Rintamamiestalo
Ei ollut sattumaa, että jälleenrakennuskauden vallitsevaksi asuinrakennustyypiksi muodostui juuri pientalo ja tietynlainen pientalotyyppi, ns. rintamamiestalo. Materiaalipulan vuoksi kaikki saatavilla ollut betoni ja teräs menivät tuolloin pääosin sotateollisuuden ja myöhemmin teollisuuden tarpeisiin. Tiiliteollisuudelle aiheutti vastaavasti vaikeuksia energiapula, jonka takia tiilituotanto putosi sodan aikana n. 80 %. Vaikka puustakin oli pulaa, oli se silti ainoa materiaali, jota ylipäänsä oli tarjolla asuntotuotannon tarpeisiin. Tämän lisäksi se soveltui erinomaisesti sarjatuotantoon. Koska pientalo oli mahdollista rakentaa pääosin puusta ja koska se oli sopiva rakennustyyppi sekä maaseudulle (jossa rakentamisen pääpaino oli vuoteen 1956 asti) että kaupunkiin, oli se yksiselitteisesti paras ja tehokkain vaihtoehto asuntopulan lievittämiseksi. Lisäksi tyyppipientalo oli kohtalaisen helposti rakennettavissa ilman erikoisvälineitä tai perinteistä kirvesmiestaitoa, mikä oli tärkeää, sillä hartiapankin eli omatoimisen rakentamisen merkitys jälleenrakennustyössä oli erittäin suuri.
Tiilipulan vuoksi taloihin oli käytännössä mahdollista suunnitella vain yksi savupiippu, joka oli lämmön jakamisen takia järkevää sijoittaa keskelle taloa. Huonetilat tulisijoineen oli vastaavasti luontevaa sijoittaa kiertymään piipun ympärille, ja näin rakennuksen pohjamuoto määrittyi neliömäiseksi. Jyrkähkö harjakatto taas mahdollisti sen, että myös ullakkokerros oli käyttökelpoista asuinpinta-alaa. Lisäksi näin aikaansaatu puolitoistakerroksisuus oli tilankäytöllisesti ja taloudellisesti järkevää, sillä ullakkokerros voitiin aluksi jättää kokonaan rakentamatta tai sinne voitiin ottaa vuokralaisia. Mahdollisten vuokralaisten takia myös käynti yläkertaan sijoitettiin usein mahdollisimman suoraan tuulikaapista tai jopa ulkoa. Tältä perustalta tyyppitalojen arkkitehtuuri vakiintui nopeasti hyvin yhtenäiseksi ja vaikka tyyppejä, suunnittelijoita ja suunnittelijayhteisöjä oli paljon, suunnittelua leimaa anonyymiys ja eri tyyppien erottaminen toisistaan on vaikeaa. Tavallisesti talot sijoitettiin yhtenäisiksi asuntoalueiksi suorakaiteen muotoisten tonttien kadunpuoleiseen päähän siten, että tontin toinen pää jäi hyötykasviviljelyn tarpeisiin.
Vaikka tätä noppamaista jälleenrakennustyyppiä pidettiin aluksi suhteiltaan liian korkeana, tuli siitä lähes itsestäänselvä omakodin malli erityisesti 1950-luvulla, ja varsinkin maaseudulla se symboloi siirtymistä moderniin elämänmuotoon. (Saarikangas 1994, 135-136) Aivan viime aikoina rintamamiestalon kulttuurinen profiili on edelleen kohonnut mm. Kari Hotakaisen Finlandia-palkitun teoksen Juoksuhaudantie kautta.
 |
Kaj Englundin piirros vuodelta 1945. Evakkoperhe hämmästelee rintamamiestalon "maaseudun funktionalismia". (Orig. MFA) |
Ei ollut sattumaa, että jälleenrakennuskauden vallitsevaksi asuinrakennustyypiksi muodostui juuri pientalo ja tietynlainen pientalotyyppi, ns. rintamamiestalo. Materiaalipulan vuoksi kaikki saatavilla ollut betoni ja teräs menivät tuolloin pääosin sotateollisuuden ja myöhemmin teollisuuden tarpeisiin. Tiiliteollisuudelle aiheutti vastaavasti vaikeuksia energiapula, jonka takia tiilituotanto putosi sodan aikana n. 80 %. Vaikka puustakin oli pulaa, oli se silti ainoa materiaali, jota ylipäänsä oli tarjolla asuntotuotannon tarpeisiin. Tämän lisäksi se soveltui erinomaisesti sarjatuotantoon. Koska pientalo oli mahdollista rakentaa pääosin puusta ja koska se oli sopiva rakennustyyppi sekä maaseudulle (jossa rakentamisen pääpaino oli vuoteen 1956 asti) että kaupunkiin, oli se yksiselitteisesti paras ja tehokkain vaihtoehto asuntopulan lievittämiseksi. Lisäksi tyyppipientalo oli kohtalaisen helposti rakennettavissa ilman erikoisvälineitä tai perinteistä kirvesmiestaitoa, mikä oli tärkeää, sillä hartiapankin eli omatoimisen rakentamisen merkitys jälleenrakennustyössä oli erittäin suuri.
Tiilipulan vuoksi taloihin oli käytännössä mahdollista suunnitella vain yksi savupiippu, joka oli lämmön jakamisen takia järkevää sijoittaa keskelle taloa. Huonetilat tulisijoineen oli vastaavasti luontevaa sijoittaa kiertymään piipun ympärille, ja näin rakennuksen pohjamuoto määrittyi neliömäiseksi. Jyrkähkö harjakatto taas mahdollisti sen, että myös ullakkokerros oli käyttökelpoista asuinpinta-alaa. Lisäksi näin aikaansaatu puolitoistakerroksisuus oli tilankäytöllisesti ja taloudellisesti järkevää, sillä ullakkokerros voitiin aluksi jättää kokonaan rakentamatta tai sinne voitiin ottaa vuokralaisia. Mahdollisten vuokralaisten takia myös käynti yläkertaan sijoitettiin usein mahdollisimman suoraan tuulikaapista tai jopa ulkoa. Tältä perustalta tyyppitalojen arkkitehtuuri vakiintui nopeasti hyvin yhtenäiseksi ja vaikka tyyppejä, suunnittelijoita ja suunnittelijayhteisöjä oli paljon, suunnittelua leimaa anonyymiys ja eri tyyppien erottaminen toisistaan on vaikeaa. Tavallisesti talot sijoitettiin yhtenäisiksi asuntoalueiksi suorakaiteen muotoisten tonttien kadunpuoleiseen päähän siten, että tontin toinen pää jäi hyötykasviviljelyn tarpeisiin.
Vaikka tätä noppamaista jälleenrakennustyyppiä pidettiin aluksi suhteiltaan liian korkeana, tuli siitä lähes itsestäänselvä omakodin malli erityisesti 1950-luvulla, ja varsinkin maaseudulla se symboloi siirtymistä moderniin elämänmuotoon. (Saarikangas 1994, 135-136) Aivan viime aikoina rintamamiestalon kulttuurinen profiili on edelleen kohonnut mm. Kari Hotakaisen Finlandia-palkitun teoksen Juoksuhaudantie kautta.
