VENETSIAN BIENNAALI

Venetsian biennaali (Esposizione Internazionale d’Arte della Cittá di Venezia) järjestettiin ensimmäisen kerran vuonna 1895. Biennaali oli alunperin kuvataidepainotteinen tapahtuma, mutta se on levinnyt ajan mittaan koskettamaan myös muita luovan ilmaisun aloja. Arkkitehtuuri on ollut osa biennaalia vuodesta 1968, ja varsinainen oma arkkitehtuuribiennaali perustettiin vuonna 1980.

Suomi osallistui biennaaliin ensimmäisen kerran vuonna 1899, kun Italiassa asunut ja työskennellyt, italialaisen kanssa naimisissa ollut kuvataiteilija Elin Danielson-Gambogi vei näyttelyyn maalauksensa ”Talvi-ilta”. Tapahtuma ei kuitenkaan aluksi kiehtonut suomalaistaiteilijoita, vaan Suomi alkoi osallistua siihen säännöllisesti vasta vuonna 1954. Myös arkkitehtuuribiennaali haki alkuaikoinaan 1980-luvulla vielä muotoaan. Suomen rakennustaiteen museo on tuottanut näyttelyn Venetsiaan joka toinen vuosi vuodesta 1990 lähtien, jolloin biennaalialueen kansalliset paviljongit otettiin ensi kerran arkkitehtuuribiennaalin käyttöön.

Aalto-paviljonki

Suomi sai oman näyttelyrakennuksen Venetsiaan vuonna 1956, kun arkkitehti Alvar Aallon (1898-1976) alunperin tilapäiseksi suunnittelema paviljonki valmistui. Aloitteen Suomen paviljongin toteuttamisesta oli tehnyt Aallon tuttava ja suomalaisen taidealan vaikuttaja Maire Gullichsen.

Kuva: MFA/ Isa Andrenius.

Aalto-paviljonki on alueen pienimpiä näyttelyrakennuksia. Sinivalkoinen ja puurakenteinen paviljonki on suosittu vierailukohde ja kansainvälisestikin tunnettu. Se on – ehkä osin Aallon nimen tuoman julkisuusarvon ansiosta – omaksuttu tärkeäksi osaksi kansainvälistä arkkitehtuuribiennaalia. Paviljongin suosiota tukee myös sen keskeinen sijainti biennaalialueella.

Alvar Aalto suunnitteli paviljongin alunperin siirrettäväksi, mutta se rakennettiin kuitenkin kiinteäksi. Puurakenteisena paviljonki on poikkeuksellinen esimerkki Aallon arkkitehtuurista. Onkin sanottu, että se oli Aallon tuotannossa eräänlainen ”välityö”.

Kun Pohjoismaiden yhteinen paviljonki valmistui 1962, Aalto-paviljonkia alettiin vuokrata muille maille. Se oli vuokrattuna Italialle, Argentiinalle, Portugalille ja Islannille vuosien ajan. 1970-luvulla paviljonki joutui rappiotilaan. Tuohon aikaan Suomi osallistui ainoastaan pohjoismaisessa paviljongissa järjestettyihin näyttelyihin.

Kuva: MFA/ Roy Mänttäri

Vuonna 1976 Aalto-paviljonki kunnostettiin italialaisten toimesta ja vuonna 1993 se restauroitiin jälleen suomalaisin voimin. Nykyään suomalainen arkkitehtuuri ja kuvataide vuorottelevat paviljongissa kahden vuoden välein.

Pohjoismainen paviljonki

Pohjoismaisen paviljongin historia ulottuu samaan aikaan Aalto-paviljongin rakentamisen kanssa: keskustelut Pohjoismaiden yhteisestä paviljongista alkoivat jo 1950-luvulla. Paviljongista järjestettiin kutsukilpailu vuonna 1958, kilpailun voitti norjalainen arkkitehti Sverre Fehn, ja paviljonki valmistui vuonna 1962.

Venetsian arkkitehtuuribiennaalin 1996 näyttely Northern Factor - New Generation of the North, pystytysvaihe.
Kuva: MFA

Pohjoismainen paviljonki on Suomen paviljonkiin verrattuna huomattavasti suurempi. Se on betonipalkkirakenteinen, ja rakennus suunniteltiin ympäröivän puiston ja kasvillisuuden ehdoilla. Käytännössä paviljonki onkin yksi suuri pergola. Esimerkiksi olemassa olleet puut jätettiin paikalleen siten, että ne lävistävät paviljongin rakenteet ja katon. Juuri tämänkaltaiset totutusta poikkeavat ratkaisut antoivat pohjoismaiselle paviljongille sen omaleimaisen, selvästi toisista paviljongeista erottuvan tyylin.