Jälleenrakentamisen organisointi ja tärkeimmät organisaatiot
Lainsäädäntö, säännöstely ja lainoitus
Talvisodan päätyttyä oli jälleenrakennustyön käyntiin saamiseksi välttämätöntä, että asutus- ja rakennustoimintaan jääneet niukat voimavarat, samoin kuin työn organisointi, olivat valtion eri ministeriöiden ja viranomaisten tiukassa kontrollissa. Käytännössä tämä oli mahdollista lainsäädännön, säännöstelyn ja lainoitustoimien kautta. Talvisodan ja jatkosodan päättymiseen reagoitiin valtion puolelta välittömästi säätämällä poikkeuslait, joilla pyrittiin helpottamaan ensin Karjalan ja Hankoniemen siirtoväen maanhankintaa (pika-asutuslaki) ja viisi vuotta myöhemmin siirtolaisten, rintamamiesten, sotainvalidien, -leskien ja -orpojen maanhankintaa (maanhankintalaki).
Lakien tärkein toimeenpaneva elin oli Veikko Vennamon johtama maatalousministeriön asutusasiainosasto (Aso). Lait määräsivät kunnat asuttamaan tietyn määrän lisäväestöä alueelleen, mikä tarkoitti suoraa puuttumista kuntien hallintoon ja synnytti luonnollisesti ristiriitoja maanhankintalain toimeenpanossa. Lisäksi lait määrittelivät mm. pientalojen minimi- ja maksimipinta-alat, huoneluvun ja varustetason. Suomen elinkeinorakenteesta sodan jälkeen kertoo hyvin se, että sodan jälkeen säädettyllä maanhankintalailla Suomi edisti ainoana Euroopan maana pientilojen muodostumista.
Sosiaaliministeriö aloitti 1943 vuokrasäännöstelyn, jolla pyrittiin etenkin asutuskeskusten asuntotilanteen helpottamiseen hillitsemällä vuokratasoa ja rajoittamalla asumisväljyyttä. Sääntönä pidettiin yhtä henkilöä huonetta kohden. Tämä tarkoitti myös sitä, että esim. uutta omakotitaloa rakennettaessa oli otettava huomioon mahdollisuus vuokrata osa asunnosta (yleensä ullakko) vieraille ainakin alkuajaksi.
Sodasta seuranneen työvoimapulan ja yleisen materiaalipulan aiheuttaman säännöstelyn hoitaminen oli vastaavasti kulkulaitosten ja yleisten töiden ministeriön tehtävä. Rakennustarvikkeiden käytön säännöstely siirtyi kansanhuoltoministeriöltä kulkulaitosten ja yleisten töiden ministeriön rakennusasiain osastolle KYMRO:lle 1941 ja siitä muodostuikin 1940-luvun vaikutusvaltaisin rakennusviranomainen.
Myös valtion tukeman asuntolainoituksen kautta voitiin säädellä asuntotuotantoa rajoittamalla lainansaantiehdoilla asuntojen pinta-alaa, varustetasoa jne. Viranomaisten suorittama ohjaus rakennuslupien myöntämisessä ja lainoituksessa oli suorassa suhteessa tyyppitalosuunnittelun yleistymiseen, sillä tyyppitalomallit oli suunniteltu viranomaisten vaatimusten mukaisesti ja rakentajalle oli yksinkertaisinta valita ratkaisu, jonka hän tiesi varmasti täyttävän nämä vaatimukset.
Tyyppitalot ja standardisointi
Huutavan asuntopulan lievittämiseksi oli välttämätöntä tehostaa rajusti asuntotuotantoa ja tähän pyrittiin etenkin pientalotuotannon rationalisoinnilla. Kolme merkittävintä tekijää, joilla tehokkuutta pyrittiin nostamaan, olivat teollisesti esivalmistettujen pientalotyyppien suunnittelun ja valmistuksen laajamittainen aloittaminen, tyyppitalopiirustusten suunnittelu ja julkaisu sekä rakennusalan yleisen standardisoinnin kehittäminen. Pientalojen teollisen esivalmistuksen ja standardisoinnin suhteen tärkeä askel otettiin, kun talvisodan jälkeen 1940 perustettiin puutaloteollisuuden yhteistoimintaelin Puutalo Oy, joka keskittyi teollisesti esivalmistettujen puutalotyyppien suunnitteluun ja markkinointiin.
Samaan aikaan julkaistiin myös jälleenrakennuskauden ensimmäiset tyyppitalopiirustukset. Ensimmäisen jälleenrakennuskauteen ajoittuneen tyyppitalosarjan ”Maaseudun pienasuntojen tyyppipiirustusten valintavihkon” julkaisi maatalousministeriön asutusasiainosasto (Aso) 1940 edellisenä vuonna järjestämänsä kilpailun perusteella. Seuraavana vuonna Ason alainen Maatalousseurojen keskusliitto julkaisi erityisesti siirtoväen pientalorakentamisen tarpeisiin maaseudulle suunnitellun tyyppipiirustussarjan asuin- ja karjarakennuksille sekä saunoille. Sosiaaliministeriö julkaisi samana vuonna tyyppipiirustussarjan vastaavasti asutuskeskusten tarpeisiin.
Tästä eteenpäin tyyppitalopiirustusten käyttö yleistyi pientalojen rakentamisessa jatkuen käytännössä koko jälleenrakennuskauden ajan. Myöhemmin tyyppipiirustussarjoja julkaisivat myös mm. KYMRO asutuskeskusten tarpeisiin, Bostadsföreningen för svenska Finland r.f. ruotsinkieliselle maaseudulle ja Suomen arkkitehtiliiton Jälleenrakennustoimisto tilaajan tarpeista riippuen. Suurimmilla kaupungeilla, kuten Helsingillä, Turulla ja Tampereella oli lisäksi omaa tyyppipiirustussuunnittelua. Tyyppitalopiirustukset sisälsivät yleensä piirustusten lisäksi selkeän työselityksen ja ainemenekkilaskelmat hukkamateriaalien syntymisen minimoimiseksi. Tyyppitalosuunnittelu oli tärkeässä osassa myös jälleenrakennuskauden suurten tehdasyhdyskuntien suunnittelussa. Hyviä esimerkkejä tästä ovat mm. Martta Martikainen-Ypyän ja Ragnar Ypyän Valkeakoskelle suunnittelema Säteri Oy (1941-44/1946-48) sekä Aarne Ervin Oulujoki Oy:lle suunnittelemat voimalaitosyhdyskunnat.
Rakennuksen osien standardisoinnin kehittämisessä oli KYMRO:n alaisella rakennusstandarditoimikunnalla ja Suomen arkkitehtiliiton Standardisoimislaitoksella keskeinen rooli. Standardisoimislaitoksessa kehitetty Rakennustieto-kortisto muodostui jo jälleenrakennuskaudella merkittäväksi rakennusalaa kokonaisuudessaan palvelevaksi tietopankiksi ja normistoksi. Jatkuvasti täydentyvänä sen merkitys suunnittelijoiden työkaluna on säilynyt nykypäivään asti.
Vapaaehtoistyö
Valtion ja muiden organisaatioiden toimien lisäksi on jälleenrakennustyön läpisaattamisessa muistettava myös vapaaehtoinen keräys-, lahjoitus- ja rakennustoiminta. Vuosina 1940-44 rakennettiin mm. Sotainvalidien Veljesliiton invalidikylät, Suomen Punaisen Ristin rakennuttamat Ruotsin lahjatalojen alueet ja Suomen Aseveljien Liiton asevelitalot ja -kylät usealle paikkakunnalle. Kansalaisjärjestöjen keräystoiminta, ulkomaanapu, talkootoiminta ja omatoiminen rakentaminen eli ns. hartiapankki muodostivatkin korvaamattoman tärkeän voimavaran, jota ilman jälleenrakennustyön jättiläisponnistus olisi ollut vielä monin kerroin raskaampi.
Lue lisää tärkeimmistä organisaatioista