SUOMALAISIA VESITORNEJA

Varhaiset vesitornit

Vesitorni on osa vesijohtoverkostoa. Sen pääkäyttötarkoitukset ovat veden varastointi ja paineen ylläpitäminen vesijohtoverkostossa. Vesitorni on tyypillisimmillään korkealle mäelle rakennettu torni, jonka yläpäässä on suuri vesisäiliö. Korkeutta tarvitaan ylläpitämään ns. hydrostaattista painetta, joka saa veden virtaamaan putkistossa.

Lappeenrannan vesitorni, Martti Välikangas, 1926. Kuva: MFA

Suomen ensimmäinen varsinainen vesitorni rakennettiin Hankoon vuonna 1910. Arkkitehti Valdemar Aspelinin suunnittelema torni tuhoutui jatkosodassa, mutta Hankoon rakennettiin välittömästi uusi vesitorni arkkitehti Bertel Liljeqvistin suunnitelmien mukaan. Vuosisadan alusta 1930-luvulle saakka vesitornit rakennettiin kaupunkien monumentaalisiksi arvorakennuksiksi ja niiden yhteyteen suunniteltiin usein myös muita tiloja, kuten näkötorneja tai kahviloita. Ylävesisäiliöitä valmistui 1930-luvulla toistakymmentä, 1940-luvulla alle kymmenen. 1950-luvun alkupuolella yläsäiliöitä oli Suomessa noin viitisenkymmentä mutta vuosikymmenen loppuun mennessä määrä kaksinkertaistui. Vesitornien rakentamisen huippukausi ajoittui sodan jälkeiseen aikaan 1950-luvulle ja vielä 1960-luvulla niiden rakentaminen oli vilkasta. Tänä aikana käytiin myös lukuisia arkkitehtuurikilpailuja, joiden perusteella rakennettiin varsin nimekkäidenkin arkkitehtien suunnittelemia vesitorneja.

Selim A. Lindqvistin suunnittelema Mikkelin vesitorni valmistui vuonna 1912. Betonia käytettiin nyt ensimmäisen kerran betonisäiliön alapuolisissa vaaka- ja pystyrakenteissa. Konstruktio ei jäänyt enää piiloon ulkoverhouksen taakse vaan sylinterimäistä rapattua osaa kannattelee avoin betonipalkkirakenne. Vesisäiliön päällä oli palovartijan päivystyshuone ja ensimmäisessä kerroksessa kahvila, jota kiertää katettu terassi.

Mikkelin vesitorni, Selim A. Lindqvist, 1912. Kuva: MFA/ Asko Salokorpi

Raudoitetun betonin kehittäjän Francois Hennebiquen ensimmäinen kokonaan rautabetonista tehty vesitorni valmistui Englannin Newton-le-Willowsiin vuonna 1904. Siinä ilmeni hänen kehittämänsä ajatus muodostaa raudoitettujen, yhteen valettujen osien avulla pysty- ja vaakarunko. Vesisäiliö tuettiin noin 20 metrin korkeudelle maasta. Näkyviin jääneet palkit ja pilarit edustivat uutta konstruktiota, joka syrjäytti vähitellen vesitorneissa aiemmin käytetyn kehämuurin. Tiili säilytti asemansa julkisivumateriaalina pitkään, mutta sisärunko tehtiin jatkossa betonista. Selim A. Lindqvist oli uraauurtava betonirakenteiden suunnittelija, ja Hennebiquen eurooppalainen rakennustapa näkyi Suomessa ensimmäisiä kertoja mm. Mikkelin Naisvuoren vesitornissa.

Mikkelin vesitorni, Selim A. Lindqvist, 1912. Kuva: MFA

Ennen toista maailmansotaa Suomessa rakennettiin tiiliverhoiltuja vesitorneja, joiden julkisivu oli alhaalta ylös tiiltä. Sisäpuolella säiliön pohja korotettiin maan pinnasta ylös joko pilareilla tai se valettiin suoraan maan varaan. Tätä tyyppiä edustavat mm. Lars Sonckin Pietarsaaren vesitorni, Selim A. Lindqvistin Kokkolan vesitorni sekä Bertel Strömmerin Porin ja Iisalmen vesitornit.

Rauman vesitornisuunnitelma, Erkki Huttunen, 1933
Kuvat: MFA

Arkkitehti Erkki Huttunen laati vuonna 1933 Rauman kaupungille kaksi hämmästyttävän modernia vesitornisuunnitelmaa, joissa molemmissa torni oli rautabetonista ja säiliö sienimäisesti jalustan päällä. Kaupungin päättäjät eivät lämmenneet Huttusen funktionalistisille suunnitelmille vaikka arkkitehti yritti vedota tornin symboliseen funktioon ja kaunopuheisesti vertasi sitä pikariin, jonka janoinen purjehtija näkee ensimmäiseksi mereltä maata lähestyessään. Kaupunki hylkäsi kuitenkin Huttusen suunnitelmat ja tilasi piirustukset vanhempaan sukupolveen kuuluneelta Lars Sonckilta. Sonckin pelkistetyn klassinen vesitorni on muuttunut huomattavasti 1960-luvulla toteutetun laajennuksen jälkeen.


Rauman vesitorni, Lars Sonck 1934. Kuva: MFA

Museon kokoelmissa olevien piirustusten perusteella Lars Sonckin voi todeta olleen varsin ahkera vesitornien suunnittelija. Sonck laati yhteensä seitsemän vesitornisuunnitelmaa 1930-40-luvuilla. Näistä tosin ainoastaan kaksi, eli Pietarsaaren ja Rauman vesitornit toteutettiin. Sonckin ohella Bertel Strömmer oli toinen arkkitehti, joka suunnitteli useampia vesitorneja 1930-50-luvuilla, ja niistä toteutettiin neljä. Strömmerin suunnitelmista eräs kiinnostavimmista oli Kemin kaupungintalo, johon liittyi myös vesitorni. Vesisäiliöt sijoitettiin tornimaisen kaupungintalon yläosaan niin, että niiden läsnäolo ei näkynyt rakennuksen ulkohahmossa.