esimiehenä 1976-80. Hän sai rakennustaiteen valtionpalkinnon 1976.

Timo Penttilän uran varhaiset rakennukset ovat Tampereella. Hän voitti yhdessä Kari Virran kanssa 1958 Sampolan työväenopiston ja kansalaiskoulun suunnittelukilpailun sekä Tampereen kauppaoppilaitoksen kilpailun 1960. Molemmat oppilaitokset toteutettiin 1960-luvun alkupuolella, jolloin Penttilä suosi betonia paitsi kantavana rakenteena myös julkisivuissa. Vaikuttavin Penttilän betonirakennuksista on Ratinan stadion (1960-67), jonka veistoksellinen betonikonstruktio voimakkaine katoksineen ovat sukua italialaisen Pier Luigi Nervin urheilurakennuksille.

1960-luvulla Penttilä suunnitteli rakennuksia betonin ohella tiilestä, ja vuosikymmenen puolivälissä tiili tai vaaleat keramiikkalaatat olivat jo syrjäyttäneet betonin. Salokunnan seurakuntatalon Karkussa (1958-62) ja Helsingin Tammisaloon 1966 valmistunut kaksikerroksinen asuintalo on tehty punatiilestä.

Voitto Helsingin kaupunginteatterin suunnittelukilpailussa 1961 muodostui Penttilän uran läpimurroksi; teatteri valmistui 1967. Avaraan puistoon sijoitettu rakennus käsittää kaksi teatterisalia, ja sitä hallitsee veistoksellinen näyttämötorni. Tornia kiertävät horisontaaliset vyöhykkeet - lämpiöt, toimistotilat ja katos - sitovat rakennuksen ympäröivään luontoon. Julkisivu on päällystetty vaalein keramiikkalaatoin. Lämpiö avautuu suurten ikkunoiden kautta puistoon ja Töölönlahdelle. Teatterisalissa arkkitehti pyrki minimoimaan etäisyyden katsojan ja näyttämön välillä, joten sali on leveä ja katsomo jyrkkä. Pienen näyttämön idea puolestaan on mahdollisimman suuri muunneltavuus. Kaupunginteatterin porrastettu muoto ja polveilevat vaakavyöhykkeet tuovat Penttilän ankaran rationalismin rinnalle ekspressiivistä ilmaisua. Rakennuksen 1989 valmistuneen laajennuksen suunnitteli Arkkitehdit Oy Timo Penttilä – Kari Lind – Sakari Tilanterä.

Vuonna 1976 valmistunut Hanasaaren voimalaitos on 70-luvun arvostettu teollisuusrakennus. Erikorkuiset, suorakulmaiset rakennusmassat on ryhmitelty pieniin osiin keventämään suurta teollisuuslaitosta. Keventämistä edistävät julkisivuelementeissä vaihtelevat tiili ja muovipinnoitettu teräslevy, jotka sopeuttavat voimalaitoksen ympäröivään teollisuusmaisemaan. Penttilä suunnitteli yhdessä Heikki Saarelan ja Kari Lindin kanssa Helsinkiin myös Salmisaaren B-voimalaitoksen (1979-85). Tämänkin voimalaitoksen suurta rakennusvolyymiä on kevennetty erikorkuisten rakennusmassojen ryhmittelyllä.

Penttilän toimisto voitti 1976 Bahrainin kulttuurikeskuksen suunnittelusta järjestetyn kansainvälisen kutsukilpailun. Toteuttamattomassa ehdotuksessa auditoriot ja kongressisalit, taidegalleria ja kirjastot sekä ravintola on sijoitettu nelikulmaisen rajatun pihan piiriin. Edellisen esimerkin tavoin Penttilä pyrki sopeuttamaan uudisrakennuksen nykyaikaisin keinoin itäiseen rakennuskulttuuriin myös kahdessa kilpailuehdotuksessaan - Teheranin Pahlavi-kansalliskirjastossa 1978 sekä Yhdistyneiden arabiemiirikuntien ulkoministeriöehdotuksessaan 1979. Kumpaakaan ei ole toteutettu.

1950-luvulla suunnitellun Tapiolan puutarhakaupungin keskustaa tiivistettiin 1970-luvun alussa. Arkkitehtitoimisto Timo Penttilä kehitti Tapiolan keskustasuunnitelmaa kokonaismitoituksen ja liikenteen perusratkaisujen osalta. Lisäksi Penttilä suunnitteli alueelle Suomen Sokerin pääkonttorin (1980) ja Tapilan uutta keskustaa hallitsevan Perusyhtymä Oy:n Makrotalon (1986) sekä vesimonumentin tämän edustalle.

Penttilä suunnitteli yhdessä Heikki Saarelan kanssa 1978-80 Helsingin Kuusisaareen Kiinteistö Oy Hirviniemenrannan, jonka viisi korkeatasoista pienkerros- ja asuintaloa avautuvat Laajalahdelle.

Timo Penttilä on Suomessa tunnettu arkkitehtuurin kysymyksiin omintakeisesti kantaaottavana persoonana, jonka ajatukset ovat innostaneet polemiikkiin. Hänen kirjoituksiaan on julkaistu erityisesti 1970-80-luvulla Arkkitehti-lehdessä.

* * *

Arkkitehtuurimuseossa ei ole Timo Penttilän piirustuskokoelmaa, ainoastaan Oy Nokia Ab:n Keilaniemen kutsukilpailuehdotus.


Takaisin arkkitehteihin »

Vilho Penttilä
6.10.1868, Suursaari - 12.2.1918, Kauniainen

Vilho Penttilä oli Arkkitehtitoimisto Usko Nyström-Petrelius-Penttilän osakkaista nuorin. Yhteisen toimiston lopetettua hän jatkoi yksityistä arkkitehdin työtä kolmikosta menestyneimmin. Penttilä oli yksi suomenkielisen arkkitehtuurin kehittymiseen voimakkaimmin vaikuttaneista arkkitehdeista. Hän teki aktiivisesti toimittajan työtä kirjoittaen arkkitehtuurista, sen estetiikasta ja asemasta lukuisiin ammattijulkaisuihin.

Vilho Penttilä syntyi Suursaaressa, jylhällä ja kallioisella saarella Suomenlahden ulkosaaristossa nelisenkymmentä kilometriä Kotkasta etelään. Hänen isänsä oli muuttanut kotivävyksi appensa taloon saaren kirkonkylään ja elätti perheensä muun muassa kaupan pidolla, kalastuksella ja purjehtimisella. Isä oli toimelias ja ahkera mies, jonka tiedettiin olleen myös varoissaan – hän omisti yhden saaren näyttävimmistä purjealuksista, joka toimi rahtialuksena Suomen ja Englannin välillä. Suursaari ei kuitenkaan tarjonnut pojalle riittäviä koulutusmahdollisuuksia, joten Penttilä kävi koulunsa Viipurissa. Siellä reaalikoulun suoritettuaan hän muutti Helsinkiin opiskelemaan.

Vilho Penttilä aloitti arkkitehtuuriopinnot Polyteknillisessä opistossa vuonna 1887 professori Gustaf Nyströmin johdolla. Samaan aikaan opistossa opiskelivat hänen tulevat yhteistyökumppaninsa Albert Petrelius ja Usko Nyström, jotka Penttilää selvästi vanhempina olivat aloittaneet opintonsa jo aiemmin. Penttilä toimi opiskeluaikanaan aktiivisesti Polyteknikkojen yhdistyksessä, minkä hallituksessa samalla tutustui Petreliukseen. Jo tuolloin hän aloitti toimitustyön, kun alkoi kirjoittamaan polyteknikkojen Sampo-lehteen. Hän jatkoi kirjoittamista läpi koko uransa ja toimi tätä kautta arkkitehtuurin sekä suomenkielisen ammattikunnan puolestapuhujana.

Opiskeluaikanaan Penttilä hankki käytännön työkokemusta kesätöissään muurarina sekä ylimääräisenä arkkitehtina Yleisten rakennusten ylihallituksessa (1891), jonka ylijohtajana toimi tuolloin suomenmielinen arkkitehti Sebastian Gripenberg. Penttilä työskenteli Petreliuksen ja Nyströmin tavoin myös rakennusmestari J.G. Rosenbergin toimistossa, jossa signeerasi muutamia Rikhardinkadun ja Korkeavuorenkadun kulmaan valmistuneen kerrostalon piirustuksia. Jo opiskeluaikanaan hän oli suunnitellut omia töitään. Hän suunnitteli esimerkiksi isänsä synnyinkylään Suursaaren Kiiskinkylään 1890-luvun alussa tapulin ja myöhemmin kansakoulun. Vuonna 1893 hän suoritti piirustuksenopettajan tutkinnon yliopistossa ja lisäsi arvostustaan saadessaan vuonna 1894 lisäpalkinnon Turun Mikaelinkirkon kilpailussa ehdotuksellaan ”Aura 333”.

Vuonna 1895 Penttilä perusti yhteisen toimiston Usko Nyströmin ja Albert Petreliuksen kanssa. Yhteinen toimisto sai alkunsa lakitieteen kandidaatti Anton Wuorisen mittavasta asuinkerrostalon toimeksiannosta Helsingin Viiskulmaan. Arkkitehtitoimisto Nyström & Petrelius & Penttilä oli vuosisadanvaihteessa maan käytetyimpiä toimistoja, ja se nautti toimeksiannoista eritoten nopeasti kasvavassa kotikaupungissaan Helsingissä, mutta myös laajasti muualla maassa. Koska toimiston osakkaat olivat aktiivisia fennomaaneja, suunnitteli toimisto myös suomenmielisten perustaman Kansallis-Osake-Pankin näyttävät kivitalot Ouluun (1898-1900), Viipuriin (1901), Kuopioon (1904) ja Tampereelle (1907).

Arkkitehtitoimisto Usko Nyström-Petrelius-Penttilä suunnitteli toiminta-aikanaan monenlaisia rakennuksia kuten teollisuus-, liike- ja sakraalirakennuksia, huviloita ja kartanoita sekä mittavan määrän asuinkerrostaloja. Toimisto osallistui myös useisiin arkkitehtuurikilpailuihin erilaisilla kokoonpanoilla. Yhteistyö tyrehtyi erinäisten syiden seurauksena jo ennen 1910-lukua. Osasyynä tähän oli vuoden 1905 suurlakko ja sen kärjistämät työnantajien ja työntekijöiden väliset suhteet. Toimiston historia päättyi vuoteen 1908, mutta arkkitehtikolmikko säilytti silti ystävälliset välinsä. Penttilä ja Nyström esimeriksi signeerasivat vielä yhdessä Viipurin raatihuoneen (1909) piirustukset – rakennuksen suunnittelu oli tosin aloitettu jo toimiston aktiiviaikana vuonna 1898 järjestetyn kilpailun yhteydessä.

Vilho Penttilä oli yhtä toimelias, ahkera ja aikaansaapa kuin isänsä. Kuten Sebastian Gripenberg ja Onni Tarjanne (ent. Törnqvist), Penttilä oli nokkelan ja tuotteliaan kynänsä ansiosta yksi maamme keskeisimmistä fennomaaniarkkitehdeistä. Hän oli suunnittelijanuransa rinnalla monipuolinen toimittaja, joka kirjoitti sujuvasti ja eloisasti lukuisiin alan julkaisuihin, ja toimi esimerkiksi Suomen Teollisuuslehden päätoimittajana vuosina 1895-1906. Tässä tehtävässään hän edisti mm. suomenkielisen teknillisen ammattisanaston kehittymistä sekä kansallisen tyylin leviämistä. Penttilän kirjoitustyyli oli usein sävyltään korkealentoista ja hän painotti kirjoituksissaan arkkitehtuurin estetiikkaa. Hän oli idealisti, jonka teksteistä kuulsi toisinaan arkkitehdin harras uskonnollisuus.

Suomenkielisyyden ohella Penttilän sydämenasiansa oli nuorisotyö. Hänen kirkkoherran tyttären kanssa solmimansa avioliitto jäi lapsettomaksi, mitä aukkoa hän täytti vapaaehtoistoiminnalla nuorten parissa – muun muassa kristillisellä poikatyöllä. Yhdistystoiminnan ja arkkitehdinuran yhteensovittaminenkin onnistui, kun hän sai olla mukana monissa kristillisissä rakennushankkeissa. Hän suunnitteli esimerkiksi Nuorten miesten kristillisen yhdistyksen (NMKY) rakennuksen (1906) Helsingin Vuorikadulle, missä oli tiloja voimistelijoille sekä partiolaisten, kuorojen, raamattu- ja keskustelupiirien kokoontumisiin. Ylimmässä kerroksessa sijaitsi kristillinen matkailijakoti Hospiz. Penttilä suunnitteli myös rakennuksen vuonna 1912 valmistuneen laajennuksen, jossa Kaisaniemenkadun puoleiseen uudisrakennukseen sijoitettiin lisää majoitus- ja ravintolatilaa.

Penttilä jatkoi Nyströmin ja Petreliuksen kanssa päättyneen yhteistyönsä jälkeenkin menestyksekästä arkkitehtuuriuraansa Vladimirinkadulla (nyk. Kalevankatu) sijainneen yksityistoimistonsa nimissä. Monet yhteisen toimiston asiakkaista siirtyivät sittemmin Penttilälle. Isänsä tavoin arkkitehti menestyi harjoittamassaan ammatissa, tuli arvostetuksi ja pidetyksi kollegaksi sekä vaurastui. Hänen arkkitehtuurinsa tyyli oli ajan ihanteiden mukaisesti jo tuolloin muuttunut romanttisesta klassisistisemmaksi.

Yhteiskunnan poliittinen tila näkyi niin arkkitehtuurissa kuin valkoisen arkkitehdin elämässä. Vilho Penttilä kuoli punaisten ampumana helmikuun kahdentenatoista päivänä 1918. Hänen suomenmielistä muistoaan kunnioittaen hänen entinen avustajansa, arkkitehti Kauno S. Kallio kirjoitti suomenkielisen nekrologin ruotsinkieliseen Arkitekt-lehteen.

* * *

Arkkitehtuurimuseolla ei ole Vilho Penttilän piirustuskokoelmaa. Museolla on kuitenkin vähän materiaalia Arkkitehtitoimisto Usko Nyström-Petrelius-Penttilän Helsinkiin suunnittelemista kerrostaloista sekä Turun seurakuntayhtymältä saatuja Mikaelinkirkon kilpailuehdotuksen originaalipiirustuksia.

Takaisin arkkitehteihin »

Albert Petrelius
21.12.1865, Sääminki - 19.8.1946, Helsinki

Albert Petrelius oli käytännön ammattilainen, joka kouluttautui järjestelmällisesti rakennusmestarioppipojasta arkkitehdiksi. Hänen nimensä muistetaan tuotteliaan Arkkitehtitoimisto Usko Nyström-Petrelius-Penttilän yhteydessä, mutta merkittävimmän työnsarkansa hän teki palovakuutusyhtiön teknillisenä tarkastajana. Tässä tehtävässä hän toimikin alan pioneerina ja monien menestyksekkäiden teknisten ratkaisujen kehittäjänä.

Albert Abraham Petrelius syntyi pienessä Säämingin kunnassa Itä-Suomessa. Hän kävi koulunsa Savonlinnassa ja päätti nelivuotisen reaalikoulun vuonna 1880. Petrelius oli kiinnostunut arkkitehtuurista, mutta reaalikoulun todistus ei vielä riittänyt Polyteknilliseen opistoon pääsemiseen. Hän muutti kuitenkin Helsinkiin ja pääsi rakennusmestari- ja piirtäjäoppilaaksi Arkkitehtitoimisto Kiseleff & Heikeliin.

Vuonna 1884 Petrelius aloitti rakennusmestariopinnot jatkaen ajoittaista työskentelyä Kiseleff & Heikelillä. Hän valmistui rakennusmestariksi 1886 ja pääsi heti Polyteknilliseen opistoon. Hän hyödynsi opiskeluaikansa tutustuen muihin opiskelijoihin ja arkkitehteihin sekä toimien aktiivisesti muun muassa Polyteknikkojen yhdistyksen hallituksessa, missä tutustui samalla tulevaan yhtiökumppaniinsa Vilho Penttilään. Petrelius työskenteli opiskeluaikanaan myös rakennusmestari J.G. Rosenbergin toimistossa, jossa teki samanaikaisesti töitä hänen toinen tuleva yhtiökumppaninsa Usko Nyström.

Petrelius kartutti kokemustaan lisää toimiessaan avustajana Gustaf Nyströmin arkkitehtuuritoimistossa. Hän pääsi ylimääräiseksi arkkitehdiksi Yleisten rakennusten ylihallitukseen, jota luotsasi tuolloin suomenkielisten arkkitehtuurin puolestapuhuja, fennomaani Sebastian Gripenberg. Petrelius verkostoitui suomenmielisiin kulttuuripiireihin myös piirtäessään vuonna 1891 huvilapiirustukset kirjallisuudentutkija Valfrid Vaseniukselle. Eläintarhaan valmistuneen huvilan luonnokset oli nimittäin laatinut toinen fennomaaniarkkitehti, Onni Törnqvist (myöh. Tarjanne).

Nuori arkkitehti oli luonteeltaan ahkera ja perusteellinen. Hän täydensi opintojaan vielä Aleksanterin yliopistossa, missä suoritti piirustusopettajan tutkinnon vuonna 1891. Huolimatta siitä, että hänen vaimonsa oli viimeisillään raskaana, matkusti hän saman vuoden syksyllä Berliiniin opiskelemaan monien muiden suomalaisten tavoin arvostettuun Charlottenburgin Kuninkaalliseen teknilliseen korkeakouluun.

Petrelius opiskeli Saksassa kaksi lukukautta, toimi samanaikaisesti avustajana kahdessa arkkitehtitoimistossa ja solmi monia uraansa suotuisasti vaikuttaneita kansainvälisiä suhteita. Samalla hän seurasi intensiivisesti kotimaan kulttuurikenttää kirjeenvaihtoa käyden ja sanomalehtiä lukien. Vielä Saksassa oleskellessaan hän tuli valituksi Taideteollisuuslehden päätoimittajaksi ja muutti takaisin Suomeen toimitustyönsä sekä perheensä luokse.

Kaksi vuotta kestäneen päätoimittajan työnsä rinnalla hän aloitti teknillisen tarkastajan työt suomenkielisten ylläpitämän Palovakuutus-Osakeyhtiö Pohjolan palveluksessa. Hän oli alan uranuurtaja keskittyessään paloturvallisten rakennusmateriaalien puolesta puhumiseen ja taistellessaan esimerkiksi pärekattoja vastaan. Hän toimi yhtiössä myös muissa tehtävissä ja yleni myöhemmin Pohjolan teknillisen osaston päälliköksi. Koska 42-vuotinen ura palovakuutusyhtiön palveluksessa vei valtaosan arkkitehdin ajasta, hän signeerasi Usko Nyströmin ja Vilho Penttilän kanssa omistamansa toimiston piirustuksia vain harvoin.

Arkkitehtikolmikko Nyström, Petrelius & Penttilän yhteinen toimisto perustettiin keväällä 1895, kun arkkitehdit saivat mittavan toimeksiannon lakitieteen kandidaatti Anton Wuoriselta. Kolmikko oli tuntenut toisensa jo opiskeluajoilta, mutta toimitustyö Suomen Teollisuuslehden parissa liitti toverukset lujemmin yhteen. Heidän Wuoriselle suunnittelemansa suuri kerrostalo ei jäänyt toiminta-aikana rariteetiksi, vaan arkkitehdit tunnetaan lukuisista Helsinkiin suunnittelemistaan kansallisromanttisista asuinkerrostaloista. He osallistuivat yhdessä myös useisiin arkkitehtuurikilpailuihin ja suunnittelivat liudan liike-, tuotanto- ja sakraalirakennuksia.

Petrelius toteutti lukuisia ulkomaanmatkoja ja matkusti moniin kansainvälisiin näyttelyihin. Matkansa hän teki tavallisimmin matkoina palovakuutusyhtiön virkansa nimissä. Yhteisen toimiston työpanos lienee Petreliuksen kohdalla ollut rakennustekninen – rakennusalan monipuolinen ja käytännönläheinen osaaja kehitti uransa aikana useita uusia ratkaisuja rakennusteknisiin ongelmiin, joista mainittakoon lämmön vaikutuksesta automaattisesti sulkeutuva palo-ovi.

Albert Petrelius arvosti luontoa ja puutarhanhoitoa. Hän asui perheineen vuodesta 1900 elämänsä loppuun saakka silloisessa Malmin taajaväkisessä yhdyskunnassa lähellä Helsinkiä ja oli aktiivisesti mukana kunnallisessa yhteistoiminnassa paitsi luottamustehtäviensä, myös vieraanvaraisen ja avuliaan luonteensa kautta. Hän piti kotonaan kutsuja esimerkiksi kesäisen kisailun ja täysvegetaaristen päivällisten merkeissä. Petrelius harrasti ampumista, johon hän omistautui samalla antaumuksella kuin työhönsä. Hän voitti useita ampumisen Suomen mestaruuksia.

* * *

Arkkitehtuurimuseolla on Albert Petreliuksen omia piirustuksia vain pari ja Arkkitehtitoimisto Usko Nyström-Petrelius-Penttilän piirustuksia muutama.

Takaisin arkkitehteihin »

Doris Pettersson
22.1.1926, Helsinki - 2005,

Doris Ester Maria Pettersson oli helsinkiläinen arkkitehti, joka teki pitkän uran eri arkkitehtitoimistoissa. Hän kirjoitti ylioppilaaksi vuonna 1944 Nya Svenska Samskolanista ja valmistui arkkitehdiksi Teknillisestä korkeakoulusta vuonna 1953. Opintomatkallaan hän suuntasi Italiaan.

Valmistuttuaan Pettersson palkattiin arkkitehti Olof Hanssonin toimistoon, missä hän hankki kokemusta vuosina 1953-1956. Tämän jälkeen hän työskenteli arkkitehti Lars Rejströmin toimistossa vuosina 1956-1958 ja arkkitehti K.R. Lindgrenillä vuosina 1958-1960. Vuosina 1960-1971 Pettersson työskenteli Hilding Ekelundin toimistossa ja palasi takaisin K.R Lindgrenille 1972.

Doris Pettersson oli arkkitehti, jota ei juuri ole tutkittu. Tämä johtuu pitkälti siitä, ettei hän koskaan perustanut omaa toimistoaan, vaan loi uran toisten arkkitehtien toimistoissa. Pettersson ehti kuitenkin suunnittella runsaasti, sillä hän teki toimistouransa ohella sivutyönä myös omia suunnitelmiaan. Doris Pettersson oli ammattikunnalleen uskollinen: hän oli myös ruotsinkielisen Tekniska Föreningen i Finland –järjestön jäsen.

***

Arkkitehtuurimuseolla (ent. Suomen rakennustaiteen museo) on perikunnan vuonna 2005 lahjoittama Doris Petterssonin piirustuskokoelma. Kokoelma käsittää Petterssonin originaalipiirustuksia esimerkiksi lukuisista asuinrakennuksista sekä kirkollisista rakennuksista.

Takaisin arkkitehteihin »

Reima Pietilä
25.8.1923, Turku - 26.8.1993, Helsinki

Reima Frans Ilmari Pietilä kirjoitti ylioppilaaksi 1945 ja valmistui arkkitehdiksi Teknillisestä korkeakoulusta 1953. Valmistumisensa jälkeen hän toimi Helsingin kaupungin asemakaavaosastolla, Cedercreutz - Railon toimistossa, Viljo Revellillä sekä rakennushallituksen seutusuunnitteluosastolla. Hänen perustamansa Arkkitehtitoimisto Reima Pietilä toimi 1957-60. Raili Paatelainen ja Reima Pietilä ryhtyivät työskentelemään yhdessä vuonna 1960 nimellä Arkkitehtitoimisto Reima Pietilä ja Raili Paatelainen. Pari avioitui vuonna 1963, mutta toimiston nimi muutettiin muotoon Raili ja Reima Pietilä arkkitehdit vasta vuonna 1975.

Reima Pietilä toimi Oulun yliopiston arkkitehtiosaston professorina 1973-79. Hän kuului Suomessa 1958 perustetun Le Carré Bleu -lehden toimituskuntaan ja kirjoitti arkkitehtuurifilosofisia pohdintoja lukuisiin koti- ja ulkomaisiin lehtiin. Arkkitehdin suunnittelutyönsä ohella hän teki lisäksi runsaasti kokeilevaa kuvallista ja rakenteellista sommittelua.

Arkkitehtina Reima Pietilä oli vastavirtaan uiva yksinäinen, jota ajan valtavirtaukset eivät vieneet mukanaan. 1960-70-lukujen tiukka moduuliajattelu ei saanut hänestä otetta, vaan hän kehitti sitkeästi omaa orgaanis-morfologista arkkitehtuurinäkemystään. 1980-luvun postmodernismin myötä tapahtunut arkkitehtuurin vapautuminen antoi hänen töilleen ansaittua arvostusta.

Useat Pietilän työt ovat syntyneet kilpailuvoittojen tuloksena. Brysselin 1958 maailmannäyttelyn Suomen paviljongista käydyn kilpailun hän voitti 1956. Kolme vuotta myöhemmin Tampereen Kalevan kirkkokilpailuvoiton tuloksena valmistui 1966 yksi modernin suomalaisen kirkkoarkkitehtuurin keskeisimpiä töitä – betoninen katedraali Kalevan asuntoalueen hallitsevaksi maamerkiksi. Tampere muodostui sittemmin Reima ja Raili Pietilän arkkitehtuurin keskeiseksi alueeksi, kun arkkitehtipari toteutti 1970- ja 80-luvuilla Hervannan lähiöön seurakunta- ja vapaa-aikakeskuksen sekä ostoskeskuksen. Tampereen tuotannon huipentaa 1986 valmistunut kaupungin pääkirjasto Metso.

Pietilän puheenvuoro elementtiteollisuuteen sidotun asuntoarkkitehtuurin murtajana oli Suvikummun asuntoalue Espoossa. Kilpailuvoiton kautta 1962 saatu työ toteutui vähitellen ja valmistui vaiheittain 1969 sekä 1982. Vaaka- ja pystysuunnassa porrastuvat asuinkerrostalot kätkevät sisäänsä valoisia ja tiloiltaan ilmeikkäitä asuntoja. Arkkitehdin yksilöllistä luonnonmuotoihin sitoutunutta linjaa jatkaa myös Teknillisen korkeakoulun ylioppilaskunnan osakuntataloksi 1966 valmistunut Dipoli Espoon Otaniemessä. Betonin ja luonnonkiven sekä kuparin, puun ja lasin avulla luotu monimuotoinen rakennus pakenee täsmällisiä määritelmiä.

Reima ja Raili Pietilä suunnittelivat myös muihin kulttuureihin. Siefin palatsialueen rakennukset Kuwaitiin toteutettiin 1978-82, Suomen suurlähetystö New Delhiin 1983-85. Molemmissa Pietilöiden näkemykset on sovellettu paikallisiin luonnonoloihin ja materiaaleihin; New Delhiin on lähetystön kattomuotojen myötä tuotu pala arktista lumimaisemaa.

Pietilöiden arkkitehdinura huipentui heidän voitettuaan tasavallan presidentin virka-asunnosta käydyn arkkitehtuurikilpailun 1983 Kiillemoreeni-nimisellä ehdotuksellaan. Suomalaiseen luontoon monimerkityksisesti liitetty rakennus valmistui Helsingin Mäntyniemeen 1987.

Pietilöiden toimiston rakennettu tuotanto ei ole lukumääräisesti kovin runsas. Merkittävää on kuitenkin kunkin työn ainutkertainen, persoonallinen arkkitehtoninen ilme.

Katso myös Raili ja Reima Pietilään liittyvää opetusmateriaalia kouluille

***

Arkkitehtuurimuseo (ent. Suomen rakennustaiteen museo) sai Raili ja Reima Pietilän arkkitehtitoimiston valtavan aineiston lahjoituksena vuonna 2002. Aineisto käsittää yli 40 pienoismallia ja tuhansia piirustuksia.

Takaisin arkkitehteihin »

Raili Pietilä
15.8.1926, Pieksämäki - ,

Raili Inkeri Marjatta Pietilä (o.s. Paatelainen) kirjoitti ylioppilaaksi 1946 ja valmistui arkkitehdiksi Teknillisestä korkeakoulusta 1956. Hän työskenteli Olli Kivisen toimistossa 1949-51 sekä 1959-60 ja Olaf Küttnerillä 1959-60. Raili Paatelainen ja Reima Pietilä ryhtyivät työskentelemään yhdessä vuonna 1960 nimellä Arkkitehtitoimisto Reima Pietilä ja Raili Paatelainen. Pari avioitui vuonna 1963, mutta toimiston nimi muutettiin muotoon Raili ja Reima Pietilä arkkitehdit vasta vuonna 1975.

Raili ja Reima Pietilän töistä ks. Reima Pietilä.


Takaisin arkkitehteihin »

Olli Pöyry
30.6.1912, Oulu - 11.1.1973, Oulu

Olli Pöyry kirjoitti ylioppilaaksi Tampereen lyseosta vuonna 1931 ja valmistui arkkitehdiksi Teknillisestä korkeakoulusta vuonna 1937. Valmistumisensa jälkeen hän toimi piirtäjänä Kulutusosuuskuntien Keskusliitossa ja työskenteli professori Jussi Paatelan sekä Alvar Aallon arkkitehtitoimistoissa. Vuodesta 1939 lähtien hän toimi itsenäisenä arkkitehtina oman arkkitehtitoimistonsa nimissä ja laati jälleenrakennuskaudella uusia tyyppipiirustuksia myös Jälleenrakennustoimiston nimissä. Olli Pöyry oli arkkitehti Marja Pöyryn (os. Paatela) puoliso ja arkkitehti Matti Pöyryn isä.

Olli Pöyryn opintomatkat suuntautuivat Ruotsiin, Saksaan, Ranskaan, Hollantiin ja Tanskaan. Pöyry menestyi arkkitehtuurikilpailuissa muun muassa Viipurissa, jossa hän voitti Karjalan ja Ilmarisen yhteisen pääkonttorin suunnittelukilpailun vuonna 1938. Kun hän voitti toisen palkinnon Rake Oy:n asuin- ja liiketalokilpailussa vuonna 1939, merkitsi se alkua itsenäiselle arkkitehtiuralle. Voitokas ehdotus valittiin lopulta asuinkerrostalon toteutuksen pohjaksi ja Asunto-osakeyhtiö Tullinpuomin talosta tuli yksi Helsingin 1940-luvun kerrostaloarkkitehtuurin maamerkeistä.

Olli Pöyry oli kierrätyskulttuurin edelläkävijä arkkitehtuurin saralla. Hän hyödynsi Enzo-Gutzeit Oy:n näyttelypaviljongin rakenteita suunnitelmassaan Suomen Pursiseuran paviljongille Nihtisaareen vuonna 1950. Suunnittelutyö Pursiseuralle oli Pöyrylle mieluisa myös siksi, että purjehdusharrastus oli rakas myös hänelle itselleen. Vapaa-ajan rakennusten suunnitteluun Pöyry oli perehtynyt jo vuonna 1947 laatiessaan ainoana suomalaisena kilpailuehdotuksen Lontoon Kristallipalatsin alueen arkkitehtuurikilpailuun.

Olli Pöyry toimi myös opetustehtävissä. Vuonna 1942 hän aloitti lehtorina entisessä opinahjossaan Teknillisessä korkeakoulussa, missä häntä arvostettiin oppilaiden keskuudessa. Monet Pöyryn oppilaat menestyivät sittemmin omalla urallaan ja hän oli muun muassa arkkitehti Arto Sipisen ja arkkitehti Juha Leiviskän tärkeimpiä opettajia. Vuonna 1960 Olli Pöyry muutti takaisin synnyinkaupunkiinsa Ouluun, jonne oli perustettu yliopisto kahta vuotta aiemmin. Vuonna 1958 perustetun yliopiston arkkitehtuurin professorina toimiessaan hän kehitti arkkitehtuuriopetusta nykyaikaisempaan suuntaan.

Olli Pöyry toimi palkintotuomarina arkkitehtuurikilpailuissa. Hän oli myös Suomen arkkitehtiliiton SAFA:n kirjastotoimikunnan jäsen, Ornamon jäsen sekä Suomen Taideteollisuusyhdistyksen sihteeri (1942-1944). Pöyry kirjoitti runsaasti artikkeleita ammattijulkaisuihin ja toimi Arkkitehti-lehden toimittajana.

* * *

Arkkitehtuurimuseossa (ent. Suomen rakennustaiteen museo) on sukulaisen vuonna 2001 lahjoittama Olli Pöyryn laaja piirustuskokoelma. Kokoelmaan kuuluu kilpailuehdotuksia, laajalti opiskeluaikaisia ja varhaisia töitä sekä esimerkiksi Pohjois-Karjalan keskussairaalan piirustukset vuodelta 1962.


© 2009 Arkkitehtuurimuseo/ Aura Kivilaakso

Takaisin arkkitehteihin »

Helge Rancken
26.8.1857, Pietarsaari - 28.11.1912, Helsinki

Helge Finn Rancken valmistui Vaasan teknillisestä reaalikoulusta ja kirjoittautui Polyteknilliseen opistoon (nyk. Teknillinen korkeakoulu) vuonna 1873. Hän valmistui arkkitehdiksi 1878 suoritettuaan sitä ennen insinööritutkinnon. Rancken harjoitteli insinöörin ammattia tekemällä Tampere-Jyväskylä junanrataa sekä vähän myöhemmin Pohjanmaalle suunniteltua rataosuutta koskevia tutkimuksia. Vuosina 1881—84 hän teki opintomatkan Italiaan, Ranskaan, Espanjaan ja Saksaan. Matkan aikana hän teki runsaasti luonnoksia, lähinnä kirkkojen ja palatsien ornamentiikasta.

Rancken työskenteli valmistuttuaan aluksi Yleisten rakennusten ylihallituksessa ylimääräisenä arkkitehtina, ja mm. avusti arkkitehti Constantin Kiseleffiä Jyväskylän seminaarirakennusten suunnittelussa. 1880 Rancken oli virkavapaana ja piirsi Medico-mekaanisen instituutin rakennuksen Helsinkiin. Rancken sai itsenäisesti hoitaakseen Helsingin kirurgisen sairaalan suunnittelutyön F.A. Sjöströmin kuoleman 1885 jälkeen.

1885—88 Rancken opetti Polyteknillisessä opistossa rakennuskonstruktio-oppia, vapaankädenpiirustusta ja tyylioppia.
Vuonna 1888 Rancken nimitettiin Turun lääninrakennuskonttorin toiseksi arkkitehdiksi. Hän erosi virastaan 1901 ja perusti oman toimiston, joka toimi vuoteen 1906.

Ranckenin omista töistä voidaan mainita Turun kunnansairaala, Työväen Säästöpankin rakennus Erottajankatu 15-17 Helsingissä (yhdessä Hugo Saurénin kanssa), Vampulan päätytornillinen puinen ristikirkko 1894 ja Västanfjärdin päätytornillinen harmaakivikirkko 1912. Hän suunnitteli myös useita kirkkojen muutoksia ja korjauksia. Ranckenin suunnittelema oli myös opiskelijakirjasto Mannerheimintien (ent. Itäinen Henrikinkatu) varrella.

Rancken suunnitteli myös yksityistaloja Helsinkiin ja Turkuun esimerkkinä yhdessä K.V. Reiniuksen ja Arthur Kajanuksen kanssa suunniteltu arkkitehtihuvila "Pirunkirkko" Ruissalossa 1890-luvun alusta. Huvila on saanut vaikutteita muinaispohjoismaisesta romantiikasta.

* * *

Ranckenin kokoelman parasta antia ovat hänen Italian matkansa luonnoskirjat. Hän on erityisen elävästi osannut esittää erilaisia mosaiikkipintoja ja -kuvioita, etenkin Pompejista. Lyijykynä-ääriviivoin ja herkin värein laveeratut matkaskissit ovat miniatyyrimäisen tarkkoja.

Luonnoskirjoja selaamalla voimme seurata Ranckenin matkaa myös Espanjaan ja Keski-Eurooppaan. Yhteensä näitä kirjoja on 14 kpl. Tuohon aikaan jopa insinöörit käyttivät laveeraustekniikkaa, mutta Ranckenin piirustustaito ylittää hienostuneisuudessaan monet aikalaiset. Hänen arkkitehtuurigrafiikkansa paras esimerkki on nykyisen Kaivotalon paikalle suunnitellun Ylioppilaskunnan kirjastotalon piirustukset vuodelta 1889. Kun tullaan jugend-kaudelle hänen piirustuksiinsa tulee akateemisen korostuksen sijaan vapautunutta luonnosmaisuutta ja suurpiirteisyyttä, kuten esimerkiksi Västanfjärdin kirkon piirustuksissa.

Takaisin arkkitehteihin »

Aarno Raveala
16.8.1911, Helsinki - 15.7.1983, Helsinki

Aarno Brynolf Raveala (ent. Reimann) kirjoitti ylioppilaaksi vuonna 1932 ja valmistui arkkitehdiksi Teknillisestä korkeakoulusta 1943. Lähes koko opiskeluaikansa hän toimi SOK:n rakennusosaston piirtäjänä ja valmistuttuaan toimistoarkkitehtina vuosina 1944—52. Tämän jälkeen hän perusti arkkitehtuuri- ja insinööritoimiston vaimonsa Terttu Ravealan kanssa. 1954 Aarno Raveala siirtyi Uudenmaan läänin lääninrakennustoimiston lääninarkkitehdin viransijaiseksi. Vuoden 1968 alusta eläkkeelle jäämiseensä saakka 1974 hän toimi Uudenmaan läänin kaavoitus- ja rakennustoimen tarkastajana. Aarno Raveala sai yliarkkitehdin arvonimen vuonna 1974.

Ravealan opintomatka suuntautui Ruotsiin, Tanskaan, Saksaan ja Ranskaan sekä Itävaltaan ja Hollantiin. 1950-luvun alussa Raveala osallistui Tammen kustantaman "Joka Kodin tietokirjan" ja Kirjamiehen kustantaman "Talonrakennustekniikan käsikirjan" toimitustyöhön. Lisäksi hän laati Keskuskirjeopistolle useita kursseja rakennusopin eri aloilta.

* * *

Arkkitehtuurimuseossa oleva Ravealan kokoelma käsittää hänen diplomityönsä sekä muutamia kansioita omakotitalojen piirustuksia 1940- ja 50-luvuilta. Diplomityö vuodelta 1943 on otsikoitu "Urheilukeskus Eläintarhanlahden rannalle". Aihe kuuluu funktionalismin mieliteemoihin. Kaupunkikuvallisesti keskeisen paikan valinta kertoo suomalaisesta urheilun arvostuksesta.

Sodan jälkeen jälleenrakennuskaudella Raveala suunnitteli muiden tavoin puolitoistakerroksisia omakotitaloja. Esimerkkinä mainittakoon Inkeroisissa sijaitsevan Talo Mänttärin piirustukset vuodelta 1947. Ravealan piirtämät omakotitalot ovat yksityiskohtia myöten huolellisesti suunniteltuja, ja piirustuksiin kuuluivat myös lujuus- ja materiaalimenekkilaskelmat, jotka teki dipl.ins. Terttu Raveala. Yleensä laskelmat teki paikallinen rakennusmestari, sillä vallinneen materiaalisäännöstelyn aikana rakennustarvikkeita sai vain myönnetyn ostoluvan perusteella. Tästä käytännöstä on mahdollisesti syntynyt käsitys rakennusmestarityylistä. Todellisuudessa tyyppitalosuunnittelua johdettiin täysin arkkitehtitasolta. Siihen osallistuivat SAFA:n jälleenrakennustoimisto, KYMRO:n ja muiden ministeriöiden julkinen suunnittelu, puoliviralliset neuvontajärjestöt kuten talotehtaat ja kaupunkien omat talosuunnitteluosastot. Ravealan kokoelma on hyvä esimerkki tästä arkkitehtien harrastamasta laajasta toiminnasta.

Takaisin arkkitehteihin »

Viljo Revell
25.1.1910, Vaasa - 8.11.1964, Helsinki

Viljo Gabriel Revell (aik. Rewell) kirjoitti ylioppilaaksi 1928 ja valmistui arkkitehdiksi Teknillisestä korkeakoulusta 1937. Hän teki opintomatkoja moniin Euroopan maihin.

Jo ennen valmistumistaan 1936 Revell oli osakkaana arkkitehtitoimistossa Kokko—Rewell—Riihimäki. Valmistuttuaan hän avusti Alvar Aaltoa Pariisin maailmannäyttelyn paviljongin suunnittelu- ja rakennustehtävissä. Vuosina 1942—44 Revell oli SAFA:n jälleenrakennustoimiston johtaja ja samanaikaisesti SATO Oy:n Vaasan osaston toimitusjohtaja. Jälkimmäisessä virassa hän toimi vuoteen 1948.

Revellin läpimurtotyö oli hänen opiskeluaikanaan yhdessä Niilo Kokon ja Heimo Riihimäen kanssa suunnittelemansa Lasipalatsi vuodelta 1935. Se oli ensimmäinen puhtaasti funktionalistinen rakennus pääkaupungissa. Tämä basaarityyppinen liiketalo oli alun perin tarkoitettu tilapäiseksi, mutta on myöhemmin luokiteltu arvokkaiden säilytettävien rakennusten joukkoon.

Toisen maailmansodan jälkeen Revellin tuotannossa kuvastuvat kansainvälisessä arkkitehtuurissa tapahtuneet muutokset, mm. betonitekniikan ja elementtiteollisuuden tarjoamat mahdollisuudet. 1948 Revell voitti yhdessä Osmo Siparin, Eero Eerikäisen ja Keijo Petäjän kanssa Teollisuuskeskuksen liiketalokilpailun. Nykyään Hotelli Palacen nimellä tunnettu rakennus oli ensimmäisiä kansainvälisen modernismin edustajia Suomessa 1940-luvun förttitalismin ja jälleenrakennuskauden jälkeen.

Uutta teollista ajattelutapaa kuvastavat myös Revellin Tapiolaan 1950-luvulla suunnittelemat elementtitalot. Perinteisempää tiiliarkkitehtuuria edustaa sen sijaan Meilahden kansakoulu, jossa hallitsevana aiheena on vapaasti kaareutuva rakennusrunko. 1955 valmistui Hankoon Kudeneuleen suoraviivaista rationalismia edustava tehdas, yksi Revellin toimiston päätöistä ennen Toronton kaupungintaloa. Rakennus on matala, tarkoituksena on ollut sijoittaa työpaikat lähelle luontoa. Julkisivumateriaalina on poimutettu alumiinilevy.

Toronton kaupungintalokilpailun vuonna 1958 voittaneen ryhmän - Viljo Revell, Heikki Castrén, Bengt Lundsten ja Seppo Valjus - ehdotus muodostuu kahdesta jalustalla seisovasta kaarevasta tornista, jotka suojaavat matalaa, pyöreää kokoussaliosaa. Taloudellisista syistä johtuen suunnitelmaan jouduttiin toteutusvaiheessa tekemään useita kompromisseja. Rakennus valmistui vasta 1964, eikä Revell koskaan ehtinyt nähdä sitä valmiina.

Revellin muista töistä mainittakoon kotikaupunkiin Vaasaan rakennettu keskuskortteli ja pientalot Villa Didrichsen (nyk. taidemuseo) Helsinkiin ja Sauna Johnson Wisconsiniin. Toteutumattomista suunnitelmista tunnetuin on Asuntoreformikilpailun ehdotus "Sininen nauha" vuodelta 1953. Suunnitelma käsitti kaksi kolmikerroksista, kaarevaa nauhamaista asuintaloa.

* * *

Revellin diplomityön aiheena 1937 oli "Tehdasvuokraamo", jossa saman katon alle oli suunniteltu vuokrattavia toimitiloja pienyrityksille. Yhdessä Kokon ja Riihimäen kanssa suunniteltu Lasipalatsi Helsingin linja-autoaseman laidalla sisälsi myymälöitä, "basaareja", kahviloita, ravintoloita ja elokuvateatterin. Julkisivuun oli kiinnitetty runsaasti mainosvaloja. Lasipalatsi valmistui ennätysajassa, kaupat avattiin jo loppuvuodesta 1935.

Päinvastoin kuin usein luullaan, Revellin toimisto ei koskaan ollut kovin suuri, etenkään silloin kun se vapaamuotoisesti toimi Laajasalon Sofieberg-huvilassa. Revellille oli sen sijaan tyypillistä koota kulloinkin sopiva työryhmä tekemään kilpailuehdotuksia.

Tapiolaa on lähes mahdotonta kuvitella ilman Revellin siivekkäitä tornitaloja, "Taskumatteja". Niiden värikkäät luonnokset on tehty nopein lennokkain vedoin leveällä huopakynällä. Revell oli ideageneraattori ja organisaattori eikä kuluttanut aikaansa turhien pikkuasioiden pohdiskelussa. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, etteikö yksityiskohdista olisi välitetty. Päinvastoin, suunnitelmat hiottiin loppuun asti. Esimerkiksi Eteläranta 10:stä on työpiirustusmapeissa erilaisia luonnoksia ja yksityiskohtia yli tuhat kappaletta eli huomattavasti enemmän kuin mistään muusta yksittäisestä rakennuksesta museon kokoelmissa.

Keskustakorttelisuunnitelmat niin Vaasaan kuin Helsinkiin ovat olleet mittasuhteiltaan rajuja vetoja kaupunkirakenteeseen. Revell sai kuitenkin suunnitelmansa toimimaan kätevillä kulkureiteillä ja kauppakujilla, esimerkkinä Ateneumin "selkäpuolella" oleva kuja huolella suunniteltuine pikkuliikkeineen. Helsingin nk. City-kortteli jäi Revelliltä kesken.

Voitto kansainvälisessä Toronton kaupungintalokilpailussa vei Revellin Kanadaan. Tämä valtava työ joutui kuitenkin paikallisten riitojen välikappaleeksi, ja kaikkien mahdollisten viivytysten jälkeen työn onnistunut läpivienti vaati arkkitehdiltä hänen voimansa. Viimeinen kuva Revellistä on Toronton työmaalta. Kaikki Toronton kauden piirustukset jäivät Kanadaan, mutta muuten museolla oleva Revellin kokoelma on varsin kattava.

Takaisin arkkitehteihin »

Heimo Riihimäki
17.1.1907, Helsinki - 17.11.1962, Turku

Heimo Riihimäki oli arkkitehti, taidemaalari ja taidegraafikko, joka loi mittavan uran sekä kuvataiteen että arkkitehtuurin alalla. Hän tuli tunnetuksi jo nuorena arkkitehtiylioppilaana suunnitellessaan uudenaikaisen basaarirakennuksen, Helsingin Lasipalatsin, yhdessä Viljo Revellin ja Niilo Kokon kanssa. Myöhemmin Riihimäki vaikutti mm. modernin funktionalismin leviämiseen maaseudulle toimiessaan Kulutusosuuskuntien keskusliiton (KK) rakennusosaston arkkitehtina.

Heimo Ilmari Riihimäki syntyi Helsingissä junapakkamestarin ja ompelijayrittäjän keskimmäisenä lapsena. Hän kirjoitti ylioppilaaksi Helsingin koelyseosta vuonna 1927 ja ryhtyi opiskelemaan arkkitehtuuria. Hän kirjoittautui vielä samana vuonna Teknilliseen korkeakouluun, missä opiskeli esimerkiksi Jussi Paatelan ja Hilding Ekelundin johdolla. Rakennustaiteellista suunnittelua ja nykyaikaista rakennustaidetta hänelle opetti J.S. Sirén, joka juuri 1930-luvun vaihteessa työsti rakenteilla olevan Eduskuntatalon suunnitelmiaan.

Opiskeluaikanaan Riihimäki toteutti myös opintomatkoja. Hän sai kansainvälistä perspektiiviä suunnitteluunsa Ranskaan ja Saksaan (1931) sekä Ruotsiin (1935) toteuttamillaan matkoilla.

Riihimäki valmistui diplomiarkkitehdiksi Teknillisestä korkeakoulusta vuonna 1937, mutta oli jo tuolloin tunnettu suunnittelija ammattikunnan keskuudessa. Vuonna 1935 valmistuivat hänen Helsingin Etu-Töölöön yhdessä Viljo Revellin kanssa suunnittelemansa sekä yhdessä Erkki Huttusen kanssa suunnittelemansa asuinkerrostalot. Laajempaan tietoisuuteen Riihimäki nousi, kun liiketalo Lasipalatsi valmistui yhdelle Helsingin keskustan keskeisimmistä tonteista vuonna 1936 hänen ollessaan edelleen virallisesti opiskelija.

Lasipalatsi oli alunperin tarkoitettu väliaikaiseksi basaarirakennukseksi. Odottaessaan purkamista, se rapistui vähitellen ja joutui alennustilaan. Rakennus oli kuitenkin lunastanut paikkansa osana keskustan kaupunkikuvaa ja voitti puolelleen lukuisten kaupunkilaisten sympatiat. 1980-luvulla rakennuksesta annettiin suojelupäätös ja se kunnostettiin lähes alkuperäiseen asuunsa. Lasipalatsi on nostettu yhdeksi suomalaisen funktionalismin merkkiteoksiksi. Kohde on tunnustettu arkkitehtonisesti merkittäväksi kansainväliselläkin tasolla (Docomomo).

Arkkitehdiksi valmistuttuaan Riihimäen aktiivinen suunnittelu-ura kesti vain noin kymmenisen vuotta. Tuona aikana hän ehti kuitenkin luoda monipuolisen tuotannon käsittäen sekä asuin- että liikerakennuksia kaupunkeihin ja maaseudulle. Hän alkoi heti valmistuttuaan työskennellä KK:n palveluksessa, jonka liikerakennusten suunnittelijana (1937-1939) hän edisti samalla uudenaikaisen arkkitehtuurityylin leviämistä ympäri maata. Hänen ”osuuskauppafunkiksensa” edusti pitkälle jalostunutta funktionalismia, jossa selkeäpiirteiset ja yhtenäiset alueet yhtyivät puhtaiden muotojen sekä erilaisten julkisivuja rytmittävien aukotusten estetiikkaan. Hänen KK:ssa suunnittelemiensa vaikuttavien, monesti jopa monumentaalisten rakennusten käyttötarkoitus oli arkinen, mutta arkkitehti ei silti koskaan tinkinyt laadusta tai taiteellisesta ilmaisusta suunnittelutyössään. Hän piirsi ainutkertaisia ympäristöön ja käyttötarkoitukseen soveltuvia rakennuksia hyödyntäen arkkitehtuurissaan ajan ihanteita sekä uutuuksia.

KK:ssa työskennellessään Riihimäki laati piirustukset muun muassa Osuusliike Oma-Avun keskusvarastorakennuksille (1938) Joensuuhun, Taka-Lapin Osuusliikkeelle (1939) Salmijärvelle sekä Osuusliike Imatran hotelli-, ravintola- ja liikekeskukselle (1940). Hänen liikerakennusarkkitehtuurinsa oli hänen asuinrakennusarkkitehtuuriaan osin näyttävämpää. Esimerkiksi Oma-Avun Joensuun keskusvaraston molempien pitkien julkisivujen kapeat nauhaikkunarivit korostivat rakennuksen horisontaalilinjaa ja modernia ilmettä entisestään yhdistäen sen kuitenkin samalla osaksi kaupunkikuvaa. Rakennus sijoittui Pielisjoen rannalle siten, että sen vaakasuorat linjat kulkivat joen kanssa samassa suunnassa.

Talvi- ja jatkosota toivat katkon myös Heimo Riihimäen uraan. Sotien välissä vuonna 1940 hänet nimitettiin Kotkan kaupunginarkkitehdiksi ja hän muutti perheineen Kymenlaaksoon. Perhe joutui kuitenkin muuttamaan arkkitehdin uran vuoksi pian uudestaan. Vaikka Riihimäki erosi Kotkan kaupunginarkkitehdin virastaan vasta vuonna 1947, hän toimi vuosina 1942-1944 Kulkulaitosten ja yleisten töiden ministeriön rakennusasiainosaston Käkisalmen rakennuspiirin arkkitehtina sekä Käkisalmen maalaiskunnan, Tenkalahden ja Hiitolan kunnan asemaseudun suunnitelma-alueen rakennustarkastajana. Vuonna 1943 hän johti jälleenrakennus- ja korjaustöitä Käkisalmessa suunnitellen samalla yksityisarkkitehtina pääasiassa asuinrakennuksia.

Riihimäen kiinnostus kuvataiteen tekemiseen lisääntyi ja hän alkoi maalata akvarelleja. Monista muista tehtävistä huolimatta hän hoiti Kotkan kaupunginarkkitehdin virkansa huolella laatien kaupunkiin mm. useiden pientalojen ja pienkerrostalojen suunnitelmat sekä esimerkiksi Metsolan kaupunginosan asemakaavan ja Kotkan kaupungin vedenpuhdistuslaitoksen suunnitelmat.

Riihimäen asuinarkkitehtuuri oli hänen liike- ja teollisuusrakennusarkkitehtuuriaan pehmeämpää. Monet hänen suunnittelemansa yhden perheen talot edustivat jälkifunktionalismia lähestyen jo jälleenrakennuskauden tyyppitaloille ominaista muotokieltä. Riihimäki suunnitteli pari asuinrakennusta vielä 1950-luvullakin, jolloin hän keskittyi kuitenkin jo pääasiassa virkatehtäviinsä sekä kuvataiteeseensa. Vuonna 1948 hän muutti Turkuun ja aloitti työt Kupittaan Savi Oy:n arkkitehtina sekä taiteellisena johtajana. Samana vuonna hän teki opintomatkan Ruotsiin.

Heimo Riihimäki asui lopun elämäänsä Turussa. Vuonna 1949 hänet nimitettiin kaupungin rakennustarkastajaksi, vuonna 1957 Turun taideyhdistyksen johtokunnan jäseneksi ja vuonna 1959 Turun Taiteilijaseuran puheenjohtajaksi. Lokakuussa 1962 Riihimäki valittiin Turun Kuvataiteilijat Oy:n varapuheenjohtajaksi ja hän kuoli pitkäaikaiseen sairauteen vain muutamaa viikkoa myöhemmin. Hänen kuvataiteestaan on pidetty lukuisia yksityis- ja yhteisnäyttelyitä 1940-luvulta lähtien myös postuumisti. Riihimäki vaikutti arkkitehtuuriin myös monilla kirjoituksillaan ja puheenvuoroillaan.

* * *

Arkkitehtuurimuseolla ei ole varsinaista Heimo Riihimäen piirustuskokoelmaa. Museolla on kuitenkin Lasipalatsin liikerakennuksen originaalipiirustuksia sekä joitakin Riihimäen laatimia Kulutusosuuskuntien keskusliiton lahjoituksen mukana tulleita piirustuksia.

Takaisin arkkitehteihin »

Maj-Lis Rosenbröijer
4.3.1926, Pyhtää - 11.11.2003, Espoo

Puutarha-arkkitehti Enni Maj-Lis Rosenbröijer (o.s. Backman) kasvoi Loviisassa, kirjoitti ylioppilaaksi vuonna 1946 ja lähti opiskelemaan Helsingin yliopiston maatalous- ja metsätieteiden laitokselle. Hän jatkoi opintojaan Tanskan taideakatemiassa Kööpenhaminassa, missä myös puutarha-arkkitehti Jussi Jännes oli opiskellut. Kööpenhaminassa hän erikoistui puutarha-arkkitehtuuriin. Valmistuttuaan ja palattuaan Suomeen Rosenbröijer perusti oman maisema-arkkitehtitoimistonsa vuonna 1957.

Maj-Lis Rosenbröijer suunnitteli lukuisia yksityisiä pihoja ja puutarhoja. Hänet muistetaan kuitenkin parhaiten suuren yleisön huomion saaneista puisto- ja puutarhasuunnitelmistaan. 1950- ja 1960-luvuilla Rosenbröijer osallistui moniin puutarhanäyttelykilpailuihin ja voitti niistä myös palkintoja. Ura lähti todella käyntiin, kun hän voitti Helsingin kaupungin ja Helsingin puutarhayhdistyksen järjestämän näyttelyalueen suunnittelukilpailun. Voitokkaasta suunnitelmasta syntyi Alppilan kallioille yksi Rosenbröijerin päätöistä, Lenininpuisto 1961-1962.

Menestys puutarhanäyttelykilpailuissa poiki Rosenbröijerille lukuisan määrän työtilauksia, jotka työllistivät puutarha-arkkitehtia vielä vanhuudenpäivilläkin. Vuosina 1964-1966 hän restauroi alunperin Svante ja Paul Olssonin suunnitteleman Kultarannan puutarhan Naantalissa. Tasavallan presidentin kesäasunnon jälkeen tuli suuria hankkeita paljon lisää. Kun maisema-arkkitehti Jussi Jännes kuoli vuonna 1967, jatkoi Rosenbröijer tältä keskenjääneitä töitä kuten Saimaan kanavan ympäristösuunnitelman 1967-1969.

Rosenbröijer ansioitui myös sairaala-alueiden puutarha-arkkitehtina. Näissä suunnitelmissaan hän käytti paljon kukkia, sillä toivoi näin tuovansa pihoille iloa ja väriä. Rosenbröijer suunnitteli muun muassa Satakunnan keskussairaalan sekä Espoon Puolarmetsän ja Jorvin sairaaloiden pihasuunnitelmat. Hän teki suunnitelmia myös ulkomaille – Suomen New Delhin lähetystörakennuksen puutarhan hän suunnitteli vuosina 1986-1987.

Maj-Lis Rosenbröijer oli arkkitehtien Raili ja Reima Pietilä suosima puutarha-arkkitehti. Hän laati monia puutarhasuunnitelmia Pietilöiden suunnittelemiin uudiskohteisiin kuten maineikkaaseen päiväkoti Taikurinhattuun (1984) Porissa. Yhteistyöstä Pietilöiden kanssa syntyi myös yksi Rosenbröijerin merkittävimmistä suunnitelmista – tasavallan presidentin uuden virka-asunnon Mäntyniemen puutarha 1991-1993. Rosenbröijer koki Mäntyniemen suunnittelutyön haastavana, mutta antoisana. Hän käytti suunnitelmassaan neljäätoista eri luonnonkasvia kuten valkovuokkoja, kanervia ja erilaisia heiniä. Suomalaista luontoa arvostanut Rosenbröijer suosi aina suunnittelussaan selkeyttä ja pelkistettyä tyylikkyyttä. Kotimaisia materiaaleja suosineen puutarha-arkkitehdin henkilökohtainen lempikasvi oli perisuomalainen päivänkakkara.

Ruotsinkielisessä saaristossa kasvanut Rosenbröijer asui suurimman osan aikuisiästään Espoon Tapiolassa, minne hän teki myös monia pihasuunnitelmia. Rosenbröijerille myönnettiin kultainen Tapiola-mitali vuonna 2003. Hän toimi aktiivisesti Maisema-arkkitehtiliitossa ja edusti Suomea myös kansainvälisissä seminaareissa. Hän solmi paljon suhteita ulkomaisiin kollegoihinsa ja kutsui esimerkiksi vuonna 1998 pohjoismaisia maisema-arkkitehteja maaseutuasuntoonsa Tammisaareen, missä hänellä oli muun muassa pieni mietiskelyyn tarkoitettu “temppeli”.

Rosenbröijer kirjoitti yhdessä Anna-Liisa Ahmavaaran kanssa kirjan Pihoja ja puutarhoja, mistä muotoutui yksi puutarha-arkkitehtuurin keskeisistä julkaisuista. Hän toimi urallaan myös maisemasuunnittelun opettajana, näyttelyarkkitehtina sekä puutarhanäyttelykilpailuiden tuomarina. Maj-Lis Rosenbröijer kuului myös Kaunis koti -lehden toimituskuntaan ja Tapiolan kiltaan.

***

Arkkitehtuurimuseo (ent. Suomen rakennustaiteen museo) sai lahjoituksena laajan Maj-Lis Rosenbröijerin kokoelman vuonna 2000. Piirustuskokoelma käsittää Rosenbröijerin keskeisimpien suunnitelmien originaalikappaleet kuten Kultarannan, Heinäveden Valamon ja Mäntyniemen puutarhat sekä Honkanummen hautausmaan ja Malmin hautausmaan laajennuksen.

Takaisin arkkitehteihin »

Aarno Ruusuvuori
14.1.1925, Kuopio - 22.2.1992, Helsinki

Aarno Emil Ruusuvuori kirjoitti ylioppilaaksi 1943 ja valmistui arkkitehdiksi Teknillisestä korkeakoulusta 1951. Hän teki useita opintomatkoja Pohjoismaihin sekä Keski- ja Etelä-Eurooppaan. Hän matkusti myös kauemmaksi - 1950-luvun lopulla Yhdysvaltoihin ja 1960-luvun alussa Intiaan.

Ruusuvuori työskenteli eri arkkitehtitoimistoissa 1947-52. Hän perusti oman arkkitehtitoimiston 1952 ja työskenteli tuolloin lisäksi Arkkitehti-lehden toimittajana ja vuosina 1956-57 lehden päätoimittajana. Hän opetti arkkitehtuuria TKK:ssa lehtorina 1960 lähtien, vt. professorina 1962-63 ja professorina 1963-66. Aarno Ruusuvuori johti Suomen rakennustaiteen museota (nyk. Arkkitehtuurimuseo) vuosina 1975-78 sekä 1983-88. Hän toimi taiteilijaprofessorina 1978–83.

Aarno Ruusuvuori oli tiukka modernisti, joka tuli tunnetuksi pelkisteisistä betonirakennuksistaan. Kansainvälinen läpimurtotyö oli 1961 valmistunut Hyvinkään kirkko ja seurakuntakeskus. Vaasan Huutoniemen kirkko ja seurakuntakeskus valmistuivat 1964, Tapiolan kirkko ja seurakuntakeskus Espooseen seuraavana vuonna. Hyvinkäälle vuonna 1972 valmistunut Rauhanummen siunauskappeli hautausmaineen sekä uusi seurakuntakeskus 1980-luvun puolivälistä ovat nekin Ruusuvuoren käsialaa.

Ruusuvuori käytti raakaa betonia myös asuinrakennuksessa, 1962 Helsinkiin valmistuneessa Merimiehenkatu 32:ssa. Sama materiaali sopi teollisuusrakennuksiin, joista tunnettuja ovat Kirjapaino Weilin & Göösin talo Espoossa ja Marimekon painotalo Helsingissä. Weilin & Göösin talo valmistui kahdessa vaiheessa 1964 ja 1967 ja palvelee nykyisin weegee-talon nimellä museorakennuksena. (Rakennuksen laajennusosan 1974 suunnitteli Bertel Ekengren.) Marimekon 1967 valmistunut painotalo on purettu. Pieni mutta tärkeä kohde on Mikkelin Poliisitalo vuodelta 1968.

Toimistoja ja julkisia rakennuksia edustavat Roihuvuoren kansakoulu, joka valmistui 1967, Kluuvin virastotalon uudistus seuraavalta vuodelta sekä Paragonin 1973 valmistunut toimistorakennus Helsingissä. Helsingin kaupungintalon ja koko Leijona-korttelin uudistaminen sekä osittainen entistäminen olivat pitkäaikainen työ, joka kesti 1970-1988.

Betonin ohella Ruusuvuori käytti myös puuta. Kokeellisen puurakentamisen esimerkki oli 1968 valmistunut elementtirakenteinen nk. Marisauna. Siinä samoin kuin 1980-luvulla suunnitelluissa lomarakennuksissa Ruusuvuori toi esiin puun ja lasin herkkyyden.

* * *

Arkkitehtuurimuseo (ent. Suomen rakennustaiteen museo) sai Aarno Ruusuvuoren piirustuskokoelman 2006 lahjoituksena Anna Ruusuvuorelta.

Takaisin arkkitehteihin »

Eero Saarinen
20.8.1910, Kirkkonummi - 1.9.1961, Ann Arbor, Michigan USA

Eero Saarinen valmistui arkkitehdiksi Yale Universitystä 1934. Yhdysvaltain kansalaisuuden hän sai vuonna 1940. Valmistuttuaan Saarinen matkusteli 1934—36 Euroopassa. Hän osallistui tänä aikana mm. Helsingin postitalokilpailuun ja avusti Jarl Eklundia Ruotsalaisen teatterin muutostöissä.
 
1938—50 Eero Saarinen työskenteli yhdessä isänsä Eliel Saarisen kanssa. Heidän toimistonsa sijaitsi Cranbrook Academy of Artissa, jonka rakennukset Eliel Saarinen oli suunnitellut. Isänsä kuoleman jälkeen Eero Saarinen perusti oman toimiston.
 
Eero Saarinen osallistui ahkerasti arkkitehtuurikilpailuihin. Jo opiskeluaikanaan hän voitti palkintoja koulun järjestämissä kilpailuissa. Vuonna 1939 hän sai ensimmäisen palkinnon Smithsonian instituutin taidegalleriakilpailussa, vuosina 1940—41 Charles Eamesin kanssa Museum of Modern Artsin huonekalukilpailussa ja 1944 Kalifornian Arts & Architecture -pientalokilpailussa.
 
Eero Saarisen läpimurtotyö oli St. Louisiin 1959—64 rakennettu presidentti Jeffersonin muistomerkki, jonka suunnittelusta järjestetyn kilpailun hän voitti 1948. Tämä oli ensimmäinen kerta, kun Eero Saarinen osallistui isänsä kanssa samaan kilpailuun eri ehdotuksella. Työssä voidaan nähdä pelkistettynä Eero Saarisen arkkitehtuurille ominainen voimakas veistoksellisuus, jonka lähtökohtina olivat teräsbetonin teknilliset mahdollisuudet ja dramatiikka. Kenties paras esimerkki tästä tekniikasta on 1962 valmistunut Trans World Airwaysin (TWA) terminaali Kennedyn lentokentällä New Yorkissa.
 
Eero Saarisen päätöitä on myös General Motorsin tekninen keskus Detroitissa. Se valmistui 1956. Rakennuksessa Saarinen korosti tekniikan osuutta rakennussuunnittelussa. Rakennus saavutti kansainvälistä tunnustusta, ja sitä pidetään yhtenä teollisuusarkkitehtuurin merkkitöistä. General Motors oli viimeinen yhteinen työ Eliel Saarisen kanssa.
 
Eero Saarisen muista töistä mainittakoon Massachusettsin teknologisen instituutin auditorio, Washington D.C:n kansainvälinen lentoasema Dulles Airport Virginiassa, Yhdysvaltain lähetystö Lontoossa ja Milwaukeen War Memorial Centre. Juuri ennen kuolemaansa Saarinen luonnosteli vielä pilvenpiirtäjää Columbia Broadcasting Systemille New Yorkiin. Tämä rakennus oli hänen viimeinen toteutettu suunnitelmansa.
 
Saarinen oli lisäksi tunnettu huonekalusuunnitelmistaan. Hän käytti huonekalumateriaalina muovia ja teki mm. Knoll yhtymälle nk. "womb chairin" ja kehitteli samalle yhtymälle tuolisarjoja.
 
Katso myös Eero Saarisen Helsinkiin tekemiä suunnitelmia käsittelevä sivusto
 
* * *
 
Eero Saarinen oli 13-vuotias, kun Saariset muuttivat USA:han. Jo Hvitträskissä hän viihtyi piirustussalissa arkkitehtien joukossa piirrellen omia aiheitaan, hevosia jne. Kesällä 1922 salaman sytyttämä tulipalo vaurioitti pahoin Hvitträskiä, ja tilapäisen korjauksen jälkeen Eero Saarinen suunnitteli varsinaisen muutostyön 1928. Saariset vierailivat USA:han muuttonsa jälkeen edelleen kesäisin Suomessa.
 
Toisen merkittävän Suomeen suunnitellun, kaupunkikuvallisesti näkyvämmän työn - Ruotsalaisen teatterin korjaussuunnitelman - Eero Saarinen sai tehdäkseen 1934. Hän oli tällöin vasta 24-vuotias ja työskenteli Jarl Eklundin toimistossa. Eklund oli saanut työn Hilding Ekelundin luovuttua tehtävästä. Eero Saarinen muovaili "Svenskanin" huippu-uudenaikaiseen, sileäpintaiseen ja valkoisuutta hohtavaan asuun. Suunnitelma sai osakseen Arkkitehti-lehdessä kärkevää arvostelua, mutta Jarl Eklund antoi sukulaispoikansa toteuttaa ajatuksensa toimiston nimissä. Mahtavissa perspektiiviluonnoksissa, joita Eero Saarinen teki valtavan määrän käyttäen hiiltä tai mustaa väriliitua, suunnitelma välillä täyttää koko Teatteriesplanadin. Näissä luonnoksissa on mukana myös hotellisuunnitelma, joka ei kuitenkaan toteutunut. Luonnoksissa tulee hyvin esiin Saarisen voimakasotteinen ja plastillisuuteen pyrkivä arkkitehdinlaatu. Hän suunnitteli myös talon koko sisustuksen. Etenkin teatterituolin muotoilu on ollut hänelle tärkeä tehtävä, mistä kertovat lukuisat punaisilla väriliiduilla ja värikynillä tehdyt luonnokset.
 
Jarl Eklundin toimistossa Eero Saarisen tiedetään osallistuneen ainakin Pariisin paviljongin kilpailuun vuonna 1936 ja mahdollisesti Moskovan lähetystötalokilpailuun, johon tehty ehdotus "CD" on säilynyt Eklundin jäämistössä. Eero Saarinen teki myös suunnitelman nykyisen Forumin paikalle, selvästikin Lasipalatsin rinnakkaisuunnitelmana. Ruotsalaisen teatterin korjaus- ja laajennustyön valmistuttua 1936 hän jätti Suomen ja loi merkittävän uran uudessa kotimaassaan.
 
 

Takaisin arkkitehteihin »

Eliel Saarinen
20.8.1873, Rantasalmi - 1.7.1950, Bloomfield Hills, Michigan USA

Eliel Gottlieb Saarinen kirjoitti ylioppilaaksi 1893 ja valmistui arkkitehdiksi Polyteknillisestä opistosta (nyk. Teknillinen korkeakoulu) 1897. Kirjoittautuessaan Polyteknilliseen opistoon hän aloitti opinnot myös Helsingin yliopiston piirustuskoulussa. Jo ennen valmistumistaan hän perusti yhteisen toimiston opiskelutoveriensa Herman Geselliuksen ja Armas Lindgrenin kanssa.

Valmistumisvuonnaan nuoret arkkitehdit voittivat ensimmäisen arkkitehtuurikilpailunsa, minkä seurauksena toimiston ehdotus nk. Tallbergin asuintaloksi toteutettiin Helsingin Katajanokalle 1898. Toimiston kansainväliseksi läpimurtotyöksi muodostui Pariisin vuoden 1900 maailmannäyttelyn Suomen paviljonkirakennus, johon Akseli Gallen-Kallela teki freskot. Tätä seuranneet suuret työt, vakuutusyhtiö Pohjolan toimitalo Helsingissä ja Kansallismuseo olivat molemmat monumentaalisia kivirakennuksia, jotka edustivat kansallisromantiikkaa puhtaimmillaan. Kolmikon yhteinen ateljee- ja asuinrakennus Hvitträsk oli ajalle tyypillinen kokonaistaideteos.

"Hirsi ja graniitti" ei kuitenkaan kattanut kuin osan Gesellius, Lindgren, Saarisen tuotannosta. Vaikutteita saatiin niin amerikkalaisesta liiketaloarkkitehtuurista kuin wieniläisestä vaaleasävyisestä jugend-tyylistä. Wieniläisvaikutteet kuvastuivat hillityissä yksityistaloissa.

Gesellius, Lindgren, Saarinen -toimisto lopetettiin 1905. Armas Lindgren jatkoi Kansallismuseon suunnittelua, Gesellius ja Saarinen työskentelivät yhdessä vielä vuoteen 1907. Samaan aikaan muuttuivat arkkitehtuurin ihanteet, ja monumentaalinen rakenteellisuus tuli vallitsevaksi liikerakennuksissa ja julkisissa laitoksissa. Muutos tuli selvästi esille Helsingin asemarakennuksen suunnittelun vaiheissa: vuonna 1904 pidetyn kilpailun voitti Saarisen kansallisromanttinen ehdotus, mutta suunnitelma muuttui toteutusvaiheessa huomattavasti rationalistisemmaksi.

1910-luku oli Saarisen suurten kaupunkisuunnitelmien aikaa. Tallinnan ja Budapestin asemakaavallisten selvitysten jälkeen hän keskittyi Helsingin ongelmiin. Kaksi keskeistä suunnitelmaa syntyi yksityisen tilauksesta: 1915 Munkkiniemi-Haaga ja 1918 Pro Helsingfors. Suunnitelmat olivat uraauurtavia Suomessa. Molemmissa oli perusteelliset väkilukuennusteet, liikenteen kasvu ja sen edellyttämät järjestelyt olivat keskeisellä sijalla. Munkkiniemi-Haaga-suunnitelmasta tehtiin yksityiskohtainen pienoismalli. Pro Helsingfors -suunnitelma ei toteutunut, ja Munkkiniemi-Haaga-suunnitelmasta rakennettiin vain muutama asuintalo sekä nk. Munkkiniemen pensionaatti.

1922 Saarinen osallistui amerikkalaisen Chicago Tribune -lehden toimitalokilpailuun. Hän voitti toisen palkinnon tyylikkäällä pilvenpiirtäjäehdotuksellaan. Suunnitelma herätti suurta huomiota, ja parempien työtehtävien toivossa Saarinen muutti Yhdysvaltoihin 1923. Jo seuraavana vuonna hänet nimitettiin Michiganin yliopiston professoriksi.

Saarisen jatkuva kiinnostus asemakaavasuunnitteluun kuvastuu Chicagon ja Detroitin toteutumattomissa ranta-aluesuunnitelmissa, jotka hän laati 1923 ja -24. Vuonna 1925 Saarinen sai suunnitellakseen Cranbrook Educational Centerin Michiganiin. Ensimmäinen toteutettu rakennus oli Cranbrook School for Boys. Muita rakennuksia ovat tyttöjen internaattikoulu (Kingswood), tieteellinen tutkimuslaitos sekä viimeisenä museorakennus, jonka yhteyteen ruotsalainen kuvanveistäjä Carl Milles teki veistokset. Saarisen oma talo, jonka hän suunnitteli yhdessä vaimonsa Lojan kanssa, valmistui 1929.

1930-luvun lopulta lähtien Saarinen työskenteli yhdessä poikansa Eeron kanssa. Heidän yhteisiä töitään ovat mm. Kleinhansin konserttitalo Buffalossa ja Tabernacle kirkko Indianassa. Yhteisen toimiston päätyöksi muodostui General Motorsin teknillinen keskus Detroitissa vuodelta 1949. Sen lopulliset piirustukset laati Eero Saarinen.

Eliel Saarisen tärkeimpiä julkaisuja ovat "Munkkiniemi-Haaga" 1915, "Pro Helsingfors" 1918, "The City" 1943 ja "Search for Form" 1948. Saarinen oli Helsingin yliopiston ja Teknillisen korkeakoulun sekä Karlsruhen, Michiganin, Harvardin ja Iowan yliopistojen kunniatohtori.

* * *

Saarisen kokoelma lahjoitettiin Arkkitehtiliitolle myöhemmin perustettavaa arkkitehtuurimuseota varten vuonna 1952. Loja Saarinen oli itse koonnut suuret kansiot, joissa on nähtävissä tiivistetyssä muodossa Eliel Saarisen koko elämäntyö aina Spankovan aikojen pienistä vesiväritöistä viimeisiin, eteerisen ohuisiin lyijykynäluonnoksiin Tabernacle Church of Christ -kappelia varten.

Lukumäärältään kokoelma ei ole suuri, vain 259 piirustusta. Pienen määrän selittää se, että lähtiessään USA:han Eliel Saarinen otti mukaansa vain hyvin suppean valikoiman piirustuksia. Loput hän jätti Hvitträskiin ja määräsi ne vieläpä hävitettäviksi. Usein kysytty työpiirustusaineisto puuttuu tyystin. Vuosien mittaan on kotimaasta vähin erin saatu Saarisen piirustuksia lisää sekä lahjoituksina että ostoina. Myös systemaattisen etsinnän myötä on kokoelma kasvanut ja sisältää nyt yli 500 piirustusta.

Saarisen kokoelma oli siis jo valmiina odottamassa museon perustamista. Museon ensimmäinen näyttely oli Eliel Saarisen muistonäyttely, joka järjestettiin Taidehallissa vuoden 1955 puolella eli ennen kuin museosäätiön säännöt vahvistettiin helmikuussa 1956. Tästä kokoelmasta muodostui perustettavan museon alkupääoma ja tärkein yksittäinen kokoelma.

Eliel Saarisen piirtäjänlahjat tulevat esiin jo hänen koulupoikana tekemissään vesiväritöissä. Poika haaveilikin taidemaalarin urasta. Erityisesti kasvi- ja luontoaiheet ovat olleet hänen mielikohteitaan, ja tuosta mieltymyksestä hänelle oli hyötyä myöhemmin, käyttihän jugend-arkkitehtuuri ornamentiikassaan juuri kotimaista flooraa ja faunaa.

Gesellius, Lindgren, Saarinen -toimiston ajalta hienoin esimerkki museon kokoelmissa on Viipurin maalaiskunnassa sijainneen Suur-Merijoen kartanon suurikokoiset ja näyttävät piirustukset vuodelta 1902. Tähän hienostuneeseen kokonaistaideteokseen tehtiin yksityiskohtaiset piirustukset tekstiilejä ja valaisimia myöten. Kun rakennus tuhoutui sodassa, muodostui piirustuskokoelmasta todellinen aarre. Rakennuksen viimeiseltä omistajalta, Puolustusministeriöltä, on saatu deponaationa mm. Suur-Merijoen työpiirustuksia. Museo on lisäksi saanut lahjoituksena omistajasuvulta mm. tammisen messinkiheloitetun lipaston. Osa kalustuksesta ehdittiin evakuoida sodan jaloista turvaan, mutta kiinteä sisustus tuhotui rakennuksen mukana.

Hvitträskin suunnittelu tapahtui lähes samaan aikaan Suur-Merijoen kartanon kanssa. Piirustuksista käy selkeästi ilmi, että rakennus on arkkitehtiensa ja taitavien kirvesmiesten yhteistyönä löytänyt lopullisen muotonsa itse paikalla. Piirustukset ovat olleet pikemminkin ohjeellisia ja idealuonnosten tapaisia kuin orjallisesti noudatettaviksi tarkoitettuja. Suunnitelmiin tehtiin jatkuvasti muutoksia niin, että tiedusteltaessa Hvitträskin rakennuspiirustuksia, on parasta vastata ettei sellaisia oikeastaan ole.

Museon kokoelmissa parhaita esimerkkejä Eliel Saarisen taidokkaasta kynänkäytöstä ovat mm. Helsingin rautatieaseman lopullisen vaiheen perspektiivipiirustukset sekä monumentaaliset luonnokset Canberran asemakaavakilpailuun. Edellä mainitut kohteet ovat hienoimmat esimerkit hänen kuuluisasta "kaarevan viivan" tekniikastaan. Canberran asemakaavasuunnitelmiin liittyi utopistisia lintuperspektiivi-illuusioita, joissa on enemmän hengen jättiläisen uljasta lentoa kuin todellisuuspohjaa.

Loistavimmillaan Eliel Saarinen oli lyijykynän käyttäjänä. Tämän taidon hän kehitti huippuunsa Amerikan kaudellaan. Kotimaassa parhaimmat esimerkit tästä taidosta ovat kiivasta väittelyä herättäneet luonnokset 1000 mk:n seteleitä varten. Alastomia ihmishahmoja ei ollut totuttu näkemään - varsinkaan seteleissä.

Juuri ennen Amerikkaan lähtöään Eliel Saarinen suunnitteli Kalevala-seuran toimeksiannosta mahtavan Kalevala-talon Munkkiniemeen. Suunnitelman voimahahmoina olivat A. Gallen-Kallela ja kuvanveistäjä Alpo Sailo. Suunnitelma osoittautui aivan liian suurisuuntaiseksi, eikä rahoitusta saatu järjestymään.

Monet tällaiset suurelliset projektit ja toteuttamatta jääneet kilpailuvoitot olivat omiaan turhauttamaan Saarista. Ne osaltaan kypsyttivät hänen päätöstään muuttaa USA:han, vaikka lopullisena syynä oli sijoitus Chicago Tribunen lehtitalon pilvenpiirtäjäkilpailussa 1922. Kilpailuehdotuksesta on säilynyt vain kaksi luonnospiirustusta, jotka ovat museon kokoelmissa. Usein ihmetellään, miten syrjäisessä Suomessa on voitu luonnostella tämä amerikkalaisen pilvenpiirtäjän prototyyppi. Kun katsoo Hvitträskin valtavien "tornikuusien" huimaavaa korkeutta, ei ajatus enää tunnu mahdottomalta. Näiden kuusien suojaan Eliel Saarisen tuhka kätkettiin heinäkuussa 1950.

Takaisin arkkitehteihin »

Olli Saijonmaa
28.11.1908, Mikkeli - 6.7.1999, Helsinki

Vilho Olavi Saijonmaa, kutsumanimeltään Olli, kirjoitti ylioppilaaksi Mikkelin lyseosta vuonna 1927. Arkkitehdiksi hän valmistui vuonna 1935 Teknillisestä korkeakoulusta. Heti valmistuttuaan Saijonmaa pääsi töihin Rakennushallituksen pääjohtaja Väinö Vähäkallion arkkitehtitoimistoon, missä hän työskenteli vuosina 1935-1941. Sodan aikana hän ansioitui maanpuolustustehtävissä ja sai kapteenin arvon vuonna 1942. Sota ei katkaissut Saijonmaan alkanutta arkkitehtiuraa, vaan hän toimi sotataiteilijana eli TK-piirtäjänä. Näissä tehtävissä hän pääsi suunnittelemaan muun muassa korsuja ja kenttärakenteita. Sodan jälkeen vuosina 1945-1946 Saijonmaa teki töitä Rakennushallituksessa ja oman toimistonsa hän perusti vuonna 1946. Saijonmaan toimistossa työskenteli myös hänen vaimonsa arkkitehti Eija Saijonmaa (o.s. Äyhö), jonka kanssa hän avioitui vuonna 1948. Vuonna 1951 pariskunta perusti yhteisen toimiston, joka suunnitteli aktiivisesti rakennuksia muun muassa kotikaupunkiinsa Helsinkiin.

Olli Saijonmaa teki valmistumisensa jälkeen lukuisia opintomatkoja. 1930-1940-luvuilla oli tavallista, että arkkitehdit matkustivat esimerkiksi Skandinaviassa sekä Keski- ja Etelä-Euroopassa. Myös Saijonmaa teki opintomatkoja suosituimpiin kohteisiin kuten Ruotsiin, Norjaan, Hollantiin, Sveitsiin ja Italiaan. Hän matkusi myös Tanskassa ja Itävallassa, Tšekkoslovakiassa, Puolassa, Baltian maissa sekä peräti kolmesti Saksassa. Tämä mahdollistui osin myös Alfred Kordelinin säätiön vuonna 1939 myöntämän stipendin avulla.

Olli Saijonmaa laati diplomityönään suunnitelman Valistustaloksi Mikkeliin. Osittain kuusikerroksinen rakennus, jonka erisuuntaiset sivusiivet sekä kaarevat pää- ja takasiipi kiertävät keskuspihaa, toteutettiin ja esiteltiin Arkkitehti-lehdessä vuonna 1935. Saijonmaa suunnitteli urallaan Helsingin lisäksi asuinrakennuksia muun muassa Hämeenlinnaan. Toteutetuista suunnitelmista useat oli tehty yhteistyössä yhtiökumppanin eli vaimon kanssa. Pariskunta tunnetaan myös kirkkojen, koulu- ja liikerakennusten sekä vanhainkotien suunnittelijoina. Julkisissa rakennuksissa kuten Tikkurilan keskustassa sijaitsevassa Vantaan kaupungitalossa (1957) ja Pitäjänmäen kirkkossa (1958-1959) Saijonmaat käyttivät usein painopisteenä laajoja aukottamattomia tiilipintoja ja epäsymmetriaa.

Olli Saijonmaa toimi aktiivisesti myös toimistonsa ulkopuolella. Hän harrasti soitinmusiikkia ja valokuvausta ja on kuvannut rakennuksia myös Arkkitehtuurimuseon kokoelmiin. Hän kuului myös Sotainvalidien Veljesliiton rakennustoimikuntaan (1946-1951), oli Filmiteknillisen Lautakunnan arkkitehtijäsen sekä Suomen teknillisen seuran ja Suomen arkkitehtiliiton jäsen. Saijonmaa toimi myös Tekniikan akateemisten liiton Arkkitehtikerhon varapuheenjohtajana.

* * *

Arkkitehtuurimuseo (ent. Suomen rakennustaiteen museo) sai lahjoituksena vuonna 1994 Olli ja Eija Saijonmaan piirustuskokoelman, jota täydennettiin vuonna 1999. Kokoelma käsittää pääasiassa originaalipiirustuksia ja kilpailuehdotusten kopioita.

Takaisin arkkitehteihin »

Eija Saijonmaa
17.1.1923, Salo - ,

Eija Tyttö Äyhö kirjoitti ylioppilaaksi Salon yhteislyseosta sotavuonna 1942. Hän pääsi opiskelemaan Teknilliseen korkeakouluun ja avioitui vuonna 1948 arkkitehti Olli Saijonmaan kanssa, joka oli valmistunut samaisesta korkeakoulusta jo vuonna 1935 ja piti omaa arkkitehtitoimistoa Helsingissä. Eija Saijonmaa valmistui itse arkkitehdiksi vuonna 1950 ja meni jo opiskeluaikanaan töihin puolisonsa arkkitehtitoimistoon vuonna 1948. Vaimon valmistuttua pariskunta perusti lopulta yhteisen toimiston vuonna 1951.

Eija Saijonmaan opintomatkat suuntautuivat Skandinavian maihin, missä hän vieraili vuosina 1947 ja 1949. Keski- ja Etelä-Euroopan maihin hän matkusti valmistuneena ja jo jonkin aikaa työskennelleenä arkkitehtina vuonna 1953.

Saijonmaan ura painottui yhteistyöhön arkkitehtipuolison kanssa. Olli ja Eija Saijonmaan arkkitehtitoimisto suunnitteli muun muassa asuinkerrostaloja Helsinkiin. Heidän suunnittelemansa on esimerkiksi Oy Asuntoyhteistalo Ab, niin kutsuttu White Ladyn talo Mannerheimintien varrella Laakson kaupunginosassa. Pariskunta suunnitteli myös kirkkoja ja vanhusten palvelukoteja. Arkkitehtitoimisto osallistui lukuisiin arkkitehtuurikilpailuihin. Näiden projektien aikana toimistoon palkattiin toisinaan myös arkkitehtiopiskelijoita avustajiksi. Aikanaan Hallituskatu 5:ssä sijainneessa toimistossa vierailevana avustajana työskenteli esimerkiksi arkkitehti Erkki Helamaa, joka toimi avustajana Kansaneläkelaitoksen virastotalon kilpailussa. Helamaan muistelmissa Eija Saijonmaa esiintyi huolehtivana ja lempeänä esimiehenä.

* * *

Arkkitehtuurimuseo (ent. Suomen rakennustaiteen museo) sai lahjoituksena vuonna 1994 Olli ja Eija Saijonmaan piirustuskokoelman, jota täydennettiin vuonna 1999. Kokoelma käsittää pääasiassa originaalipiirustuksia ja kilpailuehdotusten kopioita.

Takaisin arkkitehteihin »

Tarja Salmio-Toiviainen
7.7.1917, Helsinki - 15.1.2001, Helsinki

Tarja Inkeri Salmio-Toiviainen (o.s. Salmio) kasvoi Helsingissä ja kirjoitti ylioppilaaksi Helsingin yhteislyseosta vuonna 1935. Jo kouluaikanaan hän oli kiinnostunut rakennustaiteesta, arkkitehdin ammatti oli ollut hänen unelmansa pitkään. Niinpä hän lukion päätettyään lähti opiskelemaan arkkitehtuuria Teknilliseen korkeakouluun ja tutustui tulevaan mieheensä diplomi-insinööri Esko Toiviaiseen. Pari avioitui vuonna 1940 ja tuore vaimo valmistui arkkitehdiksi seuraavana vuonna. Diplomityönään hän laati museon ja kirjastotalon suunnitelmat Kotkaan.

Sota loi varjonsa myös Tarja Salmio-Toiviaisen uran alkuun. Hän alkoi kuitenkin jo nuorena tekemään arkkitehdin työtä ja erikoistui lopulta restaurointiin ja rakennussuojeluun. Jatkosodan päätyttyä hän työskenteli professori Jukka Sirénin assistenttina Teknillisessä korkeakoulussa vuosina 1946-1947, toimi Kaatuneitten muistotoimikunnan taiteellisena asiantuntijana, kirjoitti alan lehtiin ja luennoi esimerkiksi ulkomailla kirjastosuunnittelusta. Salmio-Toiviainen koki rakennussuojelun itselleen erittäin läheisenä, ja hänen uransa siksi liitetään usein vanhojen rakennusten restaurointiin. Laatiessaan säilyttävien saneerausten suunnitelmia hän korosti sitä, että uusi ja vanha rakennusosa oli sovitettava yhteen mahdollisimman paljon vanhaa kunnioittaen. Rakennuksen jokainen yksityiskohta oli otettava huomioon ja niiden entisöinti toteutettava pieteetillä ja harkiten.

Vuonna 1947 Tarja Salmio-Toiviainen perusti oman arkkitehtitoimiston puolisonsa Esko Toiviaisen kanssa. Toimisto oli varsin tuottelias ja jatkoi toimintaansa aina 1990-luvulle saakka. Pariskunta osallistui yhdessä moniin arkkitehtuurikilpailuihin ja suunnitteli lukuisia kohteita esimerkiksi Helsinkiin, Lahteen, Hämeenlinnaan ja Heinolaan. Töihin lukeutui muun muassa tuotantolaitoksia, kirkkoja, seurakuntakeskuksia ja kappeleita, virastoja, kouluja sekä yksityisiä asuinrakennuksia ja asuinalueita. He suunnittelivat esimerkiksi Nuijamaan kirkon, Nummelan, Järvenpään ja Vihtijärven kappelit sekä Luhta Oy:n toimitalon, tehtaat ja asuinalueen Lahteen. Myös Myllykosken Paperitehdas Oy, lääketehtaat Leiras ja Fincos Turussa sekä Pakkaus- ja Polarpak-tehdasryhmä Hämeenlinnassa käyttivät pariskuntaa rakennustensa suunnittelijoina. Sota-ajan muiston ollessa vielä tuore toimisto suunnitteli myös sankarihauta-alueita.

Tarja Salmio-Toiviaisen ja Esko Toiviaisen tunnetuin työ lienee yhdessä arkkitehti Einari Teräsvirran kanssa Helsingin Munkkiniemeen suunnittelema Rantapolun paritalo (1953). Rakennus suunniteltiin siten, että paritalon toinen puoli oli tarkoitettu Teräsvirran käyttöön, toinen puoli Salmio-Toiviaisen ja Toiviaisen kodiksi ja toimistoksi. Alueella oli myös muita tunnettujen arkkitehtien, kuten Paavo Riihimäen, suunnittelemia yksityisrakennuksia. Rantapolun paritalon kantavat rakenteet valettiin betonista ja muurattiin tiilestä. Vaaleaksi rapattuine julkisivuineen ja suurine ikkunoineen se noudatteli ajalle ominaista funktionalistista muotokieltä. Arkkitehdit merkitsivät suunnitelmiinsa rakennuksen kellarikerrokseen sijoitettavan piirustuspöydän paikan. Myös Teräsvirta suunnitteli vastaavanlaisen pöydän omalle puolelleen. Rakennus on nykyään asemakaavassa suojeltu. Sen arvotuskriteereinä pidetään yksityiskohtineen erittäin harkittua ja viimeisteltyä arkkitehtuuria.

Tarja Salmio-Toiviainen jatkoi toimistonsa rinnalla itsenäistä työtään rakennussuojelun parissa. Vuonna 1983 hän kirjoitti lisensiaatintutkintonsa. 1980-luvulla rakennussuojelu ja säilyttävä rakennuisrestaurointi alkoi muutenkin herättää laajaa kiinnostusta. Salmio-Toiviaisen kanssa samana vuonna Teknillisestä korkeakoulusta valmistui kaksi muuta lisensiaatintutkintoa, jotka nekin käsittelivät erilaisista näkökulmista rakennusten suojelemista. Salmio-Toiviainen otsikoi oman tutkimuksensa nimekkeellä Kulttuurihistoriallisesti merkittävien rakennusten säästävä saneeraaminen tutkimuskohteina taidemuseo ja raatihuone. Tutkimuksessaan hän painotti rakennusperinnön kulttuurihistoriallisia arvoja, joita oli saanut miettiä esimerkiksi toimiessaan Helsingin seurakuntayhtymän kiinteistölautakunnan jäsenenä ja sen saneerausjaoston puheenjohtajana vuosina 1970-1983. Salmio-Toiviaisen saneeraustöistä esimerkkeinä mainitaan useimmiten Puotilan kivikappelin (1963) ja Tuomiokirkon kryptan (1973) korjaussuunnitelmat. Hän laati myös Ateneum-rakennuksen paloturvallisuuskorjaussuunnitelmat vuonna 1977 ja Haminan raatihuoneen kunnostussuunnitelman 1997.

Tarja Salmio-Toiviainen kuului naisarkkitehtien ammattijärjestöön Architectaan. Hän kuului myös kansainväliseen Zonta-järjestöön, jonka toimintaan hän myös osallistui aktiivisesti. Vapaa-ajallaan hän harrasti innokkaasti antiikin historiaa. Hän koetti ratkaista Faistoksen kiekon kirjoitusarvoitusta, minkä takia opiskeli heettien, luuvien ja muinaiskreikan kieltä sekä antiikin kuvasymboliikkaa. Hän teki monia matkoja antiikin Kreikan kulttuuripiiriin ja keräili antiikin esineistöä. Tätä kaikkea näkemäänsä hän myös tallensi valokuvaamalla.

* * *

Arkkitehtuurimuseo (ent. Suomen rakennustaiteen museo) sai arkkitehtitoimisto Salmio-Toiviainen & Toiviaisen laajan ja monipuolisen piirustuskokoelman vuonna 2001. Kokoelma käsittää suunnitelmia viidenkymmenen vuoden ajalta. Siihen kuuluu originaalipiirustuksia ja palkittuja ehdotuksia esimerkiksi useista asuinrakennuksista, sankarihaudoista ja huoltoasemista.

Takaisin arkkitehteihin »

Onni Savonlahti
4.9.1911, - 4.8.1987,

Maisema-arkkitehti Onni Savonlahti kiinnostui puutarhasuunnittelusta jo nuoruudessaan. Keskikoulun suoritettuaan hän meni Viipurin taiteenystävien piirustuskouluun, jossa opiskeli vuosina 1933-1934. Hän pääsi harjoittelemaan puutarhan hoitoa muun muassa Helsingin kaupunginpuutarhaan, ja ryhtyi opiskelemaan Lepaan puutarhaopistossa vuonna 1935. Kun Savonlahti valmistui vuonna 1937, lähti hän tavan mukaan ulkomaille pätevöitymään. Hän täydensi opintojaan Ruotsissa sekä myöhemmin Kööpenhaminassa, missä suoritti Tanskan taideakatemian järjestämän suunnittelukurssin vuonna 1947.

Savonlahden ensimmäinen varsinainen suunnittelualan työpaikka oli alan tuon ajan tunnetuimman ja tuotteliaimman puutarha-arkkitehdin Paul Olssonin toimistossa. Hän työskenteli Olssonilla vuosina 1938-1944. Tämän jälkeen hän perusti oman suunnittelutoimistonsa, jonka nimissä työskenteli muun muassa laatiessaan pihasuunnitelmia muutaman muun nimekkään maisema-arkkitehdin tavoin Espoon Tapiolaan nousevaan uuteen puutarhakaupunkiin. Tapiolasta muodostuikin yksi Savonlahden uran merkittävimmistä suunnittelukohteista. Urallaan hän laati puutarhasuunnitelmia kuitenkin usealle muullekin paikkakunnalle – hän laati muun muassa Kuopion, Lappeenrannan ja Pohjois-Karjalan Keskussariaaloiden, Pamilon ja Lieksankosken voimalaitosten sekä Kotkan Summan tehtaan puistojen suunnitelmat. Helsingissä hänen tuotantoaan olivat esimerkiksi Malmin lastentarhan ja Sofianlehdon vastaanottokodin ympäristöt.

Savonlahti suosi maisemasuunnittelussaan suomalaisia kasveja ja pelkistettyä tyylikkyyttä. Hän arvosti kotimaisen luonnon omaleimaisuutta karuine kallioineen, herkkine koivikkoineen ja vihreine niittyineen. Savonlahti halusi työssään säilyttää ympäristön luonnonmukaisuuden ja autenttisuuden. Hän kritisoi hallitsemis- ja haltuunottoviettiä, jota ihminen liian geometrisissä tai koristeellisissa ympäristösuunnitelmissaan toteuttaa. Savonlahti suosi luonnon maastoa ja jo paikalla olleita puita. Hänen mukaansa puut saivat olla pihoilla, puistoissa ja puutarhoissa keskenään eri-ikäisiä ja lajeiltaan ja kooltaan erilaisia. Tapiolaa suunnitellessaan hän ei tahtonut tehdä siloteltuja tai koristeltuja pihasuunnitelmia, vaan uskoi erilaiseen ja omalaatuiseen ympäristöön, joka muodosti rakennusten kanssa harmonisen ja rauhallisen kokonaisuuden. Tapiolassa hän harkitsi kunkin puun kohdalla erikseen sen arvon ympäristön kokonaisuudelle ja pyrki säästämään ne, jotka olivat rakennusten “rytmin” kannalta tärkeitä. Tiestöä suunnitellessaan hän usein noudatteli paikalla olevien puiden ja kivien luonnollisesti määräämää reittiä. Hän saattoi kaareuttaa teitä myös siksi, että sai siten pienennettyä nousun jyrkkyyttä. Suunnitelmissaan Savonlahti suosi tieaineksen “upottamista” maaperään, jolloin tie “istui” tukevasti maastossa ja kantavat kerrokset tulivat maanpinnan tasoon. Hän näki menetelmän säästävän ympäröivää luonnontilaista maamassaa paremmin kuin maastosta nostettava tierakennelma.

Onni Savonlahti toimi myös monissa alansa luottamus- ja vapaaehtoistehtävissä. Hän oli Messukukka Oy:n hallituksen puheenjohtaja vuosina 1953-1960 ja Puutarharakentajat ry:n sihteeri yhdistyksen perustamisesta lähtien. Hän teki monia somistussuunnitelmia Suomen Messut ry:n näyttelyihin ja toimi asiantuntijana vuonna 1949 järjestetyssä Pohjoismaisen Puutarhanäyttelyn toimikunnassa. Tarmokkaan ja viitseliään luonteensa ansiosta hän saavuttikin alansa arvostuksen jo varhain.

* * *

Arkkitehtuurimuseo (ent. Suomen rakennustaiteen museo) sai lahjoituksena sukulaiselta Onni Savonlahden erittäin laajan piirustuskokoelman vuonna 1997. Originaalipiirustusten joukossa on muun muassa lukuisia Tapiolaan laadittuja piha- ja maisemasuunnitelmia. Kokoelmassa on myös esimerkiksi Jyväskylän kasvatusopillisen korkeakoulun kasvistosuunnitelmat.

Takaisin arkkitehteihin »

Bengt Schalin
7.1.1889, Uusikaarlepyy - 9.11.1982, Kirkkonummi

Bengt Schalin oli puutarhasuunnittelija, koristekasvien taidokas jalostaja ja kasvattaja sekä Helsingin kaupunginpuutarhuri (1946-1957). Hän toimi kaupunginpuutarhurina vaikeana aikana, jolloin pääkaupungin vaurioituneita viheralueita kunnostettiin pienin määrärahoin. Schalinin aikana Helsingin puistotoimi nousi kuitenkin kukoistukseen. Hän suunnitteli runsaasti myös muualle Suomeen. Moni alkuperäisistä suunnitelmista on säilynyt tähän päivään saakka suhteellisen muuttumattomana.

Bengt Michael Schalin syntyi Uusikaarlepyyssä vanhaan ruotsinkieliseen sivistyssukuun. Esimerkiksi hänen isosetänsä oli kirjailija Zachris Topelius. Kulttuurisuvulle epätyypilliseen tapaan Schalin halusi kuitenkin luoda uran puutarhurina. Hän kävi koulunsa Oulussa ja kirjoitettuaan ylioppilaaksi Turun klassillisesta lyseosta vuonna 1907, hän ryhtyi työskentelemään harjoittelijana Turun puisto-osastolla, minkä jälkeen työskenteli jonkin aikaa Helsingissä yliopiston kasvitieteellisessä puutarhassa.

Kuten maan ensimmäisiin tutkinnon suorittaneisiin puutarha-arkkitehteihin kuulunut Paul Olsson, myös Schalin muutti ulkomaille opiskelemaan. Hän sai Suomen senaatin myöntämän stipendin ja opiskeli vuosina 1910-1912 Köstritzin korkeammassa puutarhaoppilaitoksessa Saksassa. Schalin valmistui puutarhateknikoksi syyskuussa 1912 ja jäi vielä pariksi vuodeksi Saksaan kartuttamaan työkokemustaan. Kullanarvoista kokemusta hän sai työskennellessään mm. Lyypekissä ja Quedlinburgissa arvostettujen puutarhasuunnittelijoiden alaisena.

Schalin palasi Suomeen ja sai heti monia mittavia toimeksiantoja. Hänen ensimmäisiin Suomessa suunnittelemiinsa töihin kuului esimerkiksi Helsingin kaupunginpuutarhan kasvihuone (1914), joka sijaitsi Eläintarhassa. Hän sai mainetta pian myös puutarhanäyttelyissä ja voitti esimerkiksi ensimmäisen palkinnon ja kultamitalin vuoden 1914 Pietarin suuressa puutarhanäyttelyssä. Vuonna 1915 hän perusti oman suunnittelutoimistonsa Helsingin Eiraan, missä hänen palkollisenaan työskenteli ajoittain nuoria arkkitehteja kuten Aili-Salli Ahde (myöh. Ahde-Kjäldman), Eva Kuhlefelt (myöh. Kuhlefelt-Ekelund) ja Aino Marsio (myöh. Marsio-Aalto). Muutaman vuoden toimistoa pidettyään hän osti itselleen tilan Kirkkonummen Jorvaksesta, minne perusti oman taimiston vuonna 1922. Tilalleen hän antoi humoristisen nimen Villa Rastlösa, ”levoton”.

Schalinin uran aktiivisinta suunnitteluaikaa olivat 1910- ja 1920-luku eli aika heti hänen Suomeen palaamisen jälkeen. Hänen tuotannostaan muodostui laaja käsittäen yksityisiä kartanoiden, huviloiden ja maatalojen puutarhoja, julkisia kaupunkipuistoja, sairaaloiden, koulujen ja tehdasalueiden pihapiirejä sekä hautausmaita. 1910- ja 1920-luvuilla hän keskittyi enemmän yksityispuutarhoihin, kirkkopuistoihin, hautausmaihin ja tehdasympäristöihin, mutta laajensi repertuaariaan 1930-luvulla kaupunkipuistoihin ja kollektiivilaitosten ympäristöihin. Hänen aktiiviuransa oli hektistä aikaa, ja hän kirjoittikin työskentelevänsä taukoamatta niin suunnittelutoimistossaan kuin Rastlösan tilallaan.

Rastlösassa Schalin harjoitti koristekasvien ja eritoten koristepensaiden koeviljelyä. Vuonna 1938 julkaistiin monivuotisten kokeilujen pohjalta kirjoitettu ”Koristepensaista kauneimmat”, joka on siitä lähtien toiminut yhtenä alan perusteoksena Suomessa.

Koeviljelystä Schalin sai pontta myös muuhun suunnitteluunsa. Hän tuli tunnetuksi omaperäisillä kasvivalinnoillaan ja suunnitelmiensa omintakeisella ilmeellä ympäri Suomen niin varhaiskauden tiukkalinjaisemmissa muotopuutarhoissaan kuin myöhemmissä vapaammissa sommitteluissaan. Hän pyrki suunnittelussaan totuuteen, tarkoituksenmukaisuuteen ja sommittelun selkeyteen. Hänen puutarha-arkkitehtuurinsa edusti pääasiassa saksalaista geometrista tai arkkitehtonista muotopuutarha-arkkitehtuuria, joka sisälsi mm. suoralinjaisia teitä ja käytäviä, muotoon leikattuja pensasaitoja, erilaisia koriste-elementtejä kuten suihkukaivoja, altaita, pylväitä, patsaita, pergoloita, vaaseja ja aurinkokelloja sekä portaita ja terasseja.

Schalinin merkittävimmistä töistä mainittakoon esimerkkeinä Suomen ensimmäiseen siirtolapuutarhaan Ruskeasuolle 1910-luvulla laaditut puutarhasuunnitelmat sekä Vanajanlinnan (1921) puutarhasuunnitelmat Hämeenlinnassa. Vanajanlinnaan Schalin suunnitteli laajojen linnaa ympäröivien puisto- ja puutarha-alueiden lisäksi talouspihan, kasvihuoneita ja talvipuutarhoja. Myös työväen asuntoihin hän suunnitteli omat puutarhat. Toisenlaisen näköalan Schalinin puutarha-arkkitehtuuriin antaa Pietarsaaren koulupuutarha (Schaumanin koulupuutarha), joka oli jaettu osastoihin niin arkkitehtonisesti kuin botaanisesti.

Pietarsaaren koulupuutarha (1916) rakentui kahdesta alueesta. Puutarhan yläpiha oli barokkityyliin geometrisin muodoin jäsennetty, eri korkuisin muurein tuettu terassipuutarha, joka jakautui eri osastoihin kasvien käyttötarkoitusten ja heimojen mukaan. Leikattu jalavarivistö ja orapihlaja-aita reunustivat yläpihaa, josta käynti alapihalle tapahtui kaksoisportaita pitkin. Alapuutarha oli puolestaan englantilaistyylinen, vapaamuotoisemmin jäsennelty ja selkeämmin virkistystarkoitukseen osoitettu alue. Alapuutarhaan Schalin hahmotteli nurmiaukioita, puu- ja pensasryhmiä sekä kivikkoryhmiä, kun taas kosteikkokasvit viihtyivät puolestaan kalalammessa. Kasvien sommittelussa oli noudateltu maaston luonnollisia muotoja.

Toisen maailmansodan vaikutus näkyi Schalinin urassa dramaattisesti. Sodan takia puistojen suunnittelu tyrehtyi lähes kokonaan eikä koristekasveillekaan ollut enää kysyntää. Schalin menetti niin toimeksiantoja kuin Rastlösan tilansa. Sodan päätyttyä tila jäi Porkkalan vuokra-alueelle ja Schalin menetti kaikki koristekasvinsa. Hän sairastui vakavasti ja oli menettää henkensä. Vuonna 1946 hänet valittiin kuitenkin Helsingin kaupunginpuutarhurin virkaan. Tässä tehtävässä hän toimi vuoteen 1957.

Schalin ryhtyi vaikeaan ja aikaa vievään projektiin pääkaupungin puistoalueiden parissa, jotka sodan aikana oli muutettu pääasiassa hyötypuutarhoiksi. Puistoille ryhtiä tuoneet puut oli pääsääntöisesti kaadettu ja eksoottiset kasvit korvattu hyötykasveilla. 1900-luvun alun muotopuutarhoista oli jäljellä kutakuinkin enää muisto.

Huolimatta määrärahojen niukkuudesta, Schalin onnistui pääkaupungin viheralueiden kunnostamisessa kuitenkin erinomaisesti. Vuonna 1949 kaupungissa järjestettiin kansainvälinen puutarhanäyttely ja vuonna 1952 olympialaiset ¬– kaupunkipuistot olivat pian kansainvälisenkin tarkastelun alaisena. Schalinin työpanoksen ansiosta ne olivat kuitenkin jälleen edustuskelpoisia. 1950-luvun mittaan taloudellinen tilanne helpottui ja Schalin sai suunniteltavakseen myös uusia puistoalueita pääkaupunkiin.

Vuonna 1956 Schalin sai Rastlösan tilan takaisin ja istutti sinne säästämiään alppiruusuja. Vaikeasta vatsahaavasta toipunut vireä puutarha-arkkitehti asutti ja hoiti tilaansa sekä suunnitteli puistoja ja puutarhoja vielä pitkään, liki 90-vuotiaaksi saakka.

Schalin osallistui urallaan aktiivisesti niin puutarha-arkkitehtuurikilpailuihin kuin ammattikunnan toimintaan. Hän kuului mm. Suomen puutarha-arkkitehtien yhdistyksen (nyk. Suomen Maisema-arkkitehtiliitto) perustajajäseniin, toimi kirjeenvaihtajajäsenenä englantilaisissa puutarhaseuroissa ja edisti puutarha-alaa kotimaisissa ruotsinkielisissä yhteisöissä. Hän luennoi puutarhataiteesta myös arkkitehtiopiskelijoille sekä iltaluennoilla muille puutarhatyöstä kiinnostuneille. Hänen kirjoittamiaan lukuisia artikkeleita julkaistiin alan lehdissä ja muissa julkaisuissa. Schalin toimi myös useiden puutarha-arkkitehtuurikilpailuiden tuomaristoissa sekä näyttelyiden puutarha-arkkitehtina.

* * *

Bengt Schalin lahjoitti laajan, noin 490 piirustusta käsittävän piirustuskokoelmansa Suomen Maisema-arkkitehtien yhdistykselle. Museoviraston rakennushistorian osaston hallussa oleva kokoelma on kunnostettu, luetteloitu ja tallennettu mikrofilmille tutkijoiden käytettäväksi. Aineistosta on koottu harvinaislaatuisen seikkaperäinen kokoelmaluettelo, joka on julkaistu Maisema-arkkitehtien julkaisusarjassa Puutarha- ja maisema-arkkitehtuuri Suomessa (osa 2). Kokoelmaluettelon laati maisema-arkkitehti Tuula-Maria Merivuori.

Takaisin arkkitehteihin »

Magnus Schjerfbeck
24.7.1860, Pietarsaari - 8.5.1933, Helsinki

Svante Magnus Schjerfbeck valmistui arkkitehdiksi Suomen Polyteknillisestä opistosta vuonna 1881. Opiskeluaikanaan hän oli työskennellyt harjoittelijana F.A. Sjöströmin toimistossa vuosina 1879-1881. Heti valmistuttuaan hän aloitti uransa Yleisten rakennusten ylihallituksessa viraston ylimääräisenä arkkitehtina ja päätyi yliarkkitehdiksi, jossa tehtävässä hän toimi vuoteen 1926 saakka.

Hän oli ennen kaikkea julkisten rakennusten, koulujen, sairaaloiden ja kasarmien suunnittelija. Mm. Joensuun yleinen sairaala, Diakonissalaitoksen punatiilinen sairaalarakennus vuodelta 1897 ja Auroran sairaala Helsingissä sekä Tampereen sairaala ovat hänen suunnittelemiaan. Myös Pitkäniemen keskusmielisairaala Nokialla vuodelta 1900 sekä Nummelan parantola, joka valmistui vuonna 1903, ovat Schjerfbeckin tuotantoa. Lisäksi Schjerfbeck suunnitteli lukuisia kouluja mm., Hämeenlinnan normaalilyseon vuonna 1886 ja Joensuun tyttökoulun vuonna 1912.

Tieteellisten seurain talo, Kasarmikatu 24, valmistui vuonna 1899. Schjerfbeckin alkuperäisestä ideasta toteutui kuitenkin vain keskiosa, jossa sijaitsivat kirjasto, kokoontumistila lehtereineen, työskentelytiloja ja monumentaalinen portaikko. Siipiosat jäivät rakentamatta. Nykyään rakennuksessa toimii Arkkitehtuurimuseo.

Schjerfbeck piirsi vain harvoja asuintaloja. Yksi niistä on Pohjoisranta 12, ns. Donnerin talo vuodelta 1899, jonka hän suunnitteli arkkitehti Sebastian Gripenbergin luonnosten mukaan. Valtion työnä hän suunnitteli epätavallisen puurakennuksen, Langinkosken keisarillisen kalamajan 1889. Sen sisustuksen suunnitteli arkkitehti Jac. Ahrenberg.

Schjerfbeckin arkkitehdintyö ajoittuu kauteen, jota leimasi uusrenessanssi. 1900-luvun alussa suunnitelluissa rakennuksissa, kuten Nummelan parantolassa näkyy kuitenkin jugendin piirteitä talon linnamaisessa yleisilmeessä sekä yksityiskohtien muotoilussa. Tampereen sairaala vuodelta 1909 viittaa jo klassismiin. Schjerfbeckin myöhäiskauden töitä on Tampereen tyttölyseon punatiilinen rakennus vuodelta 1924.
Taiteilija Helene Schjerfbeck oli arkkitehti Magnus Schjerfbeckin sisar.

* * *

Arkkitehtuurimuseossa on vain muutama Magnus Schjerfbeckin piirustus. Turun Mikaelinkirkon kilpailussa vuonna 1894 hän sai 2. palkinnon. Kilpailuehdotuksen piirustukset on saatu museoon Turun seurakuntayhtymän lahjoituksena.

Takaisin arkkitehteihin »

Ingvald Serenius
4.8.1900, Helsinki - 21.12.1974,

Einar Ingvald Serenius syntyi Helsingissä pankinjohtaja Torsten Sereniuksen esikoisena. Hänen isänsä oli alunperin turkulainen, ja myös poika kirjoitti ylioppilaaksi Turussa. Serenius tuli ylioppilaaksi Puolalanmäellä sijainneesta Turun ruotsalaisesta yhteiskoulusta vuonna 1919.

Hän aloitti arkkitehtuuriopintonsa Helsingin Teknillisessä korkeakoulussa ja muutti täten takaisin synnyinkaupunkiinsa. Viisi vuotta myöhemmin (1924) hän valmistui diplomiarkkitehdiksi. Hän teki nuorena monia opintomatkoja Saksaan, Ruotsiin, Norjaan ja Baltian maihin sekä työskenteli vastavalmistuneena ainakin Alvar Aallon toimistossa, missä osallistui avustajana esimerkiksi Jyväskylän työväentalon (1925) suunnitteluun. Serenius työskenteli myös muissa yksityisissä arkkitehtitoimistoissa, mutta näki melko pian valmistumisensa jälkeen myös alan toisen puolen, kun pääsi kiinni alan vastuullisiin viranomaistehtäviin.

Serenius muutti takaisin Varsinais-Suomeen saatuaan ylimääräisen arkkitehdin toimen Yleisten rakennusten ylihallituksessa. Hän toimi Turun ja Porin läänin lääninrakennuskonttorin apulaislääninarkkitehtina vuosina 1926-1933. Lääninrakennuskonttori oli tuohon aikaan läänin ylin viranomaiselin, ja lääninarkkitehti oli puolestaan viraston ylin viranomainen. Apulaislääninarkkitehtina toimiessaan Serenius hankki siis kullanarvoista työkokemusta viranomaistyöstä, josta tulikin myöhemmin hänen uransa tärkein toimialue.

Turussa työskennellessään Serenius ehti vaikuttaa jonkin verran kaupunkikuvan kehittymiseen 1920-luvun klassismia noudattelevilla suunnitelmillaan. Lääninrakennuskonttorin leivissä hän toimi myös valvojana eri työmailla kuten esimerkiksi Turun postitaloa (1932) rakennettaessa. 1920-luvulla Sereniuksen oma varhainen tuotanto oli vielä klassisistista, joskin hän suunnittelu-uransa aikana omaksui suunnitelmiinsa myös funktionalistisia piirteitä.

Serenius suunnitteli asuinkerrostalon esimerkiksi Puolalanmäen juurelle. Puolalanmäki oli ollut aiemmin lähinnä käsityöläisten asuttama ja sen rakennuskanta oli käsittänyt enimmäkseen puisia pientaloja. 1900-luvun alussa siitä alettiin tehdä kuitenkin ylemmän yhteiskuntaluokan modernia asuinaluetta, minkä seurauksena enemmistö puutaloista purettiin ja tilalle rakennettiin uusia kivisiä kaupunkikerrostaloja. Hanke liittyi Turun vanhan keskustan siirtymiseen Tuomiokirkon puolelta joen toiselle puolelle. Kukkula muuttui maisemapuistoksi kaupunginpuutarhuri Mauritz Hammarbergin mannermaisten suunnitelmien mukaan, ja vähitellen kivikaupungin suuret asuinrakennukset nousivat puiston ympärille suunnittelijoinaan esimerkiksi juuri Serenius sekä arkkitehdit Frithiof Strandell ja Harald Smedberg.

Sereniuksen suunnittelema As. Oy Rauhankatu 1 b on edustava esimerkki sekä arkkitehdin varhaistuotannosta että 1920-luvun turkulaisesta asuinrakennusarkkitehtuurista. Sitä voidaan verrata esimerkiksi Erik Bryggmanin varhaiseen tuotantoon. As. Oy Rauhankatu 1 b:n julkisivua koristi klassisismille tyypilliset koristeaiheet kuten vapaasti sijoitetut medaljongit. Rakennuksen kuusi- ja kahdeksanruutuiset ikkunat oli sijoitettu lähelle seinän ulkopintaa ja ne rytmittivät fasadia, jonka monumentaalisena katseenvangitsijana toimi komea portaali pylväineen.

Serenius uudisti Turun kaupunkikuvaa myös suunnittelemalla kaupunkiin ensimmäisen tennishallin, joka valmistui syksyllä 1928. Tennishalli sijaitsi osoitteessa Brahenkatu 8 ja se oli sekä urheilu- että autotalo. Kolmi- ja nelikerroksisen rakennuksen ensimmäiseen kerrokseen arkkitehti sijoitti autohallin, kun taas toisessa kerroksessa oli toimisto- ja korjaamotilaa ja ylimmissä kerroksissa tennishalli, keilaratoja sekä paini-, nyrkkeily- ja biljardisalit. Rakennus edusti omalaatuista urheilu- ja autorakennuksen yhdistelmää, jollaista oli nähty maassa aiemminkin. Vaikka sen muotokieli poikkesi Jarl Eklundin 1910-luvulla Helsinkiin suunnittelemasta Nikolajeffin autopalatsista, oli Sereniuksen käyttämä, amerikkalaisia ihanteita henkivä idea selvästi sama. Samaa rakennustyyppiä edusti myös Helge Lundströmin suunnittelema, Helsinkiin kymmenen vuotta myöhemmin valmistunut Autopalatsi, sittemmin Tennispalatsi (1937-1938).

Vuonna 1933 Serenius muutti Vaasaan saatuaan sieltä vakituisen viran kaupunginarkkitehtina. Hän toimi Vaasan kaupunginarkkitehtina 1933-1966 ja suunnitteli tuona aikana kuuluisimmat työnsä. Hänen ensimmäisiin tehtäviinsä kuului kirjastotalon suunnittelutyön loppuun saattaminen. Työn oli aloittanut edesmennyt kaupunginarkkitehti Carl Schoultz vuonna 1932, sitä oli jatkanut Einar Flinckenberg. Virkaan astuttuaan Serenius päätti työn. Rakennus vihittiin käyttöön vuonna 1936 ja siinä toimi alunperin myös maakunta-arkisto. Vaasan kirjastotalossa näkyi arkkitehtuurin murroskauden piirteet – se oli sekoitus 1920-luvun klassisismia sekä uudenaikaista funktionalismia. Serenius sekoitti arkkitehtuurissaan näitä kahta tyyliä muissakin kohteissa.

Serenius suunnitteli virka-aikanaan ahkerasti erityyppisiä rakennuksia Vaasaan. Hänen suunnittelemansa oli myös esimerkiksi Malmögårdenin rakennusryhmä (1950) eli niin kutsuttu Malmöntalo. Rakennuksen muotokielessä näkyi jo 1950-luvun leima jonka arkkitehtuuriin palasivat funktionalistiset piirteet. Kolmikerroksisen rakennuksen rapattuja julkisivuja rytmittivät esimerkiksi osaseinän mittaiset nauhaikkunarivit. Parvekkeet rikkoivat fasadien tasaisuutta, sillä ne olivat ajalle tyypillisesti ulostyöntyvät.

Muista kulttuurihistoriallisesti arvokkaaksi arvotetuista Sereniuksen Vaasaan suunnittelemista rakennuksista mainittakoon Hietalahden jalkapallokentän katettu puurakenteinen katsomo ja selostustorni (1936). Hän suunnitteli kaupunkiin myös ainakin keskuskansa- ja meijerikoulun sekä sauna- ja pesulaitoksen keilaratoineen. Serenius oli innokas urheilun harrastaja ja hän ilmoittikin erityisharrastuksekseen kalastuksen ja sukututkimuksen rinnalla juuri keilailun.

Serenius kotiutui Vaasaan pysyvästi. Hän toimi lukuisissa yhdistyksissä ja komiteoissa kuten esimerkiksi Vaasan Teknillisen klubin luottamusmiehenä ja varapuheenjohtajana (1936-1937) sekä puheenjohtajana (1937). Hän toimi niin ikään Vaasan Teatterin johtokunnassa (1934-1937), Vaasan Taideyhdistyksen hallituksen jäsenenä (1933) ja sihteerinä (1933-1938) sekä Vaasan rotaryklubin presidenttinä (1947-1948). Serenius osallistui sekä kansalais-, talvi- että jatkosotaan, missä saavutetuista ansioistaan hänelle myönnettiin vapaudenristi. Serenius kuului myös Suomen arkkitehtiliittoon ja harjoitti oman alansa julkaisutoimintaa.

Ammattikunta arvosti Sereniusta jo hänen elinaikanaan, minkä takia hänet kutsuttiin jäseneksi moniin edellä mainittuihin kunnallisiin lautakuntiin ja toimikuntiin. Hän oli ammattitaitoinen uudisrakennusten suunnittelija, mutta hänen ansiokseen voidaan lukea myös rakennussuojelu. Moneen muuntuva kaupunginarkkitehti toimi esimerkiksi puheenjohtajana toimikunnassa, jonka tehtävänä oli Vanhan Vaasan entistäminen.

* * *

Arkkitehtuurimuseolla ei ole kokoelmissaan Ingvald Sereniuksen piirustuksia.

Takaisin arkkitehteihin »

John Settergren
15.12.1868, Lindköping, Ruotsi - 7.8.1917, Jusowka, Venäjä (nyk. Donetsk, Ukraina)

Nils Johan Settergren opiskeli ensin Tukholman Teknillisessä korkeakoulussa ja siirtyi tämän jälkeen Kuninkaallisen Taideakatemian rakennuslinjalle. Akatemiaopinnot palkittiin "herttuallisella mitalilla". Valmistuttuaan Settergren työskenteli professori Isak Gustaf Clasonin toimistossa. 1896 hän muutti Suomeen arkkitehtitoimisto Grahn, Hedman & Wasastjernan palvelukseen.

Grahn, Hedman & Wasastjernan toimistossa Settergren sai tehtäväkseen suunnitella nk. Argoksen talon julkisivut. Tämä Mannerheimintien varteen 1897 valmistunut rakennus on lähes täydellinen kopio I. G. Clasonin vuonna 1889 suunnittelemasta "Bunsowin talosta". Rakennus on edelleen pystyssä Tukholman Strandvägenillä.

Vuonna 1899 Settergren piirsi julkisivut Eteläesplanadin varrelle valmistuneeseen Wasa Bankenin liikerakennukseen.

Settergren työskenteli Grahn, Hedman & Wasastjernan toimistossa vuoteen 1903, minkä jälkeen hän perusti oman toimiston Helsinkiin. Hän työskenteli myös lyhyitä jaksoja Gustaf Estlanderin ja Mauritz Gripenbergin kanssa. Settergrenin Helsinkiin tekemistä töistä mainittakoon asuinrakennukset Yrjönkatu 12-14 (yhdessä Mauritz Gripenbergin kanssa), Yrjönkatu 8-10, Iso Roobertinkatu 13-15 ja Vuorikatu 8.

Vuonna 1916 Settergreniä pyydettiin johtamaan suurta tehdasyhdyskuntasuunnitelmaa Jusowkan piirustuskonttoriin Venäjälle. Hän kuoli koleraan vuonna 1917 ennen kuin sai työnsä päätökseen.

* * *

Settergrenin jäämistössä on joitakin hänen Ruotsiin tekemiä, lähinnä pienehköjä muutostöitä. Hänellä näyttää olleen kiinteät yhteydet kotimaahansa vielä Suomeen muuton jälkeenkin, sillä kokoelmasta löytyy muutamia Tukholmaan tehtyjä suunnitelmia, mm. lokakuussa 1895 päivätty lisärakennussuunnitelma Vanhaan kaupunkiin. Hän piirsi myös lisärakennuksen Malmöön kortteliin "von Conow".

1910-luvun alkuvuosina Settergren teki Helsinkiin useita suuria asuinkerrostaloja, mm. Puistokadulle ja Yrjönkadulle. Hänen näyttävin työnsä Suomessa on kuitenkin kauppaneuvos Askolinille suunniteltu Forsby "slott" Koskenkylässä Porvoon lähellä. Tämä barokkivaikutteinen rakennus valmistui 1908, ja jäämistössä on muutamia detaljipiirustuksia tähän.

Settergrenin jäämistöä ei ole kokonaisuutena tutkittu. Siitä tunnetaan lähinnä sen sisältämien kohteiden nimet, joista on tehty alustava luettelo.

Takaisin arkkitehteihin »

Salme Setälä
18.1.1894, Helsinki - 6.10.1980, Helsinki

Salme Setälä (ent. Cornér) kirjoitti ylioppilaaksi 1911 ja valmistui arkkitehdiksi Teknillisestä korkeakoulusta 1917. Jo ennen valmistumistaan hän työskenteli kolme kuukautta asemakaava-arkkitehti Raymond Unwinin toimistossa Lontoossa vuonna 1914. Valmistuttuaan hän oli piirtäjänä monissa eri arkkitehtitoimistoissa mm. Gösta Juslénilla, Yrjö Sadeniemellä, Borg-Sirén-Åbergilla, Elias Paalasella ja Elsi Borgilla. Setälä teki lisäksi mittauspiirustuksia Seurasaaren ulkomuseon ja Suomenlinnan vanhoista rakennuksista sekä vanhoista suomalaisista herraskartanoista.

1950-luvun alussa Setälä teki opintomatkoja Sveitsiin, Englantiin, Hollantiin, Tanskaan, Islantiin ja Pohjois-Italiaan. Vuonna 1950 hän oli stipendiaattina asemakaavakurssilla Skotlannissa ja 1950-luvulla useaan otteeseen Tukholmassa.

1929 Salme Setälä nimitettiin ylimääräiseksi arkkitehdiksi Yleisten rakennusten ylihallitukseen, jossa hän vuodesta 1954 eteenpäin oli toimistoarkkitehtina. Setälä erosi virastaan 1961. Hän hoiti pääasiassa kaavoitustehtäviä ja teki yli kolmekymmentä rakennuskaavaa eri puolille Suomea.

Setälä oli erityisen kiinnostunut sisustuksista ja taideteollisuudesta. Vuonna 1919 hän voitti toisen palkinnon Oy Pirtin huonekalukilpailussa ja 1925 hän perusti sisustustoimisto "AC":n yhdessä arkkitehti Aili-Salli Ahde-Kjäldmanin kanssa. Toimisto lopetti toimintansa 1928. Setälä suunnitteli myös asuintaloja, sisustuksia ja viikonloppumajoja.

Arkkitehdintyönsä ohella Setälä toimi kirjailijana. Hän on kirjoittanut useita kodinsisustus- ja keittiösuunnitteluoppaita mm. "Miten sisustan asuntoni" (1929) ja "Keittiön sisustus" (1931).
Näiden lisäksi hän on kirjoittanut useita romaaneja, muistelmateoksia ja nuorisokirjoja. Arkkitehdin toimesta kertovat kirjat "Polusteekin koulussa" (1970) ja "Epäasiallinen kronikka viiden pääjohtajan ajalta" (1973).

* * *

Salme Setälä oli kolmen viimeisen joukossa, jotka jättivät diplomityönsä "Proffelle" eli Gustaf Nyströmille. Ajankohta oli vuosi 1917, joka ei ollut kaikkein valoisimpia. Muissakin kuin Setälän diplomityössä oli tähän aikaan synkkä ja hautajaismainen tunnelma, vaikka aiheena olisi ollut teatteri tai kirjasto. Piirustuksissa on mustia puukehyksiä, ja niissä on järjestään käytetty ainoastaan mustaa tussia, laveerauspinnoissa laimennettuna.

Salme Setälä kuului siihen teekkaripolveen, joka joutui aloittamaan arkkitehdin uransa sisällissodan keskellä. Hän kuului myös siihen sukupolveen, joka opiskeluaikanaan kierteli mittaamassa kartanoiden huvimajoja. Näistä mittausmatkoista on säilynyt hauskoja valokuva-albumeja, joista on ollut tutkijoille korvaamatonta hyötyä.

Myöhemmin Salme Setälä valmisti albumeita lähes kaikista matkoistaan ja teki vitsikkäitä kronikoita arkkitehtiklubien ym. illanistujaisista. Näistä kaikista tutkija saa hyvän ajankuvan ja taustatietoja, jota muuten olisi mahdoton enää tavoittaa.

Koska Salme Setälä oli virkamiesarkkitehti, suurin osa hänen piirustuksistaan on eri laitosten arkistoissa. Sodan jälkeen hän teki valtion virastotalon Sodankylään, ja tämä on oikeastaan ainoa yksittäinen rakennuskohde, josta museon arkistossa on piirustuksia. Varsinaisen elämäntyönsä hän teki asemakaavojen parissa, ja hänen voi sanoa käytännössä kaavoittaneen lähes koko Suomen. Toisin sanoen Salme Setälä on piirtänyt ne lukuisat "meurmanilaiset" pienten taajamien ja yhdyskuntien asemakaavat, joille ovat tunnusomaisia pitkät, loivasti kaartuvat katulinjat.

Takaisin arkkitehteihin »

Lauri Silvennoinen
13.3.1921, Pielisensuu - 4.7.1969, Helsinki

Lauri Silvennoinen oli arkkitehti, joka toimi yhtenä elementtirakentamisen uranuurtajana maassamme. Hänet tunnetaan parhaiten yhtenä Helsingin Pihlajamäen (1959-1965) näköalalähiön suunnittelijana. Pihlajamäki oli ensimmäinen suomalainen asumalähiö, jonka toteuttamisessa käytettiin täyselementtitekniikkaa. Tänä päivänä alue on asemakaavassa suojeltu.

Lauri Matti Silvennoinen syntyi Pielisensuussa Pohjois-Karjalassa. Hän kirjoitti ylioppilaaksi Helsingin koelyseosta vuonna 1940 ja ryhtyi opiskelemaan arkkitehtuuria. Hän valmistui arkkitehdiksi Teknillisestä korkeakoulusta vuonna 1949 ja pääsi töihin vastaperustettuun Asuntorakennustuotannon valtuuskuntaan eli Aravaan. Tässä työssä Silvennoinen tutustui sosiaaliseen asuntotuotantoon, joka myöhemmin muodostuikin hänen uransa keskeisimmäksi tehtäväalueeksi.

Uraansa aloittelevana arkkitehtina Silvennoinen teki opintomatkoja Ranskaan, Englantiin, Yhdysvaltoihin ja Saksaan. Vuonna 1953 hän sai matkoihinsa Ranskan valtion apurahan ja vuonna 1958 apurahan myönsi British Council. Nuori arkkitehti työskenteli Aravalla aina vuoteen 1950 saakka, kunnes siirtyi toimistoarkkitehdiksi Alvar Aallon toimistoon. Aallolla työskennellessään hän osallistui esimerkiksi Malmin siunauskappelin kilpailuehdotuksen suunnittelutyöhön. Silvennoinen työskenteli Aallolla vuosina 1951-1953 ja perusti oman toimistonsa vuonna 1953.

Silvennoinen oli jo opiskeluaikanaan tutustunut erilaisiin uusiin rakentamismenetelmiin. Hän oli esimerkiksi tutustunut amerikkalaiseen rakentamiseen pilvenpiirtäjineen ja maailman nopeimpine hisseineen Ateneumin Amerikka rakentaa-näyttelyssä vuonna 1945. Hän sai näyttelyssä tutustua muun muassa erilaisiin puuelementtiratkaisuihin, joita yhdysvaltalaisarkkitehdit olivat kehittäneet rakentamisen tehostamiseksi. Silvennoinen antoi Ateneumissa haastattelun Yleisradion Pekka Tiilikaiselle. 1960-luvulla hän sovelsi elementtitekniikkaa uusissa asuinkerrostaloissa ja betonirakennuksissa. Hän tulikin tunnetuksi innovatiivisena arkkitehtina, joka näki elementtirakentamisen taiteena.

Silvennoinen osoitti aitoa kiinnostusta myös sakraalirakennusten suunnitteluun. Hänen ensimmäinen oma suunnittelutyönsä oli Keravan siunauskappeli (1957). Arkkitehti oli kuitenkin motivoitunut asuntosuunnitteluun ja vuonna 1960 hän osallistui Sosiaalisen asuntotuotannon Oy:n Saton toimesta järjestettyyn arkkitehtuurikilpailuun, jossa tehtävänä oli suunnitella uuden asumalähiön osa Helsingin Pihlajamäkeen. Rakennukset tuli suunnitella arkkitehti Olli Kivisen laatimaan uuteen asemakaavaan. Silvennoinen voitti kilpailun ehdotuksellaan Kypsää satoa. Hän sai tehtäväkseen suunnitella Pihlajamäen lounaisosan, kun alueen koillisosan suunnittelusta vastasivat puolestaan Helsingin Asuntokeskuskunnan Hakan arkkitehdit Esko Korhonen ja Sulo Savolainen.

Pihlajamäkeä suunnitellessaan Silvennoinen jäntevöitti ja kehitti Kivisen kaavallisia ideoita ja toteutti alueen koillisosaa monumentaalisemman kokonaisuuden kallioiseen luonnonympäristöön. Hän sijoitti veistokselliset rakennukset porraskallioiden korkeuksiin hienovaraisesti, mutta suurpiirteisesti. Modernin arkkitehtuurin ihanteiden mukaisesti rakennukset saivat seisoa vapaasti harjanteen päällä laajojen viheralueiden ympäröidessä niiden modernia arkkitehtuuria. Asunnot olivat kokonsa puolesta uudenaikaisen isoja: esimerkiksi kaksiot olivat pääasiassa 60-66 m2 suuruisia. Monien asuntojen ikkunoista avautui panoraama vielä rakentamattomille Viikin pelloille sekä Vantaanjoen lähimetsiin – ylimpien kerrosten asunnoista näkyi aina merelle asti. Pihlajamäki houkutteli lapsiperheitä luonnonläheisyydellään, avaruudellaan ja palveluillaan. Suunniteltiinpa alueen takamaastoon myös maauimalaa.

Pihlajamäen lounaisosan ensimmäinen vaihe toteutettiin suurmuottitekniikalla, mutta toinen vaihe rakennettiin täyselementtitekniikalla. Uuteen tekniikkaan Silvennoinen haki asiantuntija-apua Ruotsista, sillä kyseessä oli täyselementtitekniikan pioneerihanke suomalaisessa asuntotuotannossa. Arkkitehti määritteli toteutuksen tarkasti aina elementtien valmistamisesta niiden asennusjärjestykseen. Kilpailuohjelman mukaisesti hän suunnitteli alueelle niin ikään lämpökeskuksen, paikallismyymälät sekä autotallit. Myöhemmin hän suunnitteli alueelle myös kansakoulun (nyk. Pihlajamäen ala-aste).

Silvennoinen oli kokenut asuinalueiden suunnittelija. Pihlajamäen kilpailun kanssa samoihin aikoihin valmistui esimerkiksi hänen yhdessä Dag Englundin kanssa suunnittelemansa asuinalue Tampereen Kalevankartanoon (1960). Kuten Pihlajanmäen lounaisosa, samaten Kalevankartano muodostui tornitaloista sekä aluetta nauhamaisesti reunustavista lamellitaloista. Kalevankartano erosi Pihlajamäestä kuitenkin esimerkiksi siinä, että asunnot olivat siellä huomattavasti pienempiä. Myös rakennustekniikka ja julkisivujen punatiiliverhous erosivat Pihlajamäen arkkitehtuurista olennaisesti. Myöhemmin Silvennoinen suunnitteli asuinrakennuksia muun muassa Mellunmäkeen, jonne hän laati seitsemän täyselementtirakenteisen lamellitalon suunnitelmat.

Lauri Silvennoisen viimeiseksi työksi jäi Roihuvuoren kirkko Helsingissä. Hän voitti kirkosta vuonna 1963 järjestetyn arkkitehtuurikilpailun ehdotuksellaan Kompositio 3. Ehdotus nousi kilpailussa edukseen, sillä se huomioi kirkko- ja myymäläkeskuksesta koostuvan asemakaavallisen kokonaisuuden. Kirkkokeskuksen sakraalitilat oli nostettu terassipihan tasoon, mikä lisäsi rakennuksen arkkitehtonista vaikutusta.

Roihuvuoren kirkossa tiili- ja betonipintojen dramatiikkaan yhtyy kirkossa toistuva kuusikulmainen muoto. Kuusikulmainen teema löytyy sekä kirkkosalin pohjamuodosta että kirkon yhteyteen rakennetusta kastekappelista. Myös lattialaattojen kennokuvio toistaa samaa teemaa. Idean geometriselle muodolle Silvennoinen sai 300-luvun kastekappelista. Arkkitehti kuoli äkillisesti vuonna 1969, ja keskeneräisen kirkon suunnittelutyön viimeisteli tämän työtoveri Keijo Laine.

* * *

Arkkitehtuurimuseo (ent. Suomen rakennustaiteen museo) sai Lauri Silvennoisen piirustuksia lahjoituksena omaisilta vuonna 1986. Luettelematon kokoelma käsittää joitakin Pihlajamäen rakennusten piirustuksia.

Takaisin arkkitehteihin »

Kurt Simberg
30.1.1913, Helsinki - 17.5.1984, Helsinki

Kurt Eduard Simberg syntyi ruotsinkieliseen perheeseen, kasvoi Helsingissä ja kirjoitti ylioppilaaksi Svenska Normallyceumista vuonna 1932. Hän ryhtyi opiskelemaan arkkitehtuuria ja valmistui arkkitehdiksi Teknillisestä korkeakoulusta vuonna 1939. Hän teki monia opintomatkoja, jotka suuntautuivat Skandinavian maihin, Ranskaan, Italiaan, Saksaan, Itävaltaan, Unkariin ja Jugoslaviaan.

Simberg työskenteli yksityisissä arkkitehtitoimistoissa ja Suomen arkkitehtiliiton standardisoimistoimistossa vuosina 1945-1946. Tämän jälkeen hän perusti oman arkkitehtitoimistonsa, joka toimi nimellä Kurt Simberg & Co. Urallaan hän osallistui moniin arkkitehtuurikilpailuihin, joissa saavutti usein myös menestystä. Simberg oli pääasiassa teollisuus- ja liikerakennusten suunnittelija ja hänen töitään olivat muun muassa Helsingin Sigfrid Juseliuksen Säätiön talo, niin kutsuttu Kuusisen talo Aleksanterinkatu 48:ssa (1957), Yleisradion Kesäkatu 2:n (1967-1968) rakennuksen Taka-Töölössä sekä Oy Wulff Ab:n talo Mannerheimintie 4:ssä (1960-1965). Muualla Suomessa hänen suunnittelemiaan ovat esimerkiksi P.C. Rettig & Co:n tupakkatehdas (1960) Turussa ja Joensuun virastotalo (1965-1966).

Kurt Simbergin tunnetuin suunnittelutyö lienee arkkitehtuurikilpailun tuloksena syntynyt Svenska Handelshögskolan eli Hanken Runeberginkadun ja Arkadiankadun kulmassa. Rakennuksesta tuli elegantti ja tasapainoinen kokonaisuus, jonka harmonisuutta lisäsivät Lisa Johansson-Papen valaisinsuunnitelmat, Olof Ottelinin kalustukset ja Yki Nummen värityssuunnitelmat. Hanken valmistui vuonna 1953 Helsingin Etu-Töölöön. Se edustaa tyyliltään sodanjälkeistä eleetöntä modernismia ja julkisivun pelkistetty tyylikkyys jatkuu sisätiloissa monissa tarkoin mietityissä yksityiskohdissa ja pitkissä, suoralinjaisissa käytävissä. Hanken restauroitiin 1990-luvulla menestyksekkäästi. Entistämisen yhteydessä vanhat puuovet kunnostettiin ja värimaailma säilytettiin Yki Nummen suunnitelmien mukaisesti.

Kurt Simberg oli ammattikuntansa keskuudessa aktiivinen järjestötoimija. Vuonna 1939 hän liittyi Suomen arkkitehtiliittoon, jossa hän vaikutti luottamusvaliokunnassa ja hallituksessa useaan otteeseen. Ruotsinkielisenä arkkitehtina hän kuului myös arkkitehtijärjestöihin Tekniska Föreningen i Finland ja Arkitektgillet. Simberg edusti Suomen arkkitehtiliittoa usein pohjoismaisessa yhteistyössä ja kuului Lisättyyn rakennushallitukseen vuosina 1963-1973. Viimeisimpinä vuosinaan hän toimi lisäksi aktiivisesti Suomen Afasiayhdistyksessä.

* * *

Arkkitehtuurimuseo (ent. Suomen rakennustaiteen museo) sai lahjoituksena suppean Kurt Simbergin originaalipiirustuskokoelman vuonna 2001. Kokoelmassa ei ole Ruotsalaisen kauppakorkeakoulun piirustuksia.

Takaisin arkkitehteihin »

Osmo Sipari
14.4.1922, Vehkalahti - ,

Osmo Artturi Sipari kirjoitti ylioppilaaksi 1941 ja valmistui arkkitehdiksi Teknillisestä korkeakoulusta 1951. Hän teki opintomatkoja Italiaan ja Ranskaan ja perusti valmistuttuaan oman arkkitehtitoimiston.

Siparin varhaiskauden tunnettuja töitä on hänen jo opiskeluaikanaan yhdessä Eero Eerikäisen kanssa suunnittelemansa Sallan kirkko. Eerikäinen ja Sipari voittivat rakennuksesta käydyn arkkitehtuurikilpailun 1947, ja kirkko valmistui kaksi vuotta myöhemmin. Vuonna 1960 rakennettiin Siparin suunnittelema Kemin pohjoinen siunauskappeli Paattioon.

Sipari on toiminut myös koulusuunnittelijana. Kuuluisin esimerkki on hänen yhdessä Viljo Revellin kanssa suunnittelemansa Meilahden kansakoulu 1949-53, joka sekin syntyi kilpailuvoiton pohjalta. Yhteistyönä Revellin kanssa syntyi myös Kirkonkylän-Hyrylän kansakoulu 1954 Tuusulaan.

Muita Siparin kouluja ovat Heinäveden kansakoulu 1950-luvulta sekä Metsolan kansakoulu Espoon Tapiolassa vuodelta 1960. Chydeniuksen kansakoulu Kokkolaan valmistui 1965 ja Suomalais-venäläinen koulu 1964 Helsinkiin. Pieksämäen keskikoulu on syntynyt kutsukilpailun pohjalta 1968. Osmo Siparin arkkitehtuurissa betoni näytetään yleensä sellaisena kuin se on.

Siparin suunnittelemista asuinrakennuksista tunnetuimmat ovat Asunto Oy Hiihtovuoren kolme tornitaloa Herttoniemessä vuodelta 1957. Kuopioon vuonna 1964 valmistuneet Puijonlaakson tornitalot ovat nekin Siparin käsialaa.

* * *

Arkkitehtuurimuseo (ent. Suomen rakennustaiteen museo) sai lahjoituksena Osmo Siparin piirustuskokoelman vuonna 1994. Laaja kokoelma on luetteloitu vain osittain.


Takaisin arkkitehteihin »

Arto Sipinen
20.4.1936, Helsinki - ,

Arto Kalevi Sipinen kirjoitti ylioppilaaksi 1953 ja valmistui arkkitehdiksi Teknillisestä korkeakoulusta 1961. Hän teki 1950- ja 1960-luvulla opintomatkan Belgiaan ja Ranskaan sekä Saksaan, Italiaan ja Itävaltaan. Sipinen työskenteli opiskelunsa loppuvaiheessa Alvar Aallon arkkitehtitoimistossa, sitten Viljo Revellillä 1961-62 ja Olli Kivisen toimistossa 1963-65. Tämän jälkeen hänellä on ollut oma arkkitehtitoimisto.

Arto Sipinen on suunnitellut runsaasti julkisia rakennuksia – kaupungin- ja kunnantaloja, konserttitaloja sekä yliopistorakennuksia. Hän on saanut monet näistä tehtävistä arkkitehtuurikilpailuissa saavuttamansa menestyksen kautta.

Sipisen suunnittelema kaupungintalo Imatralle (Mane Hetzerin kanssa) valmistui 1970, Raisioon 1981 ja kunnantalo Mäntsälään 1992.

Sipinen tunnetaan myös kulttuurirakennusten kuten konserttitalojen arkkitehtina. Näitä ovat Imatran kulttuurikeskus (1986), Mikkelin konsertti- ja kongressitalo Mikaeli (1988), Espoon kulttuurikeskus (1989) ja Lahden kirjastotalo (1990).

Sipinen on rakentanut runsaasti Jyväskylään. Jyväskylän yliopiston kirjasto, hallintorakennus ja kaksi taideaineiden rakennusta valmistuivat Aallon kampuksen reunamille 1970-luvun puolivälissä. Näiden jälkeen lukuisia hänen suunnittelemiaan yliopistorakennuksia on noussut Jyväskylän yliopiston Mattilanniemen sekä Ylistönrinteen alueille 1980-2000-luvuilla.

Arkkitehdin 2000-luvun tuotantoa ovat Jyväskylän keskustan maamerkkinä kohoava toimistotorni Innova ja tornin viereen rakennettu ammattikorkeakoulun IT-instituutti Dynamo. Seinäjoella Sipisen uusinta tuotantoa edustaa teknologia- ja innovaatiokeskus Frami.

* * *

Arkkitehtuurimuseolla ei ole Arto Sipisen piirustuskokoelmaa.

Takaisin arkkitehteihin »

Heikki Siren
5.10.1918, Helsinki - ,

Heikki Siren kirjoitti ylioppilaaksi 1939 ja valmistui arkkitehdiksi Teknillisestä korkeakoulusta 1946. Vuonna 1948 hän teki opintomatkan Saksaan, Englantiin, Sveitsiin, Ranskaan ja Italiaan. Skandinavian maissa hän vieraili useita kertoja.

Hän avioitui arkkitehtiylioppilas Katri Tuomisen (Kaija Siren) kanssa 1944. Heidän perustamansa Arkkitehtitoimisto Kaija ja Heikki Siren on toiminut vuodesta 1949 lähtien. Nykyisin toimisto jatkaa nimellä Siren Arkkitehdit Oy. Seuraavassa tekstissä Kaija ja Heikki Sirenin osuutta toimiston eri töihin ei ole eritelty.

Sirenien työuran alkuvaiheeseen kuuluvat 1950-luvulla Otaniemeen rakennettu Teekkarikylä ja Helsingin olympialaisiin 1952 valmistunut ravintola Servin mökki sekä Otaniemen kappeli vuodelta 1957.

Kaija ja Heikki Siren suunnittelivat rakennuksia Espoon Tapiolaan puutarhakaupungin alkuvaiheista lähtien. Kimmeltien ja Kontiontien kokeelliset puiset rivitalot valmistuivat 1955, ylellinen Otsonpesän rivitalo 1959 ja Aarnivalkean koulu 1957. Seuraavina vuosikymmeninä Sirenit suunnittelivat asuintaloja myös Tapiolan läntiseen ja pohjoiseen lähiöön.

Varhaisia kulttuurirakennuksia olivat vuonna 1954 valmistuneet Kansallisteatterin pieni näyttämö sekä Lahden konserttitalo. Omana aikanaan muodoltaan radikaali Oriveden kirkko valmistui 1961. Sirenit suunnittelivat Helsinkiin suuria virastorakennuksia, joista 1968 valmistunut Ympyrätalo lienee tunnetuin.

Ulkomaille toteutettuja töitä ovat asuntoalue Pariisiin (1970), Itävallan Linziin suunniteltu konserttitalo Bruckner Haus (1973) ja Bagdadin kongressipalatsi Irakissa (1982). Japaniin rakennettiin 1970-luvun puolivälissä Sirenien suunnittelemia golfkeskuksia.

Kaija ja Heikki Sirenin asuin- ja toimistotalo, Villa Siren, rakennettiin vaiheittain 1951/1956/1960 Helsingin Lauttasaareen. Arkkitehtiperheen omat lomarakennukset Barösundissa ovat pääosin 1960-luvun loppupuolelta. Rakennukset sijoittuvat kauniisti saariston sileille kallioille meren ääreen.

* * *

Arkkitehtuurimuseolla ei ole Kaija ja Heikki Sirenin piirustuskokoelmaa.

Takaisin arkkitehteihin »

Kaija Siren
23.10.1920, Kotka - 15.1.2001, Helsinki

Kaija Siren (Katri Anna-Maija Helena Tuominen) kirjoitti ylioppilaaksi 1939 ja valmistui arkkitehdiksi Teknillisestä korkeakoulusta 1948. Samana vuonna hän teki Saksaan, Englantiin, Sveitsiin, Ranskaan ja Italiaan suuntautuneen opintomatkan. Skandinavian maissa hän vieraili useita kertoja.

Hän avioitui arkkitehti Heikki Sirenin kanssa 1944. Heidän perustamansa Arkkitehtitoimisto Kaija ja Heikki Siren toimi yli puoli vuosisataa, vuodesta 1949 lähtien. Kaija ja Heikki Sirenin suunnitelmista, ks. Heikki Siren.


Takaisin arkkitehteihin »

J.S. Sirén
27.5.1889, Ylihärmä - 5.3.1961, Helsinki

J.S. Sirén tunnetaan parhaiten Eduskuntatalon arkkitehtina. Hän suunnitteli mittavan määrän myös muita julkisia rakennuksia, toimi professorina Teknillisessä korkeakoulussa ja menestyi alallaan esimerkiksi monissa kilpailuissa. J.S. Sirén oli arkkitehti Heikki Sirenin isä.

Johan (Juho) Sigfrid Sirén syntyi Ylihärmässä Etelä-Pohjanmaalla ja kirjoitti ylioppilaaksi Vaasan Suomalaisesta reaalilyseosta 1907. Samana vuonna hän kirjoittautui oppilaaksi Polyteknilliseen opistoon, joka muutti nimensä Teknilliseksi korkeakouluksi vuonna 1908. Vuonna 1913 Sirén suoritti diplomiarkkitehdin tutkintonsa ja valmistui ammattiin erikoismaininnalla ”oivallisesti”. Hänen diplomityönsä, ehdotus Kasinoksi, arvosteltiin kiitettäväksi.

Sirén aloitti alansa työt jo opiskeluaikanaan toimiessaan toimistoassistenttina arkkitehti Vilho Penttilän ja professori Gustaf Nyströmin toimistoissa sekä W.G. Palmqvistin ja Einar Sjöströmin yhteisessä toimistossa. Valmistuttuaan hänet palkattiin Arkkitehtitoimisto Jung & Fabritiukselle, missä hän työskenteli vuoteen 1917 saakka miltei yhtäjaksoisesti. Tuona aikana Suomessa vallitsi poliittisesti erittäin jännittyneet olot. Sisällissodassa 1.2.1918 tapahtuneesta työnantajiensa taposta huolimatta hän työskenteli kesäkuusta 1917 toukokuuhun 1918 toimistoapulaisena veljekset Valter ja Ivar Thomén arkkitehtitoimistossa, missä pääsi seuraamaan arkkitehdin työtä, mutta suunnitteli samanaikaisesti hyvää vauhtia jo itsekin. Vuodesta 1913 alkaen hän suunnitteli erinäisiä rakennuksia maaseudulle ja toimi sisustusalalla, josta voitti useita kilpailupalkintojakin.

Vuonna 1918 Sirén perusti arkkitehtitoimiston yhdessä Kaarlo Borgin ja Urho Åbergin kanssa. Hän oli Arkkitehtitoimisto Borg, Sirén, Åbergin osakas huhtikuun ensimmäisestä päivästä alkaen ja työskenteli sen nimissä vuoteen 1925 saakka. Tuona aikana Sirén laati lukuisten rakennusten suunnitelmat osin itsenäisesti, osin yhteistyössä yhtiökumppaneidensa kanssa ja hoiti osaksi myös suunnitelmiensa rakennustöiden valvonnan. Vuosien 1918-1925 välillä syntyi esimerkiksi hänen yhdessä Åbergin kanssa laatimansa suunnitelma Helsingin Sanomien toimitalolle. Muita merkittäviä näihin aikoihin tehtyjä töitä olivat esimerkiksi Oy Liikekeskus Pohjoisesplanadi 37:ssa Helsingissä, Helsingin Virkamiesasuntola Runeberginkatu 29-31:ssa sekä Oulun As. Oy Kolmio ja vesitorni, jotka olivat kaikki pääasiassa Sirénin suunnittelemia. Muista töistä mainittakoon myös yhteistyössä kuvanveistäjä Gunnar Finnen kanssa toteutettu Helsingin saksalainen sankaripatsas sekä yhteistyössä kuvanveistäjä Into Saxelinin kanssa toteutetut Vironkävijäin hautamonumentit Helsingin Vanhankirkon puistossa.

Jo Arkkitehtitoimisto Borg, Sirén Åbergilla työskennellessään Sirén ehti tehdä suunnitteluunsa vaikuttaneita opintomatkoja. Vuonna 1921 hän matkusti Italiaan ja teki vuonna 1924 Kordelinin rahaston jakaman apurahan turvin opintomatkan Pohjois-Italiaan ja Ranskaan. Hän matkusti myös Saksassa ja Belgiassa. Matkoillaan hän sai vaikutteita, jotka heijastuivat hänen omassa arkkitehtuurissaan 1920-luvulle tyypillisenä klassisismina sekä jyhkeytenä, joka suomalaisessa kaupunkikuvassa oli uudenaikaista ja erilaista.

Sirénin ura sai käänteen, kun hän yhdessä Borgin ja Åbergin kanssa voitti Eduskuntatalon suunnittelusta järjestetyn toisen kilpailun (1924) ehdotuksellaan Oratoribus (Puhujille). Yhteinen arkkitehtitoimisto lopetti toimintansa pian kilpailuvoiton jälkeen ja Sirén jatkoi monumentaalisen rakennuksen suunnitelmien työstämistä yksin. Rakennus työllisti hänet seuraavaksi kuudeksi vuodeksi täysin; suunnitelmien loppuvaiheessa hän toimi myös talon rakennustöiden valvojana. Vuonna 1925 Sirén jatkoi suunnitelmiensa työstämistä, talo rakennettiin 1926-1931 ja vihittiin käyttöön 7.3.1931.

Eduskuntatalo oli poikkeuksellisen jyhkeä ja suoralinjainen ja se korosti muotokielellään talon tehtävää valtiovallan keskipisteenä. Kun sopimus lopullisten piirustusten laatimisesta oli allekirjoitettu, hän matkusti Tukholmaan, Kööpenhaminaan ja Berliiniin tutustuakseen ulkomaisiin parlamenttitaloihin. Tämän takia Eduskuntataloa onkin usein verrattu Friedrich Schinkelin Berliinin Altes Museumiin (1923-1928) ja Ivar Tengbomin Tukholman konserttitaloon (1923-1926).

Eduskuntatalo on kokonaistaideteos, jonka suunnittelusta J.S. Sirén vastasi pitkälle itse. Hän suunnitteli rakennukseen sisustuksia ja huonekaluja, joskin suunnittelussa oli mukana myös suuri joukko muita nimekkäitä sisustussuunnittelijoita ja taiteilijoita. Tärkeimpien tilojen kalusteet, valaisimet ja monet yksityiskohdat olivat pääasiassa Sirénin käsialaa, mutta huonekalusuunnittelijoina mukana olivat myös Arttu Brummer, Werner West, Elsa Arokallio, Rafael Blomstedt, Birger Hahl, Arvo Muroma, Hugo Borgström ja Elna Kiljander. Tekstiilitaiteilijoina toimivat Maija Kansanen, Greta Skogster, Eva Anttila, Eva Brummer ja Marianne Strengell sekä kuvanveistäjinä Gunnar Finne, Carl Wilhelms, Johannes Haapasalo ja Hannes Autere. Mukana oli myös yksi taidemaalari, Bruno Tuukkanen. Istuntosalin patsaat suunnitteli kuvanveistäjä Wäinö Aaltonen ja valaisimien suunnittelussa Sirén teki yhteistyötä Paavo Tynellin kanssa.

Rakennuksen julkisivusta tuli jykevä ja raskaahko osin siksi, että sen materiaali vaihdettiin kilpailuehdotuksen alkuperäisestä sileästä rappauksesta Kalvolan punaharmaaseen graniittiin. Vertikaalista ryhtiä rakennukselle antaa neljätoista korinttilaista pylvästä. Eduskuntatalon pelkistetty eksteriööri kätkee sisäänsä mitä juhlallisempia interiöörejä. Rakennus on tunnettu muun muassa maamme hienoimmista art deco -tyylisistä sisustuksistaan. Materiaaleissa ei säästetty: portaissa ja pylväissä käytettiin useita eri marmorilajeja ja huonekaluissa kotimaisia materiaaleja kuten visa- ja loimukoivua, tammea sekä pähkinäpuuta. Istuntosalin ja puhemiehen huoneen kalusto haluttiin kuitenkin erottaa muusta sisustuksesta ja niiden pinnoissa käytettiin eteläamerikkalaista jakarandapuuta sekä tehosteena mustaa ebenpuuta. Arkkitehti perusteli ulkomaista materiaalivalintaa sen käytännöllisyydellä ja korosti, että kalusteissa oli kaikesta huolimatta kotimainen ydin. Kotimaisuus ja itsenäinen Suomi olivatkin rakennussuunnittelun keskeisimpiä teemoja. Talosta haluttiin turvallinen, ehjä ja yhtenäinen kokonaisuus kuten ajan ihanteiden suomalainen yhteiskunta.

Myöhäistä 1920-luvun klassisismia edustava rakennus on muodostunut maamme edustavimmaksi julkiseksi rakennukseksi. Sen oli alunperin tarkoitus sijaita huomattavasti yhtenäisemmässä asemakaavassa, mutta lukuisien toteutumattomien ympäristösuunnitelmien takia Eduskuntatalo on jäänyt ylhäiseen yksinäisyyteensä Arkadianmäen monumentaaliseksi tunnusmerkiksi.

J.S. Sirén jatkoi yksityisen arkkitehtitoimistonsa pitämistä vielä Eduskuntatalon valmistuttua. Hänen monista myöhemmistä töistään mainittakoon Lassila & Tikanojan liikerakennukset Vaasassa ja Helsingissä sekä Helsingin yliopiston päärakennuksen laajennus, josta vuonna 1931 järjestetyssä kilpailussa hän voitti jaetun toisen palkinnon. Lopullinen laajennus toteutettiin Sirénin laatimien suunnitelmien mukaan, mitkä kunnioittivat C.L. Engelin arkkitehtuuria jatkaen samaa empiren tematiikkaa myös uuden osan julkisivuissa.

Sirén suunnitteli rakennuksia pitkään vielä vuoden 1931 jälkeenkin, jolloin hänet nimitettiin Teknillisen korkeakoulun nykyaikaisen arkkitehtuurin professoriksi. Hän ehti olla virassa pitkään ja jäi eläkkeelle vuonna 1957. Hän toimi myös TKK:n asuinrakennusten professorina (1949-1950), korkeakoulun vararehtorina (1943 ja 1955-1958) sekä arkkitehtiosaston johtajana (1944-1949).

Sirén oli arvostettu opettaja ja hänen ammattitaitoaan kunnioitettiin. Hän vaikutti esimerkiksi monien arkkitehtuurikilpailujen palkintolautakunnissa ja asiantuntijana useissa valtion asettamissa rakennustoimikunnissa. Hän toimi lukuisissa alan luottamustehtävissä kuten Suomen arkkitehtiliiton hallituksen jäsenenä (1918-1931, 1934-1937) ja puheenjohtajana (1928-1931), Suomen Taideteollisuusyhdistyksen puheenjohtajana (1931-1949), Valtion arkkitehtuurilautakunnan jäsenenä (1935) ja puheenjohtajana (vuodesta 1940) sekä Helsingin kaupungin julkisivulautakunnassa useissa eri tehtävissä. Arkkitehtiliiton kunniajäsenyys hänelle myönnettiin vuonna 1960.

* * *

Arkkitehtuurimuseolla ei ole kokoelmissaan J.S. Sirénin piirustuksia, sillä suurin osa niistä tuhoutui Talvisodan pommituksissa. Kokoelmassa on joitakin kilpailuehdotuksia kuten Eduskuntatalo ja Helsingin Lassila & Tikanojan liiketalo.

Takaisin arkkitehteihin »

Einar Sjöström
15.4.1882, Iisalmi - 24.6.1923, Helsinki

Einar Sjöström yhdistetään usein arkkitehti W.G. Palmqvistiin, jonka kanssa hänellä oli menestyvä yhteinen arkkitehtitoimisto. Sjöström ehti suunnitella lyhyeksi jääneellä urallaan rakennuksia myös itsenäisenä arkkitehtina. Hänen keskustelua herättäneimpiä töitä oli Suomenlinnan kirkon muutossuunnitelmat 1920-luvulla. Einar Sjöström oli uusrenessanssiarkkitehti Frans Anatolius Sjöströmin veljenpoika ja kuvataitelija Wilho Sjöströmin veli.

Einar Johannes Sjöström syntyi Iisalmessa Keski-Suomessa. Hän kirjoitti ylioppilaaksi Helsingin Suomalaisesta Yhteiskoulusta ja kirjautui Polyteknilliseen opistoon vuonna 1900. Sjöström opiskeli samalla vuosikurssilla monien muiden sittemmin nimekkäiksi tulleiden arkkitehtien kanssa. Hänen opiskelutovereihinsa kuuluivat muun muassa Birger Brunila ja Wäinö Palmqvist, joista jälkimmäisen kanssa Sjöström myöhemmin työskenteli.

Opiskeluaikanaan Sjöström tunnettiin taiteellisesti lahjakkaana ja jäyhän huumorintajun omaavana kurssitoverina. Hänen opettajinaan toimivat muun muassa arkkitehdit Usko Nyström ja Onni Törnqvist (myöh. Tarjanne) sekä professori Gustaf Nyström. Nuorten arkkitehtien erityisessä suosiossa oli klassista arkkitehtuuria opettanut Usko Nyström, jonka oma tuotanto painottui jugendtyyliä noudatteleviin kivirakennuksiin. Vastoin opettajiensa Onni Törnqvistin kansallisromanttisia ja Gustaf Nyströmin eklektistä arkkitehtuuria, nuoret oppilaat alkoivat omaan suunnitteluunsa omaksua jo uudenaikaisempia tyylipiirteitä. Einar Sjöströmin arkkitehtuuri edusti vielä pitkälti jugendia, mutta arkkitehti oli avoin myös uudemmille suuntauksille ja 1910-luvun mukanaan tuomille ihanteille. Sjöström sovelsi arkkitehtuurissaan mm. uusia rakennustekniikoita ja –materiaaleja.

Einar Sjöström suoritti Polyteknillisessä opistossa diplomitutkinnon ja valmistui arkkitehdiksi vuonna 1906. Hän hoiti valmistumisensa jälkeen muun muassa professori Gustaf Nyströmin opetusvelvollisuutta tämän ollessa vapaalla. Vuonna 1910 hän perusti yhteisen toimiston opiskelutoverinsa W.G. Palmqvistin kanssa, mikä toimi vuoteen 1919 saakka.

Arkkitehtitoimisto Palmqvist & Sjöström saavutti mainetta muun muassa lukuisissa arkkitehtuurikilpailuissa. Kilpailuehdotusten pohjalta toteutettiin muun muassa Helsingin Etu-Töölöön rakennettu Pohjalaisten osakuntatalo Ostrobotnia (1912), jonka pääsuunnittelijana toimi Sjöström, sekä Tampereen hautauskappeli (1913). Toimiston näyttävimpiä suunnitelmia olivat myös Aatran talo (1911) Mikonkatu 19:ssä, Mercatorin talo Yrjönkatu 27:ssa (1912) eli nykyinen Amos Anderssonin taidemuseo sekä Lackmanin liike- ja asuintalo (1913) Mikonkatu 11:ssä – kaikki edellä mainitut Helsingissä. Toimisto suunnitteli monien kaupunkirakennusten lisäksi myös asuinrakennuksia ja huviloita maaseudulle, joskin sen painopisteenä voidaan pitää liikerakennusarkkitehtuuria.

Vuonna 1923 Sjöström voitti ensimmäisen palkinnon Puolustusministeriön insinööriosaston järjestämässä Suomenlinnan kirkkokilpailussa, jossa oli tarkoitus muuttaa entisen Alexander Nevskin kirkkona tunnetun rakennuksen julkisivut eleettömämmiksi luterilaisen kirkon vaatimusten mukaan. Kilpailun seurauksena kirkosta poistettiin pääkupolin sipuli ja neljä pienempää kupolitornia hävitettiin kokonaan. Päätornin muoto vaihdettiin niin ikään pyöreästä neliskulmaiseksi, ortodoksien ornamentiikka peitettiin ja seinät rapattiin sileiksi. Muutostyön seurauksena kirkon ja Suomenlinnan ilme muuttui olennaisesti. Kirkko toimi vuosikymmeniä puolustusvoimien varuskuntakirkkona, kunnes1960-luvulla luovutettiin Helsingin evankelis-luterilaiselle seurakunnalle. Muutostyö on herättänyt keskustelua puolesta ja vastaan. Sjöströmin suunnitelma oli ajan tilanteeseen ja rakennuksen käyttöhistoriaan suhteutettu harkittu tuotos, joka valittiin toteutettavaksi monien muiden ehdotusten joukosta.

Sjöström jäi arkkitehtina vähemmän tunnetuksi kuin yhtiökumppaninsa Palmqvist. Tämä johtui hänen lyhyeksi jääneestä urastaan – Sjöström oli kuollessaan vasta 41-vuotias. Ammattikunta tunsi hänet suoramielisenä kollegana ja tinkimättömänä perusteellisena suunnittelijana, jonka tuotannossa näkyi pohjoismainen muodon ja aineen aitous sekä pyrkimys rakennustaiteen todenmukaisuuteen. Sjöström liittyi ammattikunnan toimintaan myös vapaa-aikanaan. Hän oli mukana esimerkiksi Suomen arkkitehtiliiton ja Arkkitehtikillan toiminnassa niiden toiminnan alkuaikoina.

* * *

Arkkitehtuurimuseolla on kokoelmissaan Kuopion korttelimuseosta saatuja Einar Sjöströmin piirustuksia. Kokoelmassa on originaalipiirustus mm. Suomenlinnan kirkon muutostyöstä sekä muutamia piirustuksia Oopperatalon kilpailuehdotuksesta vuodelta 1921. Palmqvist & Sjöströmin toimiston yhteisiä piirustuksia museolla oli entuudestaan muutama ja museo sai mittavan uuden lahjoituksen arkkitehti W.G. Palmqvistin piirustuksia vuonna 2009, jonka yhteydessä saatiin myös lisää heidän yhteisen toimistonsa piirustuksia.

Takaisin arkkitehteihin »

Lars Sonck
10.8.1870, Kälviä - 14.3.1956, Helsinki

Lars Eliel Sonck sai päästötodistuksen Turun ruotsalaisesta reaalilyseosta 1888, minkä jälkeen hän kirjoittautui Turun teollisuuskouluun. Vuonna 1890 hän aloitti opintonsa Polyteknillisessa opistossa (nyk. Teknillinen korkeakoulu) ja valmistui arkkitehdiksi 1894. Opiskeluaikanaan hän osallistui piirtäjänä Emil Nervanderin johtamalle Suomen Muinaismuistoyhdistyksen taidehistorialliselle retkelle Länsi-Uudellemaalle, Satakuntaan ja Hämeeseen. Opintomatkoja Sonck teki Skandinavian maihin, Saksaan, Itävaltaan ja Ranskaan.

Vähän ennen valmistumistaan Sonck voitti Turussa järjestetyn kilpailun uudesta evankelisesta kirkosta. Saatuaan pääpiirustukset laadittavikseen Sonck matkusti Saksaan perehtyäkseen kirkkoarkkitehtuuriin ja tiilityöhön, sillä kirkko oli päätetty rakentaa tiilestä. Turun Mikaelin kirkon rakentaminen aloitettiin monien vaiheiden jälkeen vasta 1899 ja se valmistui 1905.

Sonckin toinen suuri voitto oli ensimmäinen palkinto Tampereen Johanneksen kirkon kilpailussa 1899. Kirkko valmistui 1907, ja sitä voitaneen pitää yhtenä Sonckin tärkeimmistä töistä. Tuomiokirkko kuuluu Suomen kansallisromanttisen kauden päätöihin. Se on keskiajan arkkitehtuurin innoittama kokonaistaideteos, jonka kuuluisiksi tulleet kirkkosalin freskot maalasi Hugo Simberg ja alttarifreskot Magnus Enckell.

Kirkon jatkosuunnitteluvaiheessa Sonck teki useita muutoksia suunnitelmaansa. Näkyvin ero kilpailupiirustuksiin nähden oli julkisivujen kivimateriaalin käsittely. Julkisivut muurattiin nk. squared rubble -tekniikalla (kiven pinta jätetään karkeaksi). Samaa tehokeinoa Sonck käytti sittemmin Kallion kirkossa ja Helsingin puhelinyhdistyksen toimitalossa. Tämän tekniikan esikuvina olivat sekä amerikkalaisen Henry H. Richardsonin arkkitehtuuri että skotlantilaisen Aberdeenin kaupungin graniittiarkkitehtuuri.

Sonckin merkitys Suomen asemakaavataiteelle oli sekin merkittävä. Hän julkaisi 1898 Camillo Sitten aatteiden innoittamana artikkelin "Modern vandalism", jossa hän vaati kaupunkirakennustaiteen näkökohtien huomioon ottamista asemakaavoituksessa. Seurauksena oli Töölön asemakaavakilpailun julistaminen 1899. Kilpailu merkitsi uuden asemakaavoituksen tuloa Suomeen. Sonck sai toisen palkinnon ja laati lopullisen suunnitelman 1906 kilpailun voittajan, Gustaf Nyströmin kanssa. Sonckin muista asemakaavasuunnitelmista tärkeimmät ovat Eira (yhdessä Bertel Jungin ja Armas Lindgrenin kanssa) sekä Kulosaari, molemmat vuodelta 1907.

Sonckin laajasta tuotannosta mainittakoon vain hänen tunnetuimmat monumentaalisuunnitelmansa Kallion kirkko ja Mikael Agricolan kirkko, Hypoteekkiyhdistyksen rakennus Eteläesplanadin varrella, Eiran sairaala, Pörssitalo Fabianinkadulla ja Helsingin puhelinyhdistyksen toimitalo Korkeavuorenkadulla. Lisäksi hän suunnitteli lukuisan määrän hirsihuviloita, yksityistaloja ja asuinkerrostaloja. Yksityistaloista tunnetuimmat ovat hänen oma kesähuvilansa "Lasses villa" Ahvenanmaalla ja Sibeliukselle suunniteltu Ainola Järvenpäässä.

* * *

Lars Sonck valmistui arkkitehdiksi teollisuuskoulun kautta samoin kuin kurssitoverinsa Wivi Lönn. Sonckin Turun teollisuuskoulun ajan töistä tunnetaan näyttävä suunnitelma 100 tonnin kuunariksi.

Kesällä 1892 Sonck osallistui Muinaismuistoyhdistyksen taidehistorialliselle retkelle. Retkellä syntyneet kauniisti laveeratut piirustukset keskiaikaisista kirkoistamme ovat Museovirastossa. Piirustuksista näkyy, että Sonck ei ollut huono piirtäjä, ja viimeistään Turun Mikaelin kirkkokilpailun voittanut työ osoittaa vääriksi kaikki epäilyt Sonckin piirustustaidon suhteen. Aiheen tähän käsitykseen ovat antaneet hänen lukuisat vapaankäden piirustuksensa, nuo tuskin tupakka-askin kantta suuremmat paperilappuset, joihin hän on paksulla, kömpelöllä lyijykynällä luonnostellut kohteensa.

Pääosan Sonckin kokoelmasta Arkkitehtuurimuseo (ent. Suomen rakennustaiteen museo) sai jo perustamisvuonnaan 1956. Osaa Sonckin arkistosta, nk. "Ritsalen"-erikoiskokoelmaa säilytetään Ålands Museumissa. Tähän kokoelmaan kuuluu esimerkiksi Loviisan kylpylähotellin valtavan suuri originaali ja useita huviloiden laveerattuja perspektiivipiirustuksia.

Sonckin piirustusaineisto on niin ajallisesti kuin sisällöllisestikin hyvin kattava hienoista laveerauksista yksityiskohtaisiin työpiirustuksiin ja varhaisista koulutöistä aina 1940-luvun tyyppitaloihin, jotka hän tyylilleen uskollisena ajatteli vielä rakennettaviksi pyöreästä hirrestä.

Takaisin arkkitehteihin »

Olavi Sortta
23.12.1896, Turku - 30.3.1968,

Israel Olavi Sortta (ent. Sahlbom) syntyi Turussa käsityöläisperheeseen. Isän harjoittama nahkurimestarin ammatti ei kutsunut poikaa, vaan kirjoitettuaan ylioppilaaksi Turun suomalaisesta yhteiskoulusta vuonna 1916, hän lähti opiskelemaan arkkitehtuuria. Sortan opintotaustasta muodostui erittäin vakuuttava. Hän sai suunnitteluunsa kansainvälistä perspektiiviä opiskellessaan Hannoverin teknillisessä korkeakoulussa vuosina 1919-1920, minkä jälkeen hän oli muutaman vuoden työelämässä useiden nimekkäiden arkkitehtien toimistoissa. Sortta suoritti lopulta diplomiarkkitehdin tutkinnon Helsingin teknillisen korkeakoulun arkkitehtiosastolta vuonna 1932. Vuonna 1935 hän haki oppia vielä Italiasta, Saksasta ja Ranskasta.

Määrätietoinen opiskelu palkittiin hyvillä työsuhteilla ja mittavalla arkkitehdin uralla. Vuosina 1920-1929 hän sai työnantajiltaan kuten Martti Välikankaalta, Kaarlo Borgilta, Erik Bryggmanilta, Ilmari Ahoselta ja Yrjö Lindegreniltä käytännön opastusta arkkitehdin työhön ennen diplomitutkintonsa valmistumista. Ahkeruus palkittiin myöhemmin korkeilla arkkitehdin viroilla puolustusministeriössä ja rakennushallituksessa. Sortta ehti työskennellä arkkitehtina puolustusministeriön rakennusosastolla yhteensä kaksikymmentä vuotta (1929-1949) ja pääsi tuona aikana osallistumaan monen valtakunnallisesti merkittävän rakennuksen suunnitteluun. Hän oli mukana suunnittelemassa muun muassa Viipurin ja Tilkan sotilassairaaloita sekä Maasotakoulun uudisrakennusta. Vuodesta 1949 hän toimi Rakennushallituksen yliarkkitehtina ja oli Seminaarien rakennustoimikunnan johtajana vuodesta 1953 lähtien.

Sortta toimi myös yksityisenä arkkitehtina. Hän osallistui useisiin arkkitehtuurikilpailuihin ja pääsi niissä monesti palkintoluokkaan. Hän laati suunnitelmat esimerkiksi Temppelinaukion kirkkokilpailun ensimmäiseen vaiheeseen vuonna 1933, missä hänen ehdotuksensa lunastettiin. Samoihin aikoihin menestyvälle arkkitehdille myönnettiin Kordelinin (1932) ja valtion (1933) apurahat.

Sortan yksityisarkkitehtina laatimista suunnitelmista maininnan ansaitsevat esimerkiksi Helsingin sokeainyhdistyksen talo ja Invalidien ammattioppilaitos Espoon Westendissä. Yhdessä Frans August Virran kanssa hän suunnitteli vuokrataloja Helsinkiin. Hänet muistetaan myös erityisesti Helsingin Lastenlinnan arkkitehtina. Lastenlinnan funktionalistisen, mutta dekoratiivisesti rapatun sairaalarakennuksen Sortta suunnitteli yhdessä arkkitehtien Elsi Borg ja Otto Flodin kanssa. Suunnittelutyöryhmään kuului alunperin myös Kaarlo Borg, joka kuitenkin menehtyi projektin ollessa vielä pahasti kesken.

Olavi Sortan uraan liittyi lukuisa määrä kunniakkaita tehtäviä. Hän ansioitui koulurakennusten suunnittelijana ja kuului kansakoulunopettajien valmistuslaitoksen rakennussuunnittelukomiteaan, koulurakennuskomiteaan, Jyväskylän kasvatusopillisen korkeakoulun rakennustoimikuntaan sekä Seminaarien rakennustöiden keskustoimikuntaan. Hän oli myös Suomen teknillisen seuran ja Suomen arkkitehtiliiton jäsen.

* * *

Arkkitehtuurimuseo (ent. Suomen rakennustaiteen museo) osti Olavi Sortan piirustuskokoelman vuonna 1995. Kokoelma koostuu lähinnä Sortan laatimista kilpailuehdotuksista ja koulutöistä. Mukana on jonkin verran myös originaalipiirustuksia ja kopioita toteutuneista suunnitelmista. Sortan kokoelman oston yhteydessä museoon tuli samalla monien muiden arkkitehtien opiskeluajan piirustuksia.

Takaisin arkkitehteihin »

Gustaf Strengell
30.5.1878, Kotka - 22.8.1937, Helsinki

Gustaf Strengell oli suomalaisen kulttuurikentän monitoimimies: arkkitehti, kirjailija ja kriitikko. Hän oli arkkitehtina erikoistunut eritoten huviloiden ja sisustusten suunnitteluun, ja oli rationalistisen art nouveaun, 1920-luvun klassisismin sekä funktionalismin edustaja. Strengell muistetaan myös Suomen Taideteollisuusyhdistyksen aktiivisena toimijana ja Suomen Taideyhdistyksen kokoelmien intendenttinä.

Gustaf Adolf Strengell syntyi Kotkassa. Hänen isänsä oli lääketieteen ja kirurgian tohtori Gustaf Wilhelm Strengell, joka kuoli kuopuksen ollessa vasta nelivuotias. Perhe muutti tämän jälkeen Raaheen, ja viisi vuotta myöhemmin poika menetti myös äitinsä. Vuonna 1888 Strengell muutti Helsinkiin ja aloitti koulunkäynnin Nya svenska läroverketissä, mistä kirjoitti ylioppilaaksi 1896. Hän oli kiinnostunut kouluaikoinaan eri kulttuurimuodoista aina teatteriesityksistä runonlausuntaan, ja hänen tyylisilmänsä huomattiin jo tuolloin. Ylioppilaaksi kirjoitettuaan hän aloittikin taidehistorian opinnot Helsingin yliopistossa ja valmistui filosofian kandidaatiksi vuonna 1899 sivuaineinaan estetiikka ja nykykansain kirjallisuus. Vasta tämän jälkeen Strengell kirjautui Polyteknilliseen opistoon, mistä valmistui arkkitehdiksi vuonna 1902.

Opiskeluaikanaan Strengell sai oppia merkittäviltä arkkitehdeilta. Polyteknillisessä opistossa hänen opettajinaan toimivat muun muassa Gustaf Nyström ja Usko Nyström. Hän pääsi opiskeluaikanaan seuraamaan vaikutusvaltaisten arkkitehtien työtä myös työskennellessään Eliel Saarisen ja Lars Sonckin arkkitehtitoimistoissa. Valmistuttuaan hän meni vielä Lontooseen Harrison-Townsendin toimistoon syventääkseen koulutustaan. Sonckilla ja Saarisella hänestä kehittyi erinomainen laveeraaja, mikä taito oli 1900-luvun alun arkkitehdille tarpeen esimerkiksi julkisivupiirustusten viimeistelyssä. Hän kuitenkin menetti oikean käden peukalonsa tapaturmaisesti jo nuorena, mikä vaikeutti tarkkuutta vaativien instrumenttien käyttöä ja saattoi osaltaan vaikuttaa myös arkkitehdin persoonallisuuteen. Hänet nimittäin tunnettiin ailahtelevana ja kärsimättömänä ihmisenä.

Vuonna 1902 Strengell perusti yhteisen toimiston arkkitehti Sigurd Frosteruksen kanssa, mikä toimi vuoteen 1906 saakka. Strengell ja Frosterus osallistuivat tuona aikana useisiin kilpailuihin, ja toimisto voitti vuonna 1903 toisen palkinnon Tampereen asemakaavakilpailussa sekä ensimmäisen palkinnon Vaskiluodon asemakaavakilpailussa. Arkkitehtuurikriitikon uransa Strengell oli aloittanut jo vuonna 1901 kirjoituksellaan, jossa puolusti rationaalisempaa art nouveauta ja esitti taidekäsityksen, joka on myöhemmin yhdistetty funktionalistiseen ajatteluun. Frosteruksen kanssa hän jatkoi romantiikan vastaista taistelua rationalismin hengessä ja jatkoi kirjoittamista lukuisiin kotimaisiin ja ulkomaisiin lehtiin ja kausijulkaisuihin.

Strengellin ja Frosteruksen ensimmäinen yhteinen merkittävä suunnittelutyö oli Villa Nissen (1904) Helsingin Meilahdessa. Jugendrakennus tunnetaan nykyään Tamminiemen nimellä ja siinä toimii Urho Kekkosen museo. Villa Nissenin rapatut julkisivut jäivät koristelemattomiksi, ja rakennus poikkesi huomattavasti ajan kansallisromanttisen arkkitehtuurin dekoratiivisemmasta ilmeestä. Se oli ottanut esikuvansa mannereurooppalaisesta pelkistetystä art nouveausta, eikä siten noudattanut kansallisromantiikan saati art nouveaun koristeellisen suuntauksen rehevyyttä tai runsautta. Strengell ja Frosterus ehtivät suunnitella yhdessä myös muita merkittäviä rakennuksia kuten sähkölaitoksen Kokkolaan (1905). Yhteistyö päättyi kuitenkin jo vuonna 1906, ja molemmat arkkitehdit jatkoivat suunnittelua tahoillaan säilyttäen kuitenkin lämpimät välinsä niin ystävinä kuin toisenlaisen yhteistyön merkeissä.

Gustaf Strengell oli uudenaikaisten rakennustekniikoiden puolestapuhuja ja hän suosi uusia tekniikoita myös omassa suunnittelussaan. Hän käytti esimerkiksi amerikkalaista rankarakennetekniikkaa Helsingin pitäjän Tapanilaan suunnittelemissaan tyyppitaloissa. Pientaloihin erikoistunut Strengell suunnitteli Tapanilaan tyyppitalon, joita rakennettiin useita kappaleita kahdelle alueelle, joihin hän oli laatinut niin ikään asemakaavan. Samaa frame house -tekniikkaa hän sovelsi suunnitellessaan veljelleen kaupunginlääkäri Alarik Strengellille asuintalon Kokkolaan. Villa Marocko valmistui vuonna 1906 ja se liittyi arkkitehdin uran keskeisimpien rakennustyyppien joukkoon. Gustaf Strengell keskittyi työssään nimenomaan pientalo-, huvila- ja sisustussuunnitelmiin.

Vaikka Strengell ei omaan arkkitehtuuriinsa omaksunut romantiikan dekoratiivisuutta, hän rikastutti suunnitelmiaan erkkereillä sekä rakennukselle moniulotteisuutta tuovilla kuisti- ja kattoratkaisuilla. Hänen viimeisimpiä suuria suunnittelutöitään oli Lappeenrannan kylpylä, joka valmistui 1912. Kylpylärakennuksen hienostunutta myöhäisjugendia hän piristi muun muassa ulostyöntyvillä kattoikkunoilla, epäsymmetrisesti sijoitetuilla erkkereillä ja frontoneilla.

Strengell muistetaan hyvin työpanoksestaan, jonka hän antoi kolmannella sektorilla työskennellessään. Hän toimi Taideteollisuusyhdistyksen museon (nyk. Designmuseo) sihteerinä vuosina 1901-1918 ja museon intendenttinä 1911-1918 sekä Suomen Taideyhdistyksen kokoelmien intendenttinä 1914-1918. Jälkimmäisenä mainittu taidekokoelma toimi sittemmin Ateneumin taidemuseon kokoelmien perustana. Strengell päätti kuitenkin työnsä myös museokentällä pian ensimmäisen maailmansodan päätyttyä ja keskittyi tämän jälkeen kirjoittamiseen sekä sisustustaiteeseen. Hän myös kunnosti perheensä käyttöön Pilastarna- ja Vid korta gränd -nimiset kaksi rakennusta Loviisassa.

Monisäikeinen ja intuitiivinen Strengell ehti kokea liike-elämän haasteet toimiessaan Stockmannin tavaratalon mainoskonttorin organisaatiojohtajana 1919-1921. Hänen julkaisuluettelostaan muodostui niin ikään pitkä. Hänen tunnetuimpia teoksiaan olivat muun muassa ”Staden som konstverk” (1922), ”Hemmet som konstverk” (1923), ”Den nya annonsen” (1924), ”Byggnaden som konstverk” (1928) ja ”En bok om boken” (1931). Kirjoituksissaan hän lähestyi arkkitehtuuria, sisustustaidetta, mainontaa ja typografiaa pohtivaan sävyyn ja 1930-luvulle tultaessa hän järjestäytyi funktionalismin airuena analysoiden perusteellisesti esimerkiksi Alvar Aallon arkkitehtuuria. Vierailumatka Aallon luokse jäi hänen viimeisekseen – masentunut arkkitehti ampui itsensä Helsingin Pörssiklubilla 22.8.1937.

* * *

Arkkitehtuurimuseolla on joitakin Gustaf Strengellin originaalipiirustuksia.

Takaisin arkkitehteihin »

Bertel Strömmer
11.7.1890, Ikaalinen - 18.4.1962, Tampere

Bertel Evert Strömmer syntyi Ikaalisissa apteekkarin perheeseen. Hän kirjoitti ylioppilaaksi Tampereen lyseosta vuonna 1908 ja pääsi Teknilliseen korkeakouluun opiskelemaan arkkitehtuuria. Hän valmistui arkkitehdiksi vuonna 1913 ja jatkoi jo opiskeluaikanaan aloittamaansa työskentelyä eri arkkitehtitoimistojen palkollisena.

Viimeisimpinä opiskeluvuosinaan Strömmer oli päässyt töihin Wäinö Gustaf Palmqvistin ja Einar Sjöströmin arkkitehtitoimistoon, missä hän toimi piirtäjänä vuosina 1911-1912. Strömmerin ensimmäiset omat työt pohjasivat vielä jugendin tematiikkaan, mutta Palmqvistin ja Sjöströmin toimistossa hän pääsi seuraamaan lähietäisyydeltä kokeneempien arkkitehtien työtä, jotka jo kymmenluvun ensimmäisinä vuosina olivat luopuneet kansallisromantiikan dekoratiivisesta muotokielestä ja suunnittelivat uudenaikaisempia monumentaalisempia punatiilisiä rakennuksia.

Valmistuttuaan arkkitehdiksi Strömmer työskenteli Eliel Saarisen toimistossa vuosina 1913-1914. Saarisella työskennellessään hän sai asua Hvitträskissä, mutta maailmansodan sytyttyä ja taloudellisen tilanteen huononnuttua hänen oli palattava takaisin Pirkanmaalle. Hän työskenteli Tampereen kaupunginarkkitehdin Lambert Petterssonin toimistossa arkkitehtina vuosina 1915-1918 ja alkoi samalla toimimaan Tampereen kaupungin asemakaavatoimikunnan sihteerinä vuonna 1916. Hän hoiti sihteerin tehtäviä aina vuoteen 1929 saakka. Vuonna 1918 Strömmer valittiin Tampereen kaupunginarkkitehdin virkaan Petterssonin väistyttyä tehtävästään. Hän toimi tässä tehtävässä yhteensä 35 vuoden ajan vuoteen 1953 asti. Hän jatkoi edeltäjiensä Petterssonin ja Birger Federleyn jalanjäljillä, mutta vaikutti samalla Tampereen kaupunkikuvan kehittymiseen merkittävämmin kuin yksikään aikaisempi kaupunginarkkitehti. Urallaan hän ehti suunnitella lukuisia rakennuksia Tampereelle ja laati sodan runtelemaan kaupunkiin myös monia restaurointisuunnitelmia ja asemakaavoja. Hän kritisoi tavallista laajempaa työkenttäänsä, mutta hoiti tehtävänsä aina tunnollisesti. Oma toimisto Strömmerillä oli ollut jo vuodesta 1919.

Strömmerin tyyli pelkistyi ja muuttui uran aikana useaan otteeseen. Palmqvistin ja Sjöströmin toimistossa työskenneltyään hän suunnitteli joukon klassisistisia piirteitä omaavia rakennuksia, mutta alkoi jo 1930-luvulla suosia yhä pelkistetympää funktionalismia. Hän ei kuitenkaan sisäistänyt tyylisuuntaan liittyneitä arvoja, vaan käytti suuntauksen puhdaslinjaisuutta ainoastaan arkkitehtuurinsa ulkoisena ilmentymänä. Tampereen kaupunkikuvassa on monia Strömmerin suunnittelemia rakennuksia, joista näkyy arkkitehdin tyylin kehittyminen vuosikymmenten vaihtuessa. Esimerkiksi hänen yhdessä arkkitehti Georg Henrikssonin kanssa suunnittelemansa Tampereen teknillisen seuran talo, Hotelli Tammer (1927-1929), on jyhkeä esimerkki 1920-luvun klassisismista loivine harjakattoineen, sileäksi rapattuine julkisivuineen ja tarkasti valittuine niukkoine koristeornamentteineen. Sen muotokieli eroaa suuresti Strömmerin monista muista 1930-luvun kuluessa Tampereelle suunnittelemistaan funktionalistisista rakennuksista kuten Sähkölaitoksen voima-asemasta (1931-1933), joka kuitenkin sijoittui kosken äärelle aivan Hotelli Tammerin läheisyyteen. Myös Tampereen linja-autoasema (1938), joka oli aikanaan Pohjoismaiden suurin, edustaa täysin erilaista arkkitehtuuria kuin Strömmerin varhaisemmat työt. Sen puhdas funktionalismi on jo hyvin pitkälle kehittynyttä. Samalta vuodelta on myös Tampereen Tempon liiketalo Hämeenlinnan kupeessa, joka on hieno esimerkki 1920-luvun liiketalofunktionalismista.

Strömmer teki lukuisia opintomatkoja. Ruotsissa hän vieraili peräti viidesti ja matkasi myös Norjaan, Tanskaan, Saksaan, Englantiin ja Italiaan. 1930-luvulla tehdyiltä matkoiltaan hän omaksui funktionalismin vaikutteita, mutta kokeillessaan eri tyylejä Tampereella hän huomioi kuitenkin aina kaupunkikuvan yhtenäisyyden. Vuoden 1932 Rakennustaito-lehdessä hän kirjoitti: “olen kyllin naivi uskomaan, että tyylikysymykset ja rakennuksen sopivuus ympäristöönsä vielä tulevaisuudessa kiinnostavat ihmislasta yhtä paljon kuin ennen muinoin. Eihän ihmisen pyrkimystä monumentaalisuuteen toki lopullisesti voine rakennustaiteen alalla tappaa.” Ajan mukaan kehittyneestä arkkitehtuuristaan huolimatta Strömmer halusi asemakaavoittajana olla mukana luomassa yhtenäistä kaupunkikuvaa ja suosi työssään siksi muun muassa tyyppipiirustuksia ja julkisivukaavioita.

Sota vaikutti myös Bertel Strömmerin uraan. Arkkitehtuurissaan hän hylkäsi pelkistetyn modernismin ja lisäsi suunnitteluunsa kodikkuutta toiminnallisuuden tehokkuudesta kuitenkaan tinkimättä. Hän jäi eläkkeelle kaupunginarkkitehdin virasta 63-vuotiaana, mutta jatkoi oman toimistonsa nimissä suunnittelua aina elämänsä loppuun saakka.

Strömmerin ura on liitettävä eritoten Tampereen kaupunkiin ja rakennetun kaupungin kehittymiseen. Suunnittelutyön ohella hän myös tallensi muuttuvaa kaupunkikuvaa ja -elämää valokuvaamalla usean vuosikymmenen ajan. Hän ehti suunnitella omissa nimissään rakennuksia myös muualle Suomeen. Strömmerin töinä tunnetaan esimerkiksi Kemin kaupungintalo, Iisalmen ja Forssan paloasemat sekä Porin vesitorni. Aktiivinen arkkitehti oli muun muassa Suomen teknillisen seuran, Suomen arkkitehtiliiton, Suomen kunnallisteknillisen yhdistyksen ja Tampereen teknillisen seuran jäsen.

* * *

Bertel Strömmerin kokoelma tuhoutui osin tulipalossa, minkä takia se on epätäydellinen ja piirustukset ovat osin vaurioituneet. Kokoelma annettiin lahjoituksena Arkkitehtuurimuseolle (ent. Suomen rakennustaiteen museo) vuonna 1990. Luetteloimaton kokoelma käsittää lukuisia toteutuneita suunnitelmia ja kilpailuehdotuksia esimerkiksi huviloista ja sankarihaudoista.

Takaisin arkkitehteihin »

Esko Suhonen
29.2.1908, Nilsiä - 7.5.1984, Helsinki

Esko Sakari Suhonen syntyi Nilsiässä ja kirjoitti ylioppilaaksi Savonlinnan lyseosta vuonna 1927. Opinnot Teknillisessä korkeakoulussa toivat hänet Helsinkiin. Suhonen valmistui arkkitehdiksi vuonna 1935. Hänet oli palkattu arkkitehdiksi puolustusministeriön rakennusosastolle jo ennen valmistumistaan, missä hän työskenteli vuosina 1932-1936. Maatalousseurojen keskusliiton rakennuskonsulttina hän toimi vuosina 1936-1941.

Suhonen sai monia matka-apurahoja, joiden avulla hän toteutti useita opintomatkoja eri maihin. Ensimmäisen valtion hänelle myöntämän stipendinsä hän sai jo vuonna 1938, mutta vuonna 1939 syttynyt talvisota vaikutti kuitenkin myös Suhosen urakehitykseen. Sodan jälkeen hän johti pika-asutustoiminnan tyyppipiirustusten laatimista ja jatkosodan aikana hän toimi arkkitehtina päämajan sotilashallinto-osaston rakennustoimistossa. Keväällä 1942 hänet komennettiin Kulkulaitosten ja yleisten töiden ministeriön rakennusasian osaston eli KYMRO:n rakennusneuvontapäälliköksi. KYMRO oli 1940-luvun määräävä rakennusviranomainen; se esimerkiksi määritteli rakennuskiintiöt puolustusministeriön rakennushankkeisiin ja sodan päätyttyä sotakorvausteollisuuteen. Vuosina 1946-1949 Suhonen toimi sosiaaliministeriössä asuntoasiaintoimiston arkkitehtina ja Aravan teknillisen osaston päällikkönä 1949-1953. Aravalla työskennellessään hän loi suunnitteluperiaatteet valtion tukemalle rakennustoiminnalle.

Vuodesta 1938 lähtien Esko Suhonen suunnitteli virkamiestoimintansa ohella yksityisenä arkkitehtina rakennuksia eri puolille Suomea, joista osan hän suunnitteli myöhemmin yhdessä arkkitehti Esko Hyvärisen kanssa. Hänen itsenäisesti ja yhdessä Hyvärisen kanssa suunnittelema tuotantonsa käsitti eniten asuinrakennuksia, joiden parissa Suhonen ansioitui myös tutkijana. Vuosina 1945-1948 hän teki stipendiaattina tutkimusta käsitellen sosiaalisia asuntokysymyksiä. Samanaikaisesti hän toimi yliassistenttina Teknillisessä korkeakoulussa ja maatalousrakennusten erikoisopettajana 1947-1948. Vuonna 1960 hänelle myönnettiin nykyaikaisen rakennustaiteen professorin arvo erikoisalanaan asuntoarkkitehtuuri. Teoksessaan Kerrostalon asuttavuus (1963) hän pyrki selvittämään teoreettisesti asuntojen käyttöön vaikuttavia ominaisuuksia. Vuosina 1965-1968 hän toimi Teknillisen korkeakoulun arkkitehtiosaston johtajana ja julkaisi uransa aikana myös muuta alan tutkimuskirjallisuutta.

Suhosen tutkimustoiminta vaikutti merkittävästi arkkitehtuurin opetukseen ja alan kehittymiseen. Hän ehti osallistua aktiivisesti myös alan järjestötoimintaan. Hän oli Suomen arkkitehtiliiton jäsen ja kuului sen hallitukseen (1951-1954) ja standardisointilaitoksen johtokuntaan, jossa toimi myös puheenjohtajana (1951-1953). Luottamustehtävinä mainittakoon myös Rakennusalan kehittämisvaltuuskunnan (1956-1972), Olavinlinnan entistämistoimikunnan (1961-1976) ja valtion teknillisen tutkimuslaitoksen hallituksen (1966-1970) jäsenyydet. Suomen rakennustaiteen museon (nyk. Arkkitehtuurimuseon) edustajistoon hän kuului 1968-1970 ja hallitukseen 1968-1976. Museon esimiehenä hän toimi vuosina 1965-1977.

* * *

Arkkitehtuurimuseo sai lahjoituksena Esko Suhosen piirustuskokoelman vuonna 1995. Kokoelma käsittää 1940-1960-luvuilta laajasti asuntorakentamista pääasiassa Helsinkiin ja Poriin. Laaja yksittäinen kohde on myös Toijalassa sijaitsevan Toja Oy:n rakennuksen suunnitelmat.

Takaisin arkkitehteihin »

Onni Tarjanne
5.9.1864, Virrat - 23.5.1946, Helsinki

Onni Tarjanne (ent. Törnqvist) oli suomenmielisten luottoarkkitehti, joka tuli tunnetuksi jo nuorena suunniteltuaan vuonna 1902 valmistuneen Kansallisteatterin. Hän vaikutti alalla myös rakenneratkaisuiden kehittäjänä, uusien materiaalien kuten betonin käyttäjänä sekä uusien arkkitehtisukupolvien opettajana. Tarjanteen päätyö Kansallisteatteri oli maamme ensimmäisiä julkisia rakennuksia, jossa kertaustyylien piirteet olivat väistyneet uuden kansallisromanttisen tyylin tieltä. Sen monumentaaliset Uudenkaupungin vuolukivestä ja graniitista rakennetut julkisivut ovat asema-aukion tunnusmaisimpia merkkejä ja säilynyt lähes alkuperäisessä asussaan.

Onni Alcides Törnqvist syntyi Virroilla varapastori C. G. Törnqvistin perheeseen. Hän kävi koulunsa Tampereella ja muutti Helsinkiin opiskelemaan arkkitehtuuria. Törnqvist valmistui arkkitehdiksi Polyteknillisestä opistosta vuonna 1885 ja täydensi opintojaan valmistumisensa jälkeen vuosina 1886-1887 Münchenissä. Hän kartutti tietojaan myös lukuisilla mm. Skandinaviaan ja Keski-Eurooppaan suuntautuneilla opintomatkoillaan.

Monien muiden tavoin Onni Törnqvist suomensi nimensä Tarjanteeksi vuonna 1906. Hän oli poliittisesti valveutunut fennomaani ja arkkitehti Sebastian Gripenbergin tavoin hän toimi lähellä vanhasuomalaista puoluetta. Myöhemmin hän tunnustautui Kansallisen Kokoomuksen kannattajaksi. Poliittisen suuntautumisensa ansiosta Tarjanne pääsi moniin luottamustoimiin. Hänellä oli nuorempi veli, joka niin ikään suomensi nimensä vuonna 1906. Veli oli kanslianeuvos ja kouluhallituksen osastopäällikkö Artturi Johannes Tarjanne, joka menestyi kansakoululaitoksen kehittäjänä.

1800-luvun loppupuolella arkkitehtuurissa suosittiin eklektisiä tyylejä, ja 1880-luvulla suosioon nousi uusrenessanssi. Onni Törnqvistin ensimmäinen suuri työ, Kansallis-Osake-Pankin pääkonttori (1892) Aleksanterinkatu 42:ssä Helsingissä, oli nelikerroksinen uusrenessanssirakennus, jonka fasadit olivat uusrenessanssin runsauteen verrattuna kuitenkin jo hillitymmät. Julkisivuissa eri kerrokset oli jaoteltu omiksi aiheikseen vaakalistoin. Niiden painopiste oli alhaalla rustikoidun ensimmäisen kerroksen tienoilla, ja vaikutelma keveni ylöspäin neljännen kerroksen ollessa muita matalampi. Jo tuolloin Tarjanne käytti suunnittelussaan suomalaiskansallista ornamentiikkaa. Pääkonttorin pankkisalia koristivat siksi geometriset karjalaisiin puu- ja kirjontaornamentteihin perustuneet koristemaalaukset. Lähestyttäessä vuosisadan vaihdetta historialliset tyylit alkoivat vaihtua rationalistisempaan ja kansallisromanttisempaan suuntaan. Arkkitehti työskenteli vuosisadan lopulla yhdessä Lars Sonckin kanssa. Yhteistyöstä syntyi pari monumentaalista asuinkerrostaloa Helsinkiin, joiden arkkitehtuurin aikalaiset yhdistivät oitis uudenaikaiseen wieniläistyyliseen arkkitehtuuriin.

1900-luvun alussa Tarjanne sovelsi arkkitehtuurissaan hyvin monenlaisia tyylejä. Kun Kansallisteatteri (1902) toimi suomalaiskansallisen arkkitehtuurin edelläkävijänä ja pääkaupungin suomenkielisen kulttuurin tukikohtana, oli hänen suunnittelemansa Takaharjun tuberkuloosiparantola (1899-1903) Punkaharjulla puolestaan huomattavasti pelkistetymmän rationalistisen tyylisuuntauksen edustaja. Sen sileäksi rapatut julkisivut ja käyttötarkoituksenmukainen arkkitehtuuri antoivat puhtaan ja hygieenisen vaikutelman, joka myöhemmin 1960-luvun taidehistoriallisissa tutkimuksissa yhdistettiin varhaisfunktionalismiin. Takaharjun tuberkuloosiparantolan arkkitehtuurista on löydetty yhtymäkohtia wieniläiseen arkkitehtuuriin ja sen ikkunoiden T-karmit, ns. venäläiset karmit, liittävät rakennuksen vielä uusrenessanssin ihanteisiin. Arkkitehti oli hakenut mallia parantolan muotokieleen itävaltalaisesta instituutioarkkitehtuurista ja muiden muassa Otto Wagnerin töistä.

Tarjanne ansioitui erityisesti massiivisten kaupunkitalojen suunnittelijana. Hän suunnitteli pääkaupunkiin ja muualle Suomeen monia asuinkerrostaloja ja liikerakennuksia sekä tutkimus-, opetus- ja voimalaitosrakennukset. Tarjanne muistetaan myös laitosarkkitehtuuriin erikoistuneena suunnittelijana – Takaharjun tuberkuloosiparantola ei ollut hänen ensimmäinen sairaalarakennuksensa, vaan hän oli suunnitellut kollektiivirakennuksia jo ennen vuosisadan vaihdetta. Hänen suunnittelemiaan muita instituutiorakennuksia olivat esimerkiksi Marian sairaalan vanha osa (1894) sekä Snellmaninkadun kansakoulu (1899) Helsingissä.

Kansallisteatterin lisäksi yksi Tarjanteen muistetuimmista rakennuksista oli vuonna 1969 purettu Heimolan talo (1910) Hallituskadulla (nyk. Yliopistonkatu) Helsingissä. Itävaltalaisvaikutteista art nouveauta edustanut rakennus tuli kuuluisaksi, kun se toimi eduskunnan kokoontumispaikkana vuosina 1911-1930. Rakennus oli merkittävässä osassa, kun sen tiloissa valittiin ensimmäinen tasavallan presidentti ja hyväksyttiin Suomen hallitusmuoto vuonna 1919. Näyttävä rakennus ja sen koristeellinen torni toimivat Kluuvikadun point de vue -päätteenä, ja sen keskeinen sijainti sekä hienostunut, mutta menetetty arkkitehtuuri nostivat sen yhdeksi 1960-luvulla virinneen rakennussuojeluaatteen ikoniksi.

Onni Tarjanne tunnettiin tuotteliaana suunnittelevana arkkitehtina, mutta hän vaikutti arkkitehtuurin alalla sekä yhteiskunnassa myös monessa muussa tehtävässä. Hän aloitti opettamisen jo vuonna 1887, kun meni lehtoriksi Turun teollisuuskouluun. Parin vuoden kuluttua hän siirtyi takaisin Helsinkiin ja rakennuskonstruktio-opin (huonerakennusopin) opettajaksi Polyteknilliseen opistoon. Kun oppilaitos vaihtoi nimensä Teknilliseksi korkeakouluksi vuonna 1908, Tarjanteesta tuli samaisen oppiaineen professori, missä tehtävässä hän työskenteli vuosia 1917-1921 lukuun ottamatta vuoteen 1928 saakka, jolloin hän korkeakoulun rehtoriksi valittuna pyysi ja sai eron professorin virastaan täysinpalvelleena. Kuten Sebastian Gripenberg, myös Onni Tarjanne toimi Yleisten rakennusten ylihallituksen ylijohtajana. Tässä vaativassa tehtävässään hän toimi vuosina 1917-1921 pitäessään taukoa opetustyöstään.

Tarjanne toimi lukuisien arkkitehtuurikilpailujen palkintolautakunnan jäsenenä. Hän oli myös laatimassa arkkitehtuurikilpailuihin vuonna 1893 käyttöön otettuja uusia sääntöjä, sillä hän toimi aktiivisena jäsenenä Arkkitehtiklubissa 1890-luvulta lähtien. Vuosina 1908-1909 hän toimi klubin puheenjohtajana. Tarjanne oli samaten kaksikielisen Suomen arkkitehtiliiton SAFA:n ensimmäinen puheenjohtaja ja perustajajäsen sekä Suomenkielisten Teknikkojen Seuran perustajajäsen. Jälkimmäisessä hän toimi useissa luottamustehtävissä sekä johtokunnan jäsenenä. Tarjanne tuki lukuisia uusia kansallisia yrityksiä toimien useiden julkisten rakennusten rakennustoimikuntien jäsenenä sekä esimerkiksi Antellin valtuuskunnan, Lallukan taiteilijakodin säätiön ja Suomalaisen säästöpankin hallituksen puheenjohtajana. Hän ehti mukaan myös kunnalliseen toimintaan ja toimi Helsingin kaupunginvaltuutettuna sekä Helsingin raitiotieyhtiön johtokunnan ja yleisten töiden lautakunnan puheenjohtajana.

* * *

Arkkitehtuurimuseon kokoelmissa on joitakin Onni Tarjanteen originaalipiirustuksia.

Takaisin arkkitehteihin »

Heikki Taskinen
15.5.1940, Kuopio - 17.12.1992, Temmes

Heikki Taskinen oli valtakunnallista arvostusta saavuttanut arkkitehti, joka menehtyi työmatkallaan autokolarissa uransa ollessa vielä kesken. Hänet muistetaan maamme koulurakennusten eturivin suunnittelijana, joka hylkäsi arkkitehtuurissaan jäykän suureellisuuden ja keskittyi rakennusten käyttäjien viihtyvyyteen heidän omia toiveitansa kuunnellen.

Taskinen syntyi Kuopiossa, mutta loi uransa Oulussa. Hän kirjoitti ylioppilaaksi Kuopion yhteislyseosta vuonna 1961 ja valmistui arkkitehdiksi Oulun yliopiston arkkitehtuurin osastolta vuonna 1969. Valmistuttuaan Taskinen hankki kokemusta Arkkitehtitoimisto Risto Harju Ky:n palkollisena. Vuosina 1969-1976 hän toimi myös Oulun yliopiston arkkitehtuurin osastolla professori Olli Pöyryn ja professori Reima Pietilän assistenttina.

Vuonna 1972 ratkennut Seinäjoen hautausmaan ja siunauskappelin arkkitehtuurikilpailun voitto aloitti Taskisen uralla uuden vaiheen. Hän oli perustanut samana vuonna yhdessä Jaakko Antti-Pojan, Pekka Laation ja Jorma Vesasen kanssa oman toimiston, joka toimi nimellä Arkkitehtitoimisto Arktos. Voitokas suunnitelma valittiin 44 ehdotuksen joukosta, ja sen työstö toteutuneeksi suunnitelmaksi oli toimiston ensimmäinen ja merkittävin tehtävä. Strukturalismin suoralinjaisuutta noudatteleva punatiilinen siunauskappeli- ja krematoriorakennus valmistui Törnävän kirkon läheisyyteen vuonna 1979.

Heikki Taskinen piti omaa toimistoaan vuodesta 1977 lähtien. Arkkitehtitoimisto Heikki Taskinen Oy ansioitui eritoten peruskoulurakennusten suunnittelun uudistajana ja uranuurtajana. Taskinen huomioi suunnittelussaan vuosina 1972-1977 toteutetussa peruskoulu-uudistuksessa määritellyt oppimistavoitteet ja keskittyi koulurakennuksen ja ympäristön yhtenäisyyteen. Hän merkitsi suunnitelmiinsa tarkasti rakennusten pienimmätkin yksityiskohdat persoonallisella käsialalla ja pyrki erkaantumaan arkkitehtuuria ohjanneista vanhanaikaisista asenteista ja byrokraattisuudesta. Taskisen peruskoulurakennuksista mainittakoon Oulun normaalikoulun ala-aste sekä yläaste ja lukio, Oulunsalon yläaste ja Oulunsalon Pitkäkankaan ala-aste. Hän suunnitteli myös muita oppilaitoksia kuten metsäoppilaitoksen Sotkamoon. Oulun terveydenhuolto-oppilaitos jäi hänen viimeiseksi toteutuneeksi suunnittelutyökseen.

Taskinen keskittyi arkkitehtuurissaan kestävyyteen ja laatuun. Hän omisti vanhan sotilastorpan, jonka ajanmukaisti samalla pieteetillä kuin muutamat peruskorjauskohteensakin. Hän laati suunnitelmat esimerkiksi Kilpisjärven matkailuhotellin ja Oulun lyseon ja lääninhallituksen kiinteistön peruskorjaustöihin. 1990-luvun alun laman aiheuttama rakennusalan kriisi ei ulottunut Taskisen toimistoon, jossa arkkitehdin menehtyessä oli kesken monia mittavia suunnitteluprojekteja.

Taskiselle myönnettiin vuonna 1984 valtion rakennustaidepalkinto ansioistaan koulurakennusten suunnittelijana. Viisi vuotta myöhemmin hän sai valtion rakennustaiteen yksivuotisen taiteilija-apurahan. Arkkitehdin menestyksestä kielivät myös lukuisat Arkkitehti-lehdessä ja muissa alan lehdissä julkaistut kohde-esittelyt.

* * *

Arkkitehtitoimisto Heikki Taskisen piirustusjäämistö lahjoitettiin Arkkitehtuurimuseoon (ent. Suomen rakennustaiteen museo) vuonna 1993. Kokoelma tuli museoon Oulun maakunta-arkiston kautta. Se sisältää originaalipiirustuksia mm. koulurakennuksista. Kokoelma on luetteloimatta.

Takaisin arkkitehteihin »

Markus Tavio
25.4.1911, Turku - 18.2.1978, Helsinki

Markus Ruben Tavio (ent. Davidson) kirjoitti ylioppilaaksi 1930. Hän opiskeli Helsingin yliopiston piirustuslaitoksella piirustusta ja maalausta 1930-32. Tavio valmistui arkkitehdiksi Teknillisestä korkeakoulusta 1938. Tämän jälkeen hän työskenteli rakennushallituksen suunnitteluosastolla sekä eri arkkitehtitoimistoissa 1938-39. Hän teki useita opintomatkoja eri puolille Eurooppaa sekä vuonna 1948 Yhdysvaltoihin. Hän perusti oman toimiston heti sodan jälkeen vuonna 1944.

Tavio suunnitteli kouluja Pohjois-Suomeen mutta on tunnettu ennen kaikkea asuntoarkkitehtina. Asuntosuunnittelussa hän pyrki käytännöllisiin ja kodikkaisiin ratkaisuihin. Espoon Tapiolaan hän suunnitteli muun muassa 1954 valmistuneen Asunto Oy Viisikon sekä 1955 valmistuneen lamelli- ja pistetaloryhmän Otsonkalliolle. Tapiolan Naavakalliolle suunniteltu asuntokokonaisuus valmistui 1958-60.

Markus Tavion suunnittelemia kerrostaloja on lisäksi Helsingin Munkkivuoressa ja Pajamäessä, Herttoniemessä ja Puotilassa sekä vanhusten asuintaloja Pohjois-Haagassa. Rivitalokohteita löytyy Espoon Westendistä ja Matinkylästä.

Markus Tavion tuotantoon kuuluu lisäksi seurakunnille tehtyjä rakennuksia. Oulun keskustan seurakunta- ja virastotalo sekä Jyväskylän 1962 valmistunut seurakuntatalo ovat hänen tuotantoaan. Tavion päätyö on 1954 valmistunut Helsingin Meilahden asuntoalueen keskellä kohoava keltatiilinen kirkko ja sen yhteydessä oleva seurakuntatalo.

* * *

Arkkitehtuurimuseossa ei ole Markus Tavion piirustuskokoelmaa.

Takaisin arkkitehteihin »

Einari Teräsvirta
7.12.1914, Viipuri - 23.11.1995, Helsinki

Einari Allan Teräsvirta oli menestynyt arkkitehti ja olympiatason urheilija. Hän innostui voimistelusta jo lapsuudessaan Viipurissa ja voitti ensimmäiset olympiamitalinsa nuorimpana suomalaisena jo ennen abiturienttivuottaan. Hän voitti ensimmäiset kaksi telinevoimistelun pronssimitaliaan Los Angelesin olympialaisissa vuonna 1932 joukkuekilpailussa ja rekissä, ja kirjoitti vuotta myöhemmin ylioppilaaksi Viipurin suomalaisesta lyseosta.

Arkkitehdin opinnot toivat Teräsvirran Helsinkiin. Hän valmistui arkkitehdiksi Teknillisestä korkeakoulusta vuonna 1939 ja hänet palkattiin välittömästi Erkki Huttusen arkkitehtitoimistoon, jossa hän ehti työskennellä toimistoarkkitehtina kymmenen vuotta. Urheilu-urallaan Teräsvirta voitti vielä kolmannen olympiapronssin sekä kultaa Lontoon olympialaisista vuonna 1948. Vuonna 1949 hän perusti oman toimistonsa ja teki sivutöitä myös rakennusopin assistenttina Teknillisessä korkeakoulussa.

Einari Teräsvirta ehti arkkitehdin uransa aikana suunnitella kunnioitettavan määrän erilaisia rakennuksia. Hänen kynästään saivat alkunsa monet julkiset rakennukset sekä lukuisat teollisuus- ja asuinrakennukset. Teräsvirta muistetaan kuitenkin usein ehkä juuri voimistelutaustansa takia erityisesti urheilurakennusten suunnittelijana. Hänen suunnittelemiaan ovat esimerkiksi Imatran, Kotkan, Kauniaisten, Hämeenlinnan ja Rajamäen uimahallit. Arkkitehti suunnitteli myös lukuisia laitosrakennuksia Helsingin yliopistolle ja Teräsvirran Oy Alko Ab:lle Rajamäelle, Koskenkorvaan ja Helsingin Ruoholahteen suunnittelemat teollisuusrakennukset muodostavat arkkitehdin uralla samaten mainittavan suuren kokonaisuuden. Einari Teräsvirta osallistui aina mielellään arkkitehtuurikilpailuihin ja moni hänen suunnittelema rakennuksensa saikin alkunsa juuri tätä kautta.

Teräsvirta arvosti yhtä lailla kauneutta kuin teknistä osaamista molemmilla aloillaan eli urheilussa ja arkkitehtuurissa. Siksi hän työsti rakennustensa piirustuksetkin mielellään mahdollisimman pitkälle itse. Hän kehitti suunnitelmiaan keskittyen pienimpiinkin detaljeihin ja otti aina vastaan saamansa kritiikin. Teräsvirran tuotannosta muotoutui laaja pitkälti myös siksi, että arkkitehti teki työnsä aina “tosissaan” ja jaksoi työstää suunnitelmiaan tarvittaessa vaikka yötä myöten. Mittava elämäntyö mahdollistui toisaalta myös siksi, että hänen uransa oli sangen pitkä – Teräsvirta viihtyi toimistonsa johdossa aina 72-vuotiaaksi asti.

Einari Teräsvirta omistautui arkkitehtien ammattikunnalle myös toimistonsa ulkopuolella. Hän oli luottamustehtävässä Suomen arkkitehtiliiton hallituksessa, ja toimi liiton varapuheenjohtajana (1955-1956, 1958) ja puheenjohtajana (1961-1962). Teräsvirta kuului Teknillisten tieteiden akatemiaan sekä Suomen teknilliseen seuraan ja toimi myös Tekniikan akateemisten liiton Arkkitehtikerhon puheenjohtajana. Vuonna 1968 hänet hyväksyttiin liiton kunnialautakunnan jäseneksi ja vuonna 1974 hänelle myönnettiin professorin arvo.

* * *

Arkkitehtuurimuseolla (ent. Suomen rakennustaiteen museo) on arkkitehdin vuonna 1993 lahjoittama laaja kokoelma. Kokoelma käsittää runsaasti Teräsvirran laatimia originaalisuunnitelmia urheilu- ja huoltorakennuksista sekä teollisuus-, toimisto-, koulu- ja asuinrakennuksista. Erityisen merkittäviä ovat hänen toisen maailmansodan aikana suunnittelemiensa rintamarakenteiden piirustukset, koska niitä on säilynyt vain vähän. Kokoelmaan kuuluu myös esimerkiksi Helsingin Munkkiniemessä sijaitsevan Hotelli ja Ravintola Kalastajatorpan laajennusten piirustukset. Museolla on lisäksi valokuva- ja artikkelikokoelmakansioita Teräsvirran suunnittelemista rakennuksista sekä muutama rakennustyöselostus.

Takaisin arkkitehteihin »

Esko Toiviainen
2.8.1915, Käkisalmi - 16.8.1999, Helsinki

Esko Juhana Toiviainen syntyi Käkisalmessa ja kirjoitti ylioppilaaksi Helsingin suomalaisesta yhteiskoulusta vuonna 1934. Hän pääsi Teknilliseen korkeakouluun opiskelemaan arkkitehtuuria ja valmistui diplomi-insinööriksi vuonna 1941. Hän avioitui niin ikään arkkitehtuuria opiskelevan Tarja Salmion kanssa opintojen ollessa vielä kesken vuonna 1940. Vaimosta muodostui myöhemmin Esko Toiviaisen uran merkittävin yhteistyökumppani.

Sodan päätyttyä Toiviainen työskenteli Kulutusosuuskuntien keskusliiton asunto-osastolla vuosina 1944-1945 ja Helsingin kaupungin rakennustoimiston arkkitehtina 1945-1947, mutta teki samalla sivutöitä Teknillisessä korkeakoulussa toimiessaan professori Jukka Sirénin assistenttina vuosina 1946-1947. Tiivis yhteistyö vaimon kanssa sai pohjansa jo täällä, joka toimi samanaikaisesti Sirénin assistenttina. Vuonna 1947 pariskunta perusti oman arkkitehtitoimistonsa, joka jatkoi toimintaansa vielä 1990-luvullakin.

Toiviaisten arkkitehtitoimisto ehti liki viidenkymmenen toimintavuotensa aikana suunnitella lukuisia uudisrakennuskohteita. Pariskunta osallistui moniin arkkitehtuurikilpailuihin jo ennen oman toimiston perustamista. He myös menestyivät monissa kilpailuissa kotimaassa ja pohjoismaissa; he pääsivät usein palkintoluokkaan ja heidän kilpailuehdotuksiaan myös lunastettiin. Pariskunta osallistui esimerkiksi heti Teknillisestä korkeakoulusta valmistuttuaan Suomen Tiiliteollisuusliiton tyyppiomakotitalokilpailuun vuonna 1941. He voittivat kilpailussa kahdella ehdotuksellaan sekä kolmannen palkinnon että lunastuksen. Oman toimiston nimissä he osallistuivat muutamiin kutsukilpailuihin vielä 1990-luvun alkupuolella.

Arkkitehtitoimisto Salmio-Toiviainen & Toiviainen suunnitteli lukuisia kohteita esimerkiksi Helsinkiin, Lahteen, Hämeenlinnaan ja Heinolaan. Heidän töihinsä lukeutui muun muassa tuotantolaitoksia, kirkkoja, seurakuntakeskuksia ja kappeleita, virastoja, kouluja sekä yksityisiä asuinrakennuksia ja kokonaisia asuinalueita. He suunnittelivat esimerkiksi Nuijamaan kirkon sekä Nummelan, Järvenpään ja Vihtijärven kappelit. Teollisuusrakennuksia toimisto suunnitteli liudan kuten Luhta Oy:n Nastolan, Joensuun, Haminan ja Portugalin tehtaat. Myös Myllykosken Paperitehdas Oy, lääketehtaat Leiras ja Fincos Turussa sekä Pakkaus- ja Polarpak-tehdasryhmä Hämeenlinnassa käyttivät pariskuntaa rakennustensa arkkitehteina. Toimiston pöydällä syntyi myös sankarihauta-alueita ja muistomerkkejä.

Arkkitehtitoimisto Salmio-Toiviainen & Toiviainen tunnetuimpia töitä ovat pariskunnan Vihdin Hiidenvedelle suunnittelema suuri karjalainen kesäpirtti sekä yhdessä arkkitehti Einari Teräsvirran kanssa Helsingin Munkkiniemeen suunnittelema Rantapolun paritalo (1953). Rakennus suunniteltiin siten, että paritalon toinen puoli oli tarkoitettu Teräsvirran käyttöön, toinen puoli Toiviaisten kodiksi ja toimistoksi. Rakennus tehtiin ajalla, jolloin Munkkiniemeen nousi myös muiden nimekkäiden arkkitehtien rakennuksia. Esimerkiksi naapuritonteilla oli arkkitehti Paavo Riihimäen suunnittelemat yksityistalot. Rantapolun paritalon kantavat rakenteet valettiin betonista ja muurattiin tiilestä. Vaaleaksi rapattuine julkisivuineen ja suurine ikkunoineen se noudatteli funktionalistista muotokieltä. Arkkitehdit merkitsivät suunnitelmissaan rakennuksen kellarikerrokseen sijoitettavan piirustuspöydän paikan. Myös Teräsvirta suunnitteli vastaavanlaisen pöydän omalle puolelleen. Rakennus on nykyään asemakaavassa suojeltu. Sen arvotuskriteereinä pidetään yksityiskohtineen erittäin harkittua ja viimeisteltyä arkkitehtuuria.

Arkkitehdin uransa rinnalla Esko Toiviainen toimi myös parissa luottamustehtävässä. Hän oli Kirkon rakennusasiain neuvottelukunnan jäsen vuodesta 1959 ja puheenjohtaja vuosina 1969-1975. Hän kuului myös Teknillisen korkeakoulun Arkkitehtikiltaan ja Toiviaisten sukuseuraan. Hän piti sukujuuriaan ja karjalaista syntyperäänsä kunnia-asiana. Ylpeydellä hän tunnusti olevansa Pyhäjärven ja Hiitolan muinaisten karjalaisten heimopäälliköiden jälkeläinen.

Toiviainen haki tasapainoa työlleen maalaamisen ja muistelmakirjoittamisen parista. Monia hänen luovuudella ja huumorilla sävytetyistä muistoistaan on myöhemmin julkaistu. Maalauksissaan hän kuvasi maisemia, asetelmia ja abstraktioita. Hän tallensi katoavaa kaupunkikuvaa ja luonnon maisemia ja osallistui maalauksillaan myös yhteisnäyttelyihin. Omia näyttelyitä hänellä oli Helsingissä ja Vihdissä. Myös kevytvenepurjehdus oli Toiviaiselle rakas harrastus; toisinaan hän osallistui myös OK-jollakilpailuihin.

* * *

Arkkitehtuurimuseo (ent. Suomen rakennustaiteen museo) sai arkkitehtitoimisto Salmio-Toiviainen & Toiviaisen laajan ja monipuolisen piirustuskokoelman vuonna 2001. Kokoelma käsittää suunnitelmia viidenkymmenen vuoden ajalta. Siihen kuuluu originaalipiirustuksia ja palkittuja ehdotuksia esimerkiksi useista asuinrakennuksista, sankarihaudoista ja huoltoasemista.

Takaisin arkkitehteihin »

Uno Ullberg
15.2.1879, Viipuri - 12.1.1944, Helsinki

Uno Werner Ullberg kirjoitti ylioppilaaksi 1898 ja valmistui arkkitehdiksi Polyteknillisestä opistosta (nyk. Teknillinen korkeakoulu) 1903. Ennen valmistumistaan hän teki Muinaismuistoyhdistyksen stipendiaattina tutkimusmatkan Venäjän puoleiseen Karjalaan yhdessä opiskelutoveriensa J. Kekkosen ja A. Tawastjernan kanssa. Retken tuloksena syntyi J. Kekkosen kirja "Kansanomaisia rakennustapoja ja koristemuotoja Karjalasta". Lähes puolet kirjan kuvituksesta on Ullbergin käsialaa. Vuonna 1904 Ullberg teki opintomatkan Englantiin, Skotlantiin ja Ranskaan sekä vuosina 1909-10 Italiaan, Itävaltaan, Saksaan, Tanskaan ja Ruotsiin. Hän teki matkoillaan runsaasti luonnoksia.

1903-06 Ullberg työskenteli piirtäjänä Gustaf Nyströmin ja Nyström-Petrelius-Penttilän toimistoissa. Tämän jälkeen hän perusti Viipuriin toimiston yhdessä arkkitehti C.A. Gyldénin kanssa. Vuodesta 1909 lähtien hänellä oli oma toimisto. Sen ohessa hän toimi 1906-13 Viipurin Taiteenystävien piirustuskoulun opettajana.

Suurimman osan laajasta tuotannostaan Ullberg teki yksityisarkkitehtina. Hänen tunnetuimpia töitään ovat Viipurin taidemuseo ja taidekoulu vuodelta 1930 sekä Pyöreän Tornin korjaus kahvilaksi vuodelta 1923. 1920-luvulla hän suunnitteli useita suuria liikerakennuksia Viipurin keskustaan. Vuosina 1932-36 hän toimi Viipurin kaupunginarkkitehtina, missä virassa hän joutui pääasiassa täydentämään edeltäjänsä töitä sekä suunnittelemaan laajennus- ja korjaustöitä.

1936 Ullberg siirtyi Helsingin Lääkintöhallituksen arkkitehdiksi. Hän matkusti lääkintöhallituksen lähettämänä Saksaan ja Italiaan tutustumaan lastensairaaloihin. Tältä kaudelta ovat peräisin yliopistollinen keskussairaala ja sairaanhoito-opisto Helsingissä.

Ullbergin tuotanto käsittää kaikkea tehdasrakennuksista yksityistaloihin. Hän suunnitteli myös kansakouluja, pankkirakennuksia ja parantoloita eri puolille Suomea. Hänen myöhäinen työnsä Helsingissä on Bensowin liiketalo vuodelta 1940.

Ullberg kirjoitti alan lehtiin ja käsitteli artikkeleissaan mm. puutarhakaupunkiaatetta ja englantilaisia työväenasuntoja. Hän kirjoitti myös kirjasen "Wiborg, ett tvärsnitt" (1940). Alvar Aalto suunnitteli Ullbergin hautakiven Helsingin Hietaniemen hautausmaalle.

* * *

Museo on saanut lahjoituksena koko Ullbergin piirustusjäämistön. Aineisto on kokonaisuutena tutkimatta, ja siitä on olemassa vain alustava kohdeluettelo.

Kokoelman aineistosta suurin osa liittyy Viipuriin: mukana ovat mm. taitavasti tehdyt Pyöreän Tornin sisustuspiirustukset ja Karjalan Kirjapaino Oy:n piirustukset. Kokoelma sisältää myös Ullbergin koulutöitä.

Takaisin arkkitehteihin »

Erich von Ungern-Sternberg
17.2.1910, Tallinna - 9.7.1989, Helsinki

Erich von Ungern-Sternberg kirjoitti ylioppilaaksi 1930 ja valmistui arkkitehdiksi Teknillisestä korkeakoulusta 1938. Hän työskenteli Petsamon Nikkeli Oy:n palveluksessa 1937-39 ja Bertel Liljequistin arkkitehtitoimistossa 1939. Vuosina 1945-46 hän työskenteli Hämeenlinnan läänin maatalousseuran arkkitehtina. Tämän jälkeen hän perusti oman arkkitehtitoimiston, joka toimi aina vuoteen 1977. Vuosina 1940-41 von Ungern-Sternberg oli tuntiopettajana Helsingin teknillisessä koulussa.

von Ungern-Sternberg on suunnitellut pääasiassa teollisuusrakennuksia eri puolille Suomea. Hän on piirtänyt useita rakennuksia Oy Vuoksenniska Ab:lle, Helsingissä toimivalle Maansähkö Oy:lle, John Stenbergille Seutulaan sekä Koverharin terästehtaalle Hankoon. Tämän lisäksi hän on suunnitellut useita yksityistaloja ja huviloita sekä kaksi nelikerroksista Arava-taloa Lohjalle. Suuremmista yksittäisistä töistä mainittakoon Träskändan kunnalliskoti ja Solvallan urheiluopisto.

* * *

von Ungern-Sternberg lahjoitti kokoelmansa museolle jo eläessään. Sen mukana seurasi työluettelo. Kokoelmaa ei ole tarkemmin tutkittu, mutta tiedetään arkkitehdin suunnitelleen hienovaraisia korjauksia mm. vanhoihin aateliskartanoihin.

Eniten von Ungern-Sternbergin arkkitehtuuria löytyy Lohjan seudun ja Tammisaaren-Hankoniemen ruotsinkielisiltä alueilta sekä Vaasan seudulta. Hän suunnitteli tehdasyhdyskuntiin asuinrakennuksia ja lisäksi paikkakunnan lähes kaikki julkiset rakennukset.

Takaisin arkkitehteihin »

Väinö Vähäkallio
16.6.1886, Helsinki - 20.3.1959, Helsinki

Väinö Niilo Vähäkallio (vuoteen 1905 Vilander) kirjoitti ylioppilaaksi Helsingin suomalaisesta reaalilyseosta 1905 ja valmistui arkkitehdiksi Teknillisestä korkeakoulusta 1909. Tämän jälkeen hän työskenteli noin vuoden Vilho Penttilän toimistossa. Vuonna 1910 hän teki opintomatkan Etelä-Eurooppaan, sitten Egyptiin, Intiaan ja Turkkiin 1911-12.

Vähäkallio hoiti omaa arkkitehtitoimistoaan 1911-41. Hän toimi Kulutusosuuskuntien Keskusliiton (KK) arkkitehtina 1928-34 ja rakennushallituksen pääjohtajana 1936-43.

Vähäkallio aloitti opiskelunsa Polyteknillisessä opistossa, joka muutettiin Teknilliseksi korkeakouluksi 1908, ja Vähäkallio oli ensimmäisiä jotka tekivät lopputyönään diplomityön. Kyseessä oli raatihuonesuunnitelma, jossa näkyi vielä kansallisromantiikan ja Eliel Saarisen vaikutus.

Nuori arkkitehti suunnitteli aluksi sisustuksia ja huonekaluja mm. Satakuntalaisen ja Varsinaissuomalaisen osakunnan tiloihin sekä Iso-Roobertinkadulla sijainneen Franciskaner-ravintolaan. Vuonna 1913 Vähäkallio voitti yhdessä Elias Paalasen kanssa arkkitehtuurikilpailun, mutta Pohjoisesplanadin ja Aleksanterinkadun välille suunniteltua kauppakujaa ei toteutettu.

Lapsuudenystävänsä Väinö Tannerin ansiosta Vähäkallio sai runsaasti suunnittelutehtäviä Osuusliike Elannolta, aluksi klassisistisia myymäläsisustuksia myöhemmin myös Elannon asuintaloja sekä teollisuusrakennuksia. Vähäkallio kaavaili Helsinkiin Hämeentien varrelle yhtenäistä Elannon teollisuuskorttelia jo 1917. Kortteliin valmistui useita Vähäkallion rakennuksia, mm. aikansa huippumoderni Elannon leipomo 1924.

Elannon pääkonttori valmistui 1928. Konttorin klassisistinen yleisilme, juhlalliset sisäänajoportit graniittipylväineen ja sirot erkkerit kertovat ruotsalaisista, lähinnä Östbergin Tukholman kaupungintalosta saaduista virikkeistä. Vähäkallion arkkitehtuurille ovat ominaisia punatiilestä muuratut julkisivut, massiivinen rakennusvolyymi sekä koristemuurauksen niukka mutta tehokas käyttö. Hänen 20-luvun klassismiaan leimaa myös tietty jäyhyys; vertikaalisuutta korostaa usein kulmatorni.

Vähäkallio piirsi 1920-luvulla Helsinkiin runsaasti asuinkerrostaloja mm. punatiilisen Simonlinnan ja Annalan Kamppiin sekä Johanneksen Ullanlinnaan. Oppilaitoksista voidaan mainita Franzenia (ent. Yhteiskunnallinen korkeakoulu) sekä Kallion yhteiskoulu. Vuonna 1928 Helsingin Yrjönkadulle valmistunut Suomen ensimmäinen uimahalli toi kylpylärituaalit helsinkiläisten ulottuville. Stenbäckinkadulle nousi rakennusmestari Jalmari Syvähuokon komea yksityistalo 1927. Arkkitehdin komeimpia 20-luvun töitä on Nakkilaan suunniteltu tehtailija J. W. Suomisen asuintalo, Koskilinna.

Vähäkallion kädenjälki näkyi aikoinaan myös lukuisissa pankkirakennuksissa eri puolilla Suomea. Useat olivat klassisistisia, mutta esimerkiksi 1930-luvun puolivälissä Hyvinkäälle valmistunut Säästöpankki ja Kansallis-Osake-Pankki edustavat funktionalismia.

KK:n arkkitehdin ominaisuudessa Vähäkallio suunnitteli yhdessä Georg Jägerroosin ja pitkäaikaisen yhteistyökumppaninsa Antero Pernajan kanssa OTK:n pääkonttorin. Vuonna 1933 OTK:n kortteliin Sörnäisiin valmistunut rakennus on ilmeeltään arvokkaan raskas. Sitä korostaa Hämeentielle pyöreänä työntyvä torni. Niukasti koristettu, tummasta punatiilestä tehty rakennus on ilmeeltään funktionalistinen.

Vähäkallion funktionalismi on usein valtavirrasta poikkeavaa, ja hän suosi julkisivuissa tummaa punatiiltä. Kotkaan ja Ensoon suunnitelluissa Enso Gutzeitin tuotanto- ja asuinrakennuksissa on näkyvissä tummaa ja valkeaa funktionalismia. Vähäkallion suurin tehtävä oli Kaukopään tehdasalue Imatralla. Toimeksianto käsitti asemakaavan sekä teollisuuslaitosten ja asuinrakennusten suunnittelun. Kaukopään tehtailla on nähty olleen vaikutusta Alvar Aallon Sunilan tehtaisiin.

Nykyisin Helsingin oikeustaloksi muutetut Alkon tuotantolaitokset Salmisaaressa ovat eräs Vähäkallion suurmonumentti. Kilpailuvoittona 1936 saatuun suunnitelmaan vaikutti osittain Erkki Huttusen samaan kilpailuun tekemä ehdotus.

Väinö Vähäkallio toimi Suomen Matkailijayhdistyksen arkkitehtina 1920-luvulta vuoteen 1936. Hänen toimistossaan suunniteltiin mm. funktionalistinen Pallastunturin hotelli (1938) sekä Inarin matkailumaja (1937), jotka tuhoutuivat Lapin sodassa.

Kokonaan suunnitelmiksi jäivät vuoden 1928 pilvenpiirtäjähaaveet nykyisen Akateemisen kirjakaupan tontille Pohjoisesplanadin ja nykyisen Keskuskadun kulmaan.

Vuonna 1928 Vähäkallio osti Kytäjän kartanon. Hän paneutui suurtilan hoitoon, uudisti päärakennuksen ja piirsi alueelle kirkon sekä lukuisia maatalousrakennuksia. Kytäjää lähellä olevalle Hyvinkäälle rakentui Vähäkallion piirtämää funkisilmettä – mm. kaksi pankkia. Vähäkallio lahjoitti Suomen arkkitehtiliitolle Kytäjän kartanon maista erotetun maa-alueen, jolle nousi Vähä—Kiljavan lomakylä.

Vähäkallio kehitteli 1926-28 yhtenä komiteajäsenenä valtion rakennushallintoa. Yleisten rakennusten ylihallituksen muututtua 1936 rakennushallitukseksi Vähäkallio nimitettiin sen ensimmäiseksi pääjohtajaksi. Hän toimi suomalaisen rakentamisen näköalapaikalla vuoteen 1943 asti.

* * *

Arkkitehtuurimuseon arkistossa on laaja Väinö Vähäkallion kokoelma. Pääosin Kytäjän kartanosta 1994 saatu aineisto kattaa melko hyvin Vähäkallion tuotannon. Itse kartanoon liittyviä piirustuksia museolla ei ole.

Takaisin arkkitehteihin »

Martti Välikangas
1.8.1893, Kuopion maalaiskunta - 9.5.1973, Helsinki

Martti Välikangas (1906 asti Buddén) kirjoitti ylioppilaaksi 1911 ja valmistui arkkitehdiksi Teknillisestä korkeakoulusta 1917.

Vuonna 1921 hän teki Jukka Sirénin kanssa opintomatkan Italiaan. Tämän lisäksi hän matkusti 1925 Espanjaan ja Pohjois-Afrikkaan. Muita matkakohteita olivat Ranska, Saksa ja Skandinavian maat. Italian-matkallaan Välikangas ihastui suuresti pieneen keskiaikaiseen Gubbion vuoristokaupunkiin. Hän suositteli kaupunkia samana vuonna Italiaan matkaavalle Hilding Ekelundille, ja tämä noudattikin ystävänsä neuvoa.

Heti valmistuttuaan Välikangas työskenteli puoli vuotta Jusowkassa Venäjällä. Vuonna 1918 hän oli AB Brändö Villastadin palveluksessa, jonkin aikaa Gösta Juslénilla ja 1918-1920 Frosteruksen ja Gripenbergin toimistossa. Välikankaalla oli oma toimisto Helsingissä vuodesta 1920 lähtien. Vuosina 1937-40 hän toimi Rakennushallituksen yliarkkitehtina. Tämän jälkeen hän siirtyi Kulkulaitosten ja yleisten töiden ministeriön palvelukseen Viipurin rakennuspiirin päälliköksi. Tässä virassa hän johti valtiollista jälleenrakennustoimintaa 1942-44.

Välikangas toimi pitkään Turun linnan restaurointivaltuuskunnan puheenjohtajana. Arkkitehti-lehden päätoimittaja hän oli vuosina 1928-30 ja vaikutti tässä ominaisuudessa funktionalismin läpimurtoon Suomessa.

Välikangas osallistui 1920- ja 30-luvulla moniin arkkitehtuurikilpailuihin. Hän oli kiinnostunut mm.koulu- ja kirkkoarkkitehtuurista. 1923 hän sai ensimmäisen palkinnon Hilding Ekelundin kanssa Tallinnan teknikumin kilpailussa ja 30-luvun puolella hän sijoittui kärkipäähän Käpylän ja Temppeliaukion kirkkokilpailuissa.

Välikankaan merkittävin työ on 1920-25 rakennettu Käpylän puutarhakaupunki. Hän sai työn tehdäkseen keväällä 1920 ollessaan vasta 26-vuotias. Käpylään rakennettiin 165 asuinrakennusta työläisille. Ne tehtiin puusta, koska pelättiin, että kivirakennusten tekemiseen ei riittäisi ammattitaitoista työväkeä. Rakennukset koottiin standardiosista, ja niissä on pyritty luomaan vaikutelma punamullalla maalatuista talonpoikaistaloista. Myös Italian-matkalla saadut kokemukset ovat nähtävissä näissä 1920-luvun klassisismia edustavissa rakennuksissa. Rakenteeltaan yksinkertaiset asuintalot on koristeltu girlandeilla, temppelinpäädyillä ja rotundoilla ja yhdistetty toisiinsa aidoilla ja arkadeilla. Puutarhakaupunkiaatteen mukaisesti alueella on runsaasti kasvillisuutta. Rakennusten värityksen suunnitteli taiteilija Bruno Tuukkanen.

Vuonna 1924 Välikangas suunnitteli Helsinkiin Sturen- ja Hauhonkadulle suurkortteli-ideaan perustuvat vuokratalot.

Välikangas osallistui valtion edustajana Olympiakylän suunnitteluun yhdessä Hilding Ekelundin kanssa. Hän oli mukana työssä vuosina 1939-41, jonka jälkeen valmistuneet rakennukset ovat Ekelundin käsialaa.

Välikankaan muista töistä mainittakoon Helsingin ratsastushalli, Savonlinnan keskussairaala, Helsingin V yhteiskoulu Apollonkatu 11, asuinkerrostalo Vuorikatu 9, asuinkerrostalo Abrahaminkadun ja Eerikinkadun kulmassa sekä useita rakennuksia Mikkeliin.

* * *

Välikankaan piirustusarkisto oli alun perin järjestetty siten, että esim. ovet, ikkunat, portaat jne. olivat omissa kansioissaan. Samoin oli luokiteltu erikseen talot maaseudulle, huvilat jne. Johdonmukaisessa jaottelussa jopa eri rakennusten perspektiivikuvat olivat yhdessä nipussa.

Puu-Käpylän piirustusten lisäksi Arkkitehtuurimuseon kokoelmaan kuuluu mm. Välikankaan ehdotus Stadion-kilpailuun 1933. Myös Välikankaan piirustusvälineet ovat museon kokoelmissa.

Takaisin arkkitehteihin »

Ragnar Wessman
30.8.1894, Tampere - 7.11.1977, Helsinki

Ragnar Alexander Wessman syntyi Tampereella ja kirjoitti ylioppilaaksi Turun ruotsalaisesta yhteiskoulusta vuonna 1915. Hän lähti opiskelemaan Helsinkiin ja valmistui arkkitehdiksi Teknillisestä korkeakoulusta 1921. Hänen monet opintomatkansa suuntautuivat Ruotsiin, Norjaan, Tanskaan, Saksaan, Hollantiin, Belgiaan, Ranskaan ja Italiaan. Matkojensa tueksi hän sai Viktor Howlingin matka-apurahan vuonna 1923.

Valmistuttuaan arkkitehdiksi Wessman työskenteli muun muassa Väinö Vähäkallion toimistossa vuosina 1924-1929 ja Einar Sjöströmin sekä Karl Lindahlin toimistoissa vuosina 1927-1930. Tämän jälkeen hän työskenteli yksityisenä arkkitehtina 1927-1930. Vuonna 1929 Wessman palkattiin Lääkintöhallituksen rakennustoimistoon, ja kun toimisto yhdistettiin Rakennushallitukseen vuonna 1940, siirtyi myös Wessman arkkitehti Väinö Vähäkallion johtamaan virastoon. Hänet nimitettiin Rakennushallituksen toimistoarkkitehdiksi vuonna 1942.

Ragnar Wessman suunnitteli lukuisia asuin- ja liiketaloja kotikaupunkiinsa Helsinkiin. Hänen tuotantonsa käsittää lukuisia kohteita myös muualla Suomessa. Toimiessaan arkkitehtina Lääkintöhallituksen rakennustoimistossa hän laati suunnitelmia ulkomaille asti. Esimerkiksi Saarenmaan sairaalan ensimmäinen osa (1936-1940) Virossa oli Wessmanin käsialaa. Aikalaislehdessä hänen “maaseututöinään” mainittiin esimerkiksi Hämeenlinnan suojeluskuntatalo, Varkauden, Uudenkaupungin ja Kajaanin sairaalat sekä Östlandin parantola (1941). Lisäväriä Wessmanin tuotantoon toi Tammisaaren vanha vesitorni.

* * *

Arkkitehtuurimuseon Ragnar Wessmanin kokoelma on luetteloimaton.

Takaisin arkkitehteihin »

Nils Erik Wickberg
10.9.1909, Helsinki - 11.7.2002, Helsinki

Nils Erik Wickberg kirjoitti ylioppilaaksi Ruotsalaisesta normaalilyseosta vuonna 1928 ja valmistui arkkitehdiksi Teknillisestä korkeakoulusta 1936. Arkkitehtina Wickberg keskittyi pääasiassa vanhojen rakennusten restauroimiseen. Hän teki merkittävän uran myös opettajana sekä kirjailijana ja oli Arkkitehti-lehden toistaiseksi pitkäaikaisin päätoimittaja 1940- ja 1950-luvuilla.

Nils Erik Wickberg suuntasi opintomatkansa Pietariin, Baltiaan, Saksaan, Tanskaan ja Ruotsiin. Jo kouluikäisenä rakennustaiteesta kiinnostunut Wickberg perehtyi opinnoissaan arkkitehtuurin historian tutkimukseen ja myöhemmin hän loikin merkittävän uran tehdessään tunnetuksi Helsingin arkkitehtuuria. Erityisesti barokin ja uusklassismin arkkitehtuuri kiehtoi Wickbergiä. Hän arvosti suuresti arkkitehti Carl Ludvig Engelin elämäntyötä. Wickberg oli yksi rakennussuojelun uranuurtajista muun muassa kantaaottavien sanomalehtikirjoitustensa kautta. Sanoma- ja aikakauslehtikirjoituksissaan hän kommentoi ja kritisoi ajankohtaisia rakennushankkeita ja kaupunkisuunnittelua korostaen aina rakennusperinnön historiallisia taustoja. Hänen ensimmäinen laaja sanomalehtikirjoituksensa vuonna 1931 käsitteli Töölönlahden aluetta. Hän oli historiallisten aikakausien ja ympäristöjen asiantuntija ja jakoi tietämystään mielellään myös muille. Wickberg valittiin Teknillisen korkeakoulun rakennustaiteen historian ja tyyliopin professorin virkaan vuonna 1956, missä hän toimi eläkkeelle jäämiseensä vuoteen 1972 saakka.

Nils Erik Wickberg yhdisti rakennusten restaurointiin painottuvassa arkkitehtuurisuunnittelussaan historian ja kohteelta vaadittavan toimivuuden. Hän sai restauroitavakseen monia kansallisesti merkittäviä arvokohteita. Wickbergin suunnitelmiin lukeutuvat esimerkiksi Korppoon keskiaikaisen kirkon ja Tampereen vanhan kirkon restauroinnit 1950-luvulla. 1960-luvulla hän laati Porvoon tuomiokirkon restaurointisuunnitelman, jota ei kuitenkaan koskaan toteutettu. Wickberg laati myös värityssuunnitelmia Helsingin empirekeskustaan ja 1960-luvulla alkanut Hämeen linnan restaurointi työllisti arkkitehdin liki kolmenkymmenen vuoden ajaksi.

Nils Erik Wickberg oli laaja-alainen kulttuuripersoonallisuus. Hän julkaisi runo- ja aforismikokoelmia, omaelämäkerrallisen romaanin, valokuvasi rakennuksia ja teki maalauksia. Hän sävelsi myös piano- ja laulusarjoja, joita on myös levytetty. Wickberg sai valtionpalkinnot sekä rakennustaiteesta että kirjallisuudesta. Arkkitehtuurimuseossa (ent. Suomen rakennustaiteen museo) järjestettiin retrospektiivinen näyttely arkkitehdin elämäntyöstä 1.2.-5.3.1995.

* * *

Arkkitehtuurimuseossa on runsaasti Nils Erik Wickbergin jäämistöstä 2003-2004 saatua aineistoa. Museossa säilytetään muun muassa koulutöitä, useita kilpailuja, akvarelleja ja valokuvia.


© 2009 Arkkitehtuurimuseo/ Aura Kivilaakso

Takaisin arkkitehteihin »

K. A. Wrede
18.9.1859, Anjala - 25.5.1943, Helsinki

Karl August Wrede kirjoitti ylioppilaaksi 1877 ja opiskeli tämän jälkeen vuoden Helsingin Keisarillisessa Aleksanterin Yliopistossa. Hän siirtyi kuitenkin jo vuoden kuluttua Dresdenin Polyteknilliseen opistoon, josta hän 1882 valmistui arkkitehdiksi ja palasi Suomeen.

Opiskeluaikanaan Wrede matkusti Saksasta muihin Keski-Euroopan maihin. Valmistumisensa jälkeen hän teki 1885-86 vuoden kestäneen opintomatkan, jonka hän aloitti Ruotsista. Sitä seurasivat Tanska, Saksa, Hollanti, Belgia, Ranska ja Italia.

1883 Wrede nimitettiin Yleisten rakennusten ylihallituksen ylimääräiseksi arkkitehdiksi. Hän erosi virastaan 1887, mutta palasi takaisin toimeen 1893. Ensimmäisinä vuosina hän työskenteli Viipurin lääninrakennuskonttorissa ja valvoi mm. Viipurin suomalaisen reaalilyseon rakennustöitä. Vuonna 1896 hän sai siirron Helsinkiin Uudenmaan läänin rakennuskonttoriin. Wrede toimi konttorin vt. esimiehenä useaan eri otteeseen vuoteen 1918 asti.

1800-luvun lopulla Wrede osallistui kahteen tärkeään arkkitehtuurikilpailuun. 1887 hänet kutsuttiin kolmen muun arkkitehdin kanssa Säätytalon rajoitettuun kilpailuun, joka pidettiin kansainvälisen kilpailun jatkona, ja 1899 hän sai toisen palkinnon Turun kaupunginkirjaston kilpailussa nimimerkillä "Ljus åt vårt folk". Kirjasto toteutettiin Wreden ehdotuksen pohjalta.

Wreden kenties tunnetuin työ Helsingissä on nk. Vanha Kauppakuja Pohjoisesplanadin ja Aleksanterinkadun välissä. Tämä 1888 valmistunut rakennus tunnetaan edelleen "Wreden pasaasina", koska arkkitehti oli osakkaana ensimmäisessä rakennusvaiheessa. Julius Tallberg rahoitti toisen rakennusvaiheen, joka vamistui 1892.

Wrede suunnitteli myös monta huvila-, kartano- ja palatsirakennusta. Esimerkkeinä mainittakoon 1800-luvun lopulla piirretty Sinebrychoffin palatsi Helsingin Hietalahdessa (purettu 1927) ja Nottbeckin palatsi Tampereella. Hän suunnitteli Sinebrychoffille myös puisen päärakennuksen ja toistakymmentä muuta rakennusta Espoon Karhusaaren maatilalle.

1900-luvun alussa, uskonnollisen murroksen jälkeen, Wrede piirsi Helsinkiin useita kirkollisten yhteisöjen toimitiloja sekä Diakonissalaitoksen sisarkodin, kirkon ja talousrakennuksen Eläintarhan alueelle.

* * *

Arkkitehtuurimuseon Wrede-kokoelma sisältää lähinnä luonnoskirjoja. Hänen muutamat harvat arkkitehtuuripiirustuksensa ovat hyviä esimerkkejä 1800-luvun lopun piirustustekniikasta. Ne ovat hyvin selkeitä, mustalla tussilla, viivoittimella ja vetopiirtimellä tehtyjä "ääriviivapiirustuksia". Esimerkkeinä voi mainita Inkeroisiin suunnitellun Karlstorpin perspektiivipiirustuksen sekä Turun kaupunginkirjaston piirustukset.

Wreden luonnoskirjat sisältävät enimmäkseen lyijykynäpiirustuksia. Luonnoskirjaa on käytetty siellä, missä nykyisin käytettäisiin kameraa. Luonnoskirjojen lisäksi kokoelmaan kuuluu joukko suurikokoisia valokuvavedoksia, mm. hänen omasta ateljeestaan Wreden talosta Pohjoisesplanadin varrella. Tällaiset 1800-luvun ateljee-kuvat ovat meillä todellisia harvinaisuuksia.

Takaisin arkkitehteihin »

Jouko Ylihannu
25.8.1912, Viipuri - 3.12.1987,

Jouko Valio Ylihannu syntyi Viipurin maalaiskunnassa ja kirjoitti ylioppilaaksi Viipurin klassillisesta lyseosta vuonna 1931. Hän muutti Helsinkiin opiskelemaan ja valmistui arkkitehdiksi Teknillisestä korkeakoulusta vuonna 1937. Jo opiskeluaikanaan Ylihannu oli pestautunut arkkitehtitoimistoon, missä pääsi monipuolisesti opettelemaan arkkitehdin työtä erilaisten projektien parissa. Arkkitehti Jalmari Peltosen toimistossa vuosina 1935-1937 työskennellessään hän pääsi ansioluettelonsa mukaan suunnittelemaan asuinrakennuksia, kouluja, maatalousrakennuksen ja laboratoriorakennuksen.

Ylihannu teki monia lyhyehköjä työsuhteita useille eri taholle. Valmistuttuaan hän muutti takaisin Viipuriin ja sai töitä Viipurin kaupungin rakennuskonttorista, missä työskenteli vuodet 1938-1940 ja 1942. Samanaikaisesti hän teki töitä arkkitehtitoimistossa Martikainen-Ypyä & Ypyä asuinrakennuksia, kouluja ja yksityistaloja suunnitellen. Hän työskenteli lyhyen aikaa myös Turun kaupungin rakennustoimistossa (1940-1941) ja puolustusministeriön jälleenrakennustoimistossa (1941). Sodan aikana hän toimi muun muassa jälleenrakennustehtävissä ja armeijan talo- ja korsurakennustoiminnan valvojana. Vuosina 1944-1945 Ylihannu suunnitteli asuin- ja liikerakennuksia sekä tehtaita jälleen Martikainen-Ypyä & Ypyän arkkitehtitoimistossa ja siirtyi vuonna 1945 Suomen Matkailijayhdistyksen ja Matkaravinto Oy:n arkkitehdiksi. Tehtävään liittyen hän toimi jäsenenä myös VR:n komiteassa, joka tutki ja suunnitteli asemaravintoloiden peruskorjauksia (1950-1951). Hän ehti toimia myös Teknillisen korkeakoulun rakennusopin assistenttina vuosina 1949-1951.

Jouko Ylihannu suunnitteli lukuisia julkisia ja yksityisiä rakennuksia. Hänen urallaan merkittävässä osassa olivat matkailurakennukset kuten asemat ja majoitusrakennukset. Hän kokosi omissa nimissään myös muutamia näyttelyitä kuten Suomen matkailuyhdistyksen 60-vuotisnäyttelyn Helsingissä, “Lappi nousee” –näyttelyn matkailuosaston Helsingissä ja Suomen matkailuosaston Kööpenhaminan teollisuusmessuilla. Hän osallistui ehdotuksillaan useisiin kilpailuihin ja menestyi muun muassa maalaistalojen tyyppikilpailun A-sarjassa ja Kuopion Peräniemen ulkoravintolan piirustuskilpailussa. Jälkimmäiseen hän osallistui yhdessä arkkitehti Outi Yli-Jaman kanssa. Jouko Ylihannu oli Suomen arkkitehtiliiton, Sauna-Seuran, Reserviupseeriliiton ja Suomen matkailijayhdistyksen jäsen.


***


Arkkitehti Jouko Ylihannun sukulaiset lahjoittivat hänen laajan, yli neljä vuosikymmentä käsittävän piirustusjäämistönsä Arkkitehtuurimuseolle (ent. Suomen rakennustaiteen museo) vuonna 1994. Pari vuotta myöhemmin Matkailuliitolta saatiin lisää piirustuksia, joista laajan osan käsittävät 1940-1950-luvuilla rakennetut Lapin kohteet.

Takaisin arkkitehteihin »

Ragnar Ypyä
20.5.1900, Helsinki - 5.10.1980, Tukholma

Ragnar Amandus Ypyä kirjoitti ylioppilaaksi 1920 ja suoritti arkkitehdin tutkinnon Teknillisessä korkeakoulussa 1928. Hän teki useita ulkomaanmatkoja mm. Ruotsiin, Tanskaan, Saksaan, Ranskaan, Italiaan, Tsekkoslovakiaan, Itävaltaan ja Puolaan.
Professorin arvonimen hän sai vuonna 1971.

Ennen valmistumistaan 1924-25 Ypyä työskenteli Alvar Aallon toimistossa ja piirsi mm. Jyväskylän työväentaloa. Aallolta hän siirtyi Puolustusministeriön palvelukseen 1926 ja hoiti eri suunnittelutehtävien lisäksi myös rakennusopin opettajan tointa Pioneerikoulussa. Ypyän töistä Puolustusministeriössä mainittakoon Lappeenrannan, Kiviniemen, Russarön ja Niikkanan kasarmirakennukset, Jaakkiman ja Kiviniemen ruokalarakennukset, Kauhavan ja Suur-Merijoen lentokonehallit sekä asuinrakennukset.

Ypyä osallistui useihin arkkitehtuurikilpailuihin ja sijoittui useimmiten kärkipäähän. Hän mm. sai arkkitehtivaimonsa Martta Martikainen-Ypyän kanssa 1930-60 välisenä aikana yhteensä 29 sijoitusta. Ensimmäisen palkinnon hän sai mm. Liettuan oikeusministeriön talon kansainvälisessä kilpailussa (yhdessä Antero Pernajan kanssa), Helsingin messuhallikilpailussa, Turun vesitornikilpailussa ja Falunin kaupungintalokilpailussa.

1936 Ypyä valittiin Viipurin kaupunginarkkitehdin virkaan. Hän hoiti virkaa myös sodan aikana aina helmikuuhun 1940 asti. Toimiessaan kaupunginarkkitehtina hän joutui aluksi saattamaan loppuun Uno Ullbergin pääpiirustusvaiheeseen saakka tekemät suunnitelmat Uuraan kansakouluksi ja Viipurin naistensairaalaksi. Hän suunnitteli Viipuriin lisäksi kauppa- ja merenkulkuopiston, siunauskappelin, Harjulan vastaanottokodin Ronkaaseen ja As.Oy Kullervonkatu 9:n.

Sodan päätyttyä Ypyä toimi jonkin aikaa yksityisarkkitehtina Helsingissä. Hän oli perustanut 1936 toimiston Viipuriin yhdessä vaimonsa arkkitehti Martta Martikainen-Ypyän kanssa. 1939 toimisto siirtyi Helsinkiin. Vuoden 1941 alusta Ragnar Ypyä toimi Rakennushallituksen arkkitehtina. Saman vuoden helmikuussa hänet nimettiin Puolustusministeriön uudisrakennustoimiston yliarkkitehdiksi.

1942-44 Ypyä toimi jälleen Viipurin kaupunginarkkitehtina, minkä jälkeen hän siirtyi yksityisarkkitehdiksi Helsinkiin. 1947-48 hän oli Ruotsissa Hakon Ahlbergin toimistossa, missä hän otti osaa Tukholman keskusrautatieaseman laajennustöiden suunnitteluun ja oli mukana piirtämässä kahta sairaalaa, joista toinen rakennettiin USA:han ja toinen Venezuelaan.

Ypyä hoiti Teknillisen korkeakoulun rakennusopin vt. professorin virkaa 1949-51. Voitettuaan 1951 Kööpenhaminan Glostrupin keskussairaalan kansainvälisen arkkitehtuurikilpailun hän omistautui kokonaan suunnittelutyölle. Hänellä oli oma toimisto Kööpenhaminassa 1952-60.

Ypyät suunnittelivat lukuisia asuin- ja liikerakennuksia, kouluja, kirjastoja, teollisuuslaitoksia ja varsinkin suuria sairaaloita. Viimeksi mainittuja ovat mm. Helsingin Kivelän sairaala-alueen uudelleenjärjestely ja Glostrupin keskussairaala, hoitajatarkoulu, lastensairaala ja asunnot. Näiden lisäksi Ypyät tekivät suuria asuntoalueita Ruotsiin, kilpailun perusteella Jönköpingiin 7000 asukkaalle ja 1000 asukkaalle Västeråsiin, Kumpaan, Västertorpiin ja Arvikaan. Viimeiset suuret työt olivat PYP:n koulutuskeskus Vuosaaressa ja Turun yliopistollinen keskussairaala.

* * *

Komea Pielishovi, joka valmistui juuri ennen sotaa 1939, viimeistään vei Ypyöitten nimen arkkitehtuurimme kärkijoukkoon,. Nokian Mylly puolestaan sai osakseen runollisen ylistyksen Arkkitehti-lehdessä. Näissä oli uuden, asiallisen arkkitehtuurisuuntauksen voimakasta kauneutta, ja samaa linjaa jatkoi Säteri Oy:n tehdaskompleksi Valkeakoskella.

Romanttisemman jälleenrakennuskauden jälkeen palautti Starckjohann Lahdessa arkkitehtuurin samoille moderneille linjoille kuin Revellin Eteläranta 10 Helsingissä. Voitto Kööpenhaminan Glostrupin sairaalakilpailussa sai toimiston erikoistumaan sairaaloihin, mutta 1930-luvulla Ypyät osallistuivat mm. asemakaavakilpailuihin, kuten Tampereen Frenckellin alueen kilpailuun ehdotuksella "Cocktail ala Manhattan", sisäänjättö lokakuussa 1936, ja Helsingin Rautatientorin kilpailuun nimimerkillä "Kiiltävä nappi", sisäänjättö joulukuussa 1937.

Takaisin arkkitehteihin »

Kyösti Ålander
12.7.1917, Helsinki - 17.4.1975, Helsinki

Kyösti Ålander – Arkkitehtuurimuseon (ent. Suomen rakennustaiteen museo) ensimmäinen intendentti ja perustajahahmo teki mittavan elämäntyönsä arkkitehtuurin parissa ja ansaitsee siksi tunnustusta suomalaisen rakennustaiteen historiassa. Kyösti Kalervo Ålander kirjoitti ylioppilaaksi vuonna 1937. Hän ei ollut koulutukseltaan arkkitehti, mutta hänen kiinnostuksensa rakennettuun ympäristöön oli herännyt jo koulupoikana, minkä todistavat monet nuorella iällä eri aikakausien rakennuksista piirretyt tarkat ja selkeät arkkitehtuuriharjoitelmat. Ålanderia kiinnostivat historialliset julkisivut, mutta hän piirsi myös pohjapiirustuksia ja luonnoksia uudemmasta arkkitehtuurista. Funktionalismi oli tuohon aikaan uutta ja kekseliästä ja innoitti Ålanderia suuresti.

Myöhemmin Ålander alkoi kirjoittaa arkkitehtuurista alan lehdissä. Häntä tituleerattiin taidekriitikoksi ja hän ajoi teksteissään erityisesti funktionalismin asemaa. Ålanderin kirjoituksiin kuului esimerkiksi Suomen taiteen vuosikirjassa vuonna 1946 julkaistu kirjoitus Ajatuksia arkkitehtuurin asemasta. Monissa arkkitehtuurin puolustuspuheissaan hän analysoi funktionalismin “henkistä sisältöä” ja arvosteli vallitsevia arkkitehtuurikäsityksiä. Hän koki arkkitehtien ammattikunnan olevan aliarvostettu ja toivoi rakennutaiteen saavan kulttuurin osa-alueena ja taiteen muotona enemmän näkyvyyttä. Hän näki nykyarkkitehtuurin aikansa ilmentymänä ja toivoi sen saavan samankaltaista tunnustusta kuin esimerkiksi keskiaikainen kirkkoarkkitehtuuri. Hän nimittäin näki, että arkkitehtuuri heijastaa oman aikansa maailmantilaa.

Kyösti Ålanderin lehtikirjoittelua sekä arvostettiin että kritisoitiin. Yksi Ålanderin elämäntyöhön ehkä merkittävimmin vaikuttanut suosija oli arkkitehti Viljo Revell, joka “löysi” nuoren itseoppineen arkkitehtuurikriitikon ja pyysi tätä perustettavan Suomen arkkitehtiliiton kuva-arkiston hoitajaksi. Ålander suostui tehtävään ja hylkäsi parempipalkkaisen työnsä Airamin mainospäällikkönä. Valinnallaan hän saattoi heikentää taloudellista asemaansa, mutta pääsi samalla vaikutusvaltaiseen paikkaan ja itsensä kaltaiseen yhteisöön, suoraan hänelle rakkaan rakennustaiteen keskiöön. Ålander toimi Arkkitehtuurimuseon kuva-arkistoa edeltäneen SAFA:n arkiston hoitajana vuosina 1949-1956, kunnes ryhtyi vuonna 1956 vastaperustetun Suomen rakennustaiteen museon (nyk. Arkkitehtuurimuseo) intendentiksi eli museon ensimmäiseksi johtajaksi. Intendenttinä Ålander ehti toimia vuoteen 1975 eli elämänsä loppuun saakka. Muistokirjoituksessa arkkitehti Aulis Blomstedtin mukaan “miehen elämäntyön mitta ja hänen henkilökohtaisen elämänsä pituus” osuivat Ålanderin kohdalla tarkoin yhteen.

Kyösti Ålander muistetaan ennen kaikkea Arkkitehtuurimuseon arkiston alkuunpanijana ja museon ensimmäisenä johtajana. Hän järjesti arkiston huolellisesti siten, että hänen kädenjälkensä näkyy arkistossa yhä. Myös museon kirjasto oli Ålanderille tärkeä. Ålander jatkoi kirjoittamistaan edelleen museouransa aikana ja toimitti samaten paljon arkkitehtuurikirjallisuutta kuten kuva-arkiston ensimmäisen julkaisun Suomen Teollisuuden Arkkitehtuuria (1952). Kaksi vuotta myöhemmin julkaistu WSOY:n julkaisema Gustaf Strengellin muistokirja Rakennustaide renessanssista funktionalismiin oli niinikään Ålanderin kirjoittama.

Ålander otti arkkitehtuurin puolesta puhumisen enemmän kuin tosissaan. Museo- ja kriitikkouransa ohella hän toimi myös lukuisissa luottamustehtävissä. Hän oli Rakennustaiteen seuran ensimmäisen johtokunnan jäsen (1955-), Yhtenäiskouluyhdistyksen hallituksen jäsen (1955-), Suomen ulkomaisen tiedotustoiminnan neuvottelukunnan jäsen (1963-1966) ja Valtion Rakennustaidetoimikunnan jäsen (1968-1973). Vuonna 1974 hän sai professorin arvonimen.

***

Arkkitehtuurimuseo sai perilliseltä lahjoituksena Kyösti Ålanderin piirustuskokoelman vuonna 1994. Tähän pieneen kokoelmaan kuuluu Ålanderin laatimia luonnoksia ja ideaalisuunnitelmia pääasiassa 1940-luvulta.