JÄLLEENRAKENTAMISEN ARKKITEHTUURI

Rintamamiestalo
Joustava standardisointi

Jälleenrakennuskauden pientaloarkkitehtuuria määrittää luonnollisesti puurakentaminen. Ajanjakso olikin erityisesti puurakennusteknisesti merkittävä murrosaika, jolloin aiempina vuosikymmeninä kehitellyt ratkaisut vakiintuivat osaksi rakentamisen yleisiä käytäntöjä. Vaikka sota katkaisikin yhteiskuntaelämän ja tuotannon normaalit prosessit, se samalla kiihdytti siirtymistä uusiin teknologioihin. Esimerkki tästä on asteittainen siirtyminen pientalorakentamisessa vaakasuoran, lamasalvotun umpihirsirakenteen sijaan kantavaan rakenteeseen, jonka muodosti määrämittaisesta sahatavarasta naulaten koottu kehikko. Tämän erityisesti Yhdysvalloissa kehitetyn ns. balloon frame -rakenteen eristyksenä käytettiin mm. sahanpuruja tai insuliittia ja vuorauksena laudoitusta.

A. Ahlström Oy:n Varkauden talotehtaan esivalmistaman tyyppitalon pystytys. Kuva vuoden 1940 asuntonäyttelyn pystytysnäytöksestä Messuhallin kentältä Helsingistä. (Foto: Mäkinen)

Samaan kehitysaskeleeseen liittyy myös toinen merkittävä tekninen uudistus pientalorakentamisessa, nimittäin teollisesti esivalmistettujen tyyppitalojen tuotannon vakiintuminen mm.
A. Ahlströmin Varkauden talotehtaan ja Puutalo Oy:n toimesta. Kun ennen jälleenrakennuskautta oli tehty vasta varovaisia kokeiluja teollisesti esivalmistettujen ja elementeistä rakennettujen puutalojen suhteen, voidaan jälleenrakennuskautta pitää jo tässäkin suhteessa kypsänä vaiheena. Toisin sanoen elementtirakentaminen, joka etenkin 60-luvun betonirakentamisen myötä nousi maassamme merkittävään asemaan, kehittyi alunperin jälleenrakennuskauden puutalorakentamisessa.

Arkkitehtonisesti jälleenrakennuskausi ei kuitenkaan tuonut juuri mitään uutta. Aikalaiskritiikissä kauden pyrkimyksiä kuvattiin jopa "väsymyksen ja neuvottomuuden" ilmauksiksi (Wickberg, Arkkitehti 1946, 95) ja myös myöhemmin jälleenrakennuskausi nähtiin mm. romantistisena taantumana tai arkkitehtonisesti ankeana, arkkitehtuurin lamakautena edistyksellisen 30-luvun funktionalismin ja 50-luvulla uuteen kukoistukseen nousseen modernismin välissä. Ajalle tyypillistä puolitoistakerroksista rintamamiestaloa on pidetty jopa "modernin suomalaisen arkkitehtuurin pahimpana taka-askelena" (Salokorpi 1971, 34).

Jälleenrakennuskauden "romantismia" pohjapiirustuksessa. Kuvassa Kaj Englundin Kuopion Höyrymyllyn Osakeyhtiö Sammolle suunnittelema omakotitalotyyppi Sampo 2:n ensimmäisen kerroksen pohjapiirros. Piirustus päivätty 8.4.1945. (Orig. MFA)

Totta onkin, että muodollisesti jälleenrakennuskauden tyyppitalorakentaminen ei sitoutunut suoraan modernismiin, vaan pikemminkin tradition puitteissa yksinkertaistettiin perinteistä rakennuksen hahmoa. Pientalorakentamisessa uudistukset tuntuivat kuitenkin sisätilojen jaottelussa, jossa noudatettiin funktionalismin oppeja tilojen toiminnallisesta eriyttämisestä. Romantismisyytöksistä huolimatta ei jälleenrakennustyyppi siis etenkään pohjakaavaltaan palaudu suoraan mihinkään aiempaan rakennustyyliin, vaan sijoittuu pikemminkin perinteisen ja funktionalistisen suunnittelun väliin ns. "maaseudun funktionalismiksi" ja muodostaa siten merkittävän luvun pientalosuunnittelumme historiassa. Toisaalta, pelkästään sisällöllisesti ajateltuna tyypitetty, sarjavalmistettu talo on puhtaan moderni idea. Pekka Korvenmaan mukaan esim. AA-talojen valikoima on kypsästi moderni, koska taloissa arkkitehtoninen modernismi yhdistyy teknologisesti kehittyneeseen sarjatuotantoon (Korvenmaa 1996, 165).

Tänä päivänä on jo yleisesti tunnustettu, että jälleenrakennuskauden tyyppitaloalueet luovat merkittävän siivun arkkitehtoniseen kerrostumaamme ja jotkin aikauden tyyppitalo-alueet ovat saaneet jopa valtakunnallisesti merkittävän ympäristön statuksen. Tyyppitalojen symbolinen merkitys on myös suuri, sillä: "modernin sodanjälkeisen hyvinvointi-Suomen rakentaminen alkoi maaseudulla, kun rintamamiehet, evakot ja sotalesket asutettiin uusille pientiloille metsien ja peltojen keskelle omin käsin rakennettuihin koteihin." (Saarikangas 2004, 19.)