A. Ahlström Oy

80-2316, Alvar Aalto, AA-taloja. Nekalan asevelitalot, asevelikylän vihkijäiset

A. Ahlström Oy:n nimi arkkitehtuurin yhteydessä yhdistyy ennen muuta yhtiön 30-luvulla alkaneeseen kiinteään yhteistyöhön Alvar Aallon kanssa. Suunnittelihan Aalto mm. yhtiön Sunilan tehtaan edistyksellisine yhdyskuntineen (1936-39) Kotkan Karhulaan sekä yhtiön johtajan Harry Gullichsenin ja hänen puolisonsa, yhtiön pääomistaja Maire Gullichsenin yksityishuvilan Villa Mairean Noormarkkuun (1938-39).

Yhteistyössä Alvar Aallon kanssa A. Ahlström Oy:stä kehittyi myös teollisesti esivalmistettavien puutalojen valmistuksen edelläkävijä Suomessa. Tyyppitalojen valmistuksen A. Ahlström Oy aloitti 1937, kun Aalto suunnitteli yhtiön toimeksiannosta puisen, runkorakenteisen standarditalon, joka soveltui yhtiön Varkauden tehtaan tuotantoon ja palveli samalla paikkakunnan työväestön asumistarpeita. Tavoitteena oli huokea ja ilman ammattitaitoa helposti pystytettävä, mutta nykyaikainen yhdenperheentalo. Standarditalo oli vielä paikallarakennettava malli, jossa käytettiin vain tiettyjä tehdasvalmisteisia vakio-osia, kuten ikkunoita ja valmiiksi mitoitettua puutavaraa. Teollista talotuotantoa varten Aalto luonnosteli 1937 toistakymmentä esivalmistettavaa talotyyppiä, joista muutamaa tyyppiä alettiin valmistaa 1938 lähtien Varkaudessa yhtiön sahan höyläämön yhteydessä. Täysimittaiseen teolliseen talonvalmistukseen A. Ahlström Oy pääsi vasta 1940 Varkauden talotehtaan perustamisen myötä.

Talvisodan päätyttyä A. Ahlström Oy oli mukana perustamassa Puutalo Oy :tä, mutta erosi yhteistoiminnasta jo perustamisvuonna 1940. Aallon toimistossa oli jatkettu tyyppisuunnittelua AA-järjestelmän nimellä ja 1941 toimistossa kehitettiin A. Ahlström Oy:lle ohjelma Varkauden talotehtaan täydellisestä uudelleenjärjestelystä, johon sisältyi myös kokonaan esivalmistettuihin osiin perustuva talomallisto. Aalto tarjosi yhteensä 69 tyypin valikoimaa parannusehdotuksineen edelleenkehitettäviksi Varkauden talotehtaalla, mutta jatkosodan syttymisen ja yhtiön hallituksen haluttomuuden takia jatkokehittelyyn ja -tuotantoon valittiin vain muutamia tavanomaisia ja helposti markkinoitavia talotyyppejä. Sota viivästytti kuitenkin AA-järjestelmän jatkokehittelyä, sillä Varkauden talotehtaan kapasiteetti keskitettiin puolustusvoimille tarkoitettujen parakkien ja vaneritelttojen massatuotantoon. Tästä johtuen AA-järjestelmän talotyyppien tuotantoa ei saatu koskaan kunnolla käyntiin ja siten AA-järjestelmän käytännön toteutukset jäivät verrattain vähäisiksi. Jälleenrakennuskauden tyyppitaloalueista AA-järjestemän talotyyppejä on sovellettu mm. Könönpellon omakotialueella Varkaudessa sekä Nekalan asevelikylässä Tampereella, johon Suomen Aseveljien Liitto keräysvaroin organisoi 13:n AA-talon rakentamisen vuosina 1941-43.

Puolustusvoimille suunnatun massatuotannon kokemusten pohjalta päätti yhtiö 1943 kokonaan uudelleenorganisoida elementtitalotuotantonsa. Perustettiin A-talo-organisaatio, johon liittyi oma myyntiorganisaatio ja Varkauden talotehtaalle perustettu oma suunnittelukonttori. Konttorissa kehitettiin Aallon AA-järjestelmän ideaan pohjautuen n. 25 tyypin talomallisto, joka sai nimen A-talot. Muutos AA-järjestelmästä ei ollut radikaali, sillä piirustuskonttorin arkkitehtina toimi mm. Paul Bernoulli, joka oli aiemmin työskennellyt Aallon toimistossa keskeisenä tyyppitalojen ja AA-järjestelmän suunnittelijana. A-talot pyrittiin suunnittelemaan entistä paremmin yhtiön tuotantojärjestelmää ja kysyntää vastaaviksi. A-talo-organisaatio jouduttiin lakkauttamaan kuitenkin jo 1945 sodanjälkeisen inflaation aiheuttamien taloudellisten vaikeuksien takia. A-talojen suunnittelua ja muokkausta jatkettiin tehtaan rakennusosastolla vuoteen 1950 asti, jolloin sarjaa supistettiin yhtiön viidestä suosituimmista talotyypistä koostuvaksi mallistoksi. Toiminta Varkauden talotehtaalla jatkui vuoteen 1975 asti, jolloin tehdas tappiollisena ja vanhentuneena lakkautettiin. (Savolainen 1993, 125, 143-144)

Muista jälleenrakennuskauden tyyppitaloista poiketen AA-järjestelmän taloille on luonteenomaista mm. yksikerroksisuus, epäsymmetriset kattomuodot, katon lappeen jatkaminen kuistin katokseksi ja korkeuttaan leveämmät tai kulman yli kiertyvät aukotukset. Myös sisätilojen järjestely on poikkeavaa, etenkin keittiön ja ”arkihuoneen” eli olohuoneen osalta. Keittiö on AA-järjestelmän tyypeissä usein poikkeavan pieni tai tupakeittiö, kun taas suurten ikkunoiden valaisema arkihuone on suurempi ja siten talon keskus. Mm. Pekka Korvenmaa pitää tätä Alvar Aallon ja A. Ahlström Oy:n yhteistyössä kehittämää tyyppitalojärjestelmää ehkä tunnetuimpana ja innovatiivisimpana monista 40-luvulla kehitetyistä esivalmistettavien tyyppipuutalojen järjestelmistä (Korvenmaa 1996, 164). Myöhemmin kehittetty A-talo-mallisto oli edeltäjäänsä hieman perinteisempi ja hillitympi sekä ulkoasultaan että pohjaratkaisuiltaan. AA-järjestelmän tapaan A-talo-mallisto kuitenkin poikkesi jälleenrakennuskauden tyyppisuunnittelusta siinä, että niiden suunnittelussa oli erityisesti huomioitu rakakennuksen suuntaus ja huonetilojen sijoittelu ilmansuuntiin nähden. Lisäksi Varkauden talotehtaan monipuoliset mallistot tarjosivat käyttökelpoisia vaihtoehtoja vaihteleviin ympäristö- ja maasto-olosuhteisiin.

80-2316, Alvar Aalto, AA-taloja. Nekalan asevelitalot, asevelikylän vihkijäiset

Arava

Vuonna 1949 Suomessa oli edelleenkin 30 000 välittömässä asunnontarpeessa olevaa. Samalla oltiin kuitenkin myös tilanteessa, jossa pula-aika alkoi hiljalleen taittua ja tiukimmasta säännnöstelystä voitiin luopua. Asunto-ongelman helpottamiseksi ja asuntotuotannon tehostamiseksi valtio päätti kehittää halpakorkoista rahoitusta, ja samana vuonna eduskunta hyväksyikin Asuntorakennustuotannon valtuuskunnan eli Aravan ensimmäiset lait. Mm. valtion myöntämien halpakorkoisten lainojen ja verohelpotusten kautta Arava-järjestelmästä muodostui erityisesti kaupunkien asuntopulan hoitamisen ja säätelyn tärkein instituutio ja se oli merkittävä tekijä etenkin kerrostalotuotannon elvyttämisessä. Tämän lisäksi Arava-järjestelmä vaikutti myös pientalotuotantoon ja 1950-luvun vaihteessa Arava-lainoitettu pientalorakentaminen oli vilkasta: ensimmäisen puolentoista vuoden aikana Arava rahoitti noin 3200 omakotirakennusta. Pula-ajan taittuminen näkyi myös siinä, että Arava-lait sallivat pientalojen pinta-alojen hienoisen kasvamisen.

1950-luvun vaihteeseen tultaessa omakotirakentamisen laatu oli kuitenkin selvästi heikentynyt verrattuna kerrostalorakentamiseen ja aiempaan pientalorakentamiseen, mikä oli seurausta siitä, että vain hyvin harvat omakotirakentajat enää kääntyivät suunnitelmiensa laatimisessa arkkitehtien puoleen. Tämän vuoksi suunnittelussa syntyi ilmiselviä virheitä. Toisaalta osasyy oli myös rakennusviranomaisten ammattitaidossa. Asian korjaamiseksi Suomen arkkitehtiliitto järjesti 1950 Arava-näyttelyn, jossa Arava-järjestelmää pyrittiin tekemään tunnetuksi rakentajille, valtiovallalle ja suurelle yleisölle. Rakentamisen laadun takaamiseksi jatkossa oli olennaista myös ajanmukaistaa tyyppitalopiirustukset vastaamaan Arava-lain suomia aiempaa laajempia mahdollisuuksia. Standardisoimislaitoksessa suunniteltiinkin samana vuonna ensimmäiset Arava-mitoitetut tyyppitalopiirustukset (kuusi tyyppiä suunnittelijoina arkkitehdit Lauri Silvennoinen, Lauri Pajamies, Erkki Koiso-Kanttila, Jarl Bjurström, Kaj Englund ja Hilding Ekelund). Pyrkimys oli saattaa rakennuttajien ja rakentajien käyttöön halvalla hyvin suunniteltuja tyyppipiirustuksia, joiden talotyypit olisivat kaupunkien ja kauppaloiden viranomaisten toimesta mahdollisimman helposti muunnettavissa vastaamaan paikallisia tarpeita ja olosuhteita. Kuuden tyypin sarjaa täydennettiin vielä seuraavana vuonna Koiso-Kanttilan suunnittelemalla Arava 7 -tyypillä, joka oli edellisiä hieman pienempi yhdenperheentalo. (Arkkitehti 1951, 61-69)

BOSTADSFÖRENINGEN FÖR SVENSKA FINLAND R. F.

80-3221, Eva Kuhlefelt-Ekelund, Aavamo, Omakotitalo, tyyppi Mönsterstugan


Yhdistys perustettiin jo 1938 edistämään rakentamisen ja asumisen olosuhteita etenkin maaseudulla asuvan ruotsinkielisen väestön keskuudessa. Jälleenrakennuskaudella yhdistys perusti oman arkkitehtitoimiston, jonka arkkitehteina toimivat Eva Kuhlefelt-Ekelund ja Marianne Granberg. Vuodesta 1940 lähtien he suunnittelivat lukuisia omakotitalotyyppejä erityisesti ruotsinkielisen maaseudun ja Hankoniemen jälleenrakentamisen tarpeisiin. Verrattuna muihin tyyppitaloihin Bostadsföreningenin tyyppitalot olivat hieman suurempia. Tyyppisuunnittelun lisäksi BF:n arkkitehtitoimistossa kiinnitettiin erityistä huomiota keittiöiden ja kalusteiden rationalisointiin etenkin arkkitehti Elli Ruuthin toimesta. Olennainen osa yhdistyksen valistustoimintaa olivat myös näyttelyt, joita järjestettiin vuodesta 1940 lähtien aina vuoteen 1969 saakka. Yhdistys lakkautettiin ”tavoitteensa saavuttaneena” 1969.

80-3221, Eva Kuhlefelt-Ekelund, Aavamo, Omakotitalo, tyyppi Mönsterstugan

KYMRO

80-3109 d, Aulis Blomstedt, Jälleenrakennuskauden tyyppitalo KYMRO 6, omakotitalo asutuskeskukseen


Kulkulaitosten ja yleisten töiden ministeriön rakennusasian osasto eli KYMRO oli 1940-luvun määräävä rakennusviranomainen. KYMRO:n toimiaikana 1941-49 sen vastuulle kuului mm. rakennusainehuolto sekä rakennusaineiden säännöstely ja valvonta. Ylimpänä viranomaistahona KYMRO myönsi myös rakennusainekiintiöt eri tuotantoaloille, kuten puolustusministeriön rakennushankkeisiin, teollisuuden ja kaupan rakennustoimintaan ja myöhemmin myös sotakorvausteollisuuteen. Teettämällä rakennusalan teollisuuslaitoksilla pakkotilauksina suuria eriä yhtenäisiä rakennetyyppejä noudattavia rakennustarvikkeita, KYMRO edisti merkittävästi rakennusalan rinnakkaisvalmisteiden yhteensopivuutta ja suunniteltujen standardien yleistä vakiintumista käytännössä.

Vuonna 1944 KYMRO tilasi myös Suomen arkkitehtiliiton Jälleenrakennustoimistolta tyyppitalosarjan asutuskeskusten tarpeisiin. Aulis Blomstedtin ja Yrjö Lindegrenin suunnittelemat yhdeksän tyyppiä oli jaettu kolmeen ryhmään: ullakkohuoneilla varustetut tyypit alueille, joilla on vesi- ja viemärijohdot (Tammisuo 2, 3 ja Enso 1), ullakkohuoneilla varustetut tyypit alueille, joilla ei ole vesi- ja viemärijohtoja (KYMRO 1, 2 ja 3) ja yksikerroksiset tyypit alueille, joilla ei ole vesi- ja viemärijohtoja (KYMRO 4 , 5 ja 6). Kaikki tyyppisarjassa käytetyt rakennusosat (myös kuistit) olivat Standardisoimislaitoksen kehittämiä RT-standardeja. (Arkkitehti 1944, 75-77)

KYMRO:n yhteyteen perustettiin 1942 rakennusstandarditoimikunta, jonka johtajana toimi yliarkkitehti Martti Välikangas ja sihteerinä arkkitehti Lauri Tolonen. Toimikunta työskenteli yhteistyössä rakennusalan eri järjestöjen, asiantuntijoiden ja valmistajien kanssa ja sen toimintavaltuuksiin kuului standardisoimistyön virallinen valvonta ja siten myös SAFA:n Standardisoimislaitoksen standardiehdotusten tilaaminen ja hyväksyntä. Yhteistyö Standardisoimislaitoksen ja rakennus-standarditoimikunnan välillä muodostui luontevaksi Lauri Tolosen toimiessa molempien sihteerinä. KYMRO:n toiminta lakkautettiin, kun rakennusalan säännöstelystä voitiin luopua 1949.

80-3109 d, Aulis Blomstedt, Jälleenrakennuskauden tyyppitalo KYMRO 6, omakotitalo asutuskeskukseen

MAATALOUSMINISTERIÖ

80-2292, Aarne Hytönen, Maatalousseurojen keskusliiton omakotityyppi MKL 7, asevelitalo 43 Rajakar jalaa varten


Veikko Vennamon johtama maatalousministeriön Asutusasiainosasto (Aso) oli jälleenrakennuskauden keskeinen valvova ja toimeenpaneva viranomaistaho maaseudun rakennus- ja asutustoiminnassa. Maaseudun asutus- ja rakennustoiminnan käytännön suunnittelu ja toteuttaminen sekä valistustyö oli vastaavasti Ason alaisen Maatalousseurojen Keskusliitton (MKL) vastuulla. Paikallistasolla MKL vaikutti erityisesti paikallisten maanviljelys- ja talousseurojen kautta.

Talvisodan jälkeen MKL:lla oli merkittävä rooli pika-asutuslainsäädännön käytännön toimeenpanossa. MKL:n asutusvaliokunnan rakennusosasto mm. julkaisi 1941 tyyppipiirustus-sarjan asuin- ja karjarakennuksille sekä saunoille. Sarja sisälsi kaikkiaan 24 omakotityyppiä ja 6 saunatyyppiä siirtoväen pika-asutustoimintaa varten. Yliarkkitehti Urho Orolan johtamassa tyyppisuunnittelussa pyrittiin ottamaan huomioon pika-asutuslain ja pula-ajan vaatimukset mutta myös rakennusten tulevat laajennus- ja täydentämismahdollisuudet. Tilanteen muututtua Karjalan takaisinvaltaamisen takia, MKL:n voimat keskitettiin kuitenkin sinne alueen jälleenrakentamisen organisointiin ja valistustyöhön.

Muuttunut tilanne vaati kuitenkin myös uusia tyyppitalopiirustuksia. Siksi MKL kääntyi 1942 Suomen arkkitehtiliiton Jälleenrakennustoimiston puoleen, jossa suunnitteltiin kahdeksan kasvavan talotyypin sarja palautettuja alueita varten. Tyypit julkaistiin myös RT-kortteina (Arkkitehti 1943, 65-74). Kuusi tyypeistä oli tarkoitettu tavallisiksi maalaisasuntotyypeiksi ja kaksi rintamalla armeijan toimesta valmistettaviksi asevelitaloiksi. Sodan päättymisen jälkeen 1945 MKL:n toimesta julkaistiin 18 asuntotyyppiä käsittävä kokoelma, jota kuitenkin mm. arkkitehti Claus Tandefelt voimakkaasti kritisoi Arkkitehti-lehdessä (Arkkitehti 1945, 22-23). Tyypistö uudistettiinkin vuonna 1947 13:n asuntotyypin kokoelmalla. Vielä 1952 Aso julkaisi 15 tyyppiä käsittävän AS-rakennustyypistön, joka noudattelee hyvin tarkasti jälleenrakennuskauden tyyppitalosuunnittelun ihanteita.

80-2292, Aarne Hytönen, Maatalousseurojen keskusliiton omakotityyppi MKL 7, asevelitalo 43 Rajakar jalaa varten

Puutalo Oy

80-2974, Toivo Jäntti, Omakotitaloja, Puutalon tyyppitalo Metsäkoto


Teollisesti esivalmistettujen tyyppitalojen tuotantoa oli aloiteltu jo 1930-luvun lopulla mm. Alvar Aallon ja A. Ahlström Oy :n yhteistyön tuloksena, mutta vasta talvisota oli varsinainen puutaloteollisuuden aktivoitumisen kimmoke. Talvisodan myötä puolustusvoimat tilasi huomattavan määrän parakkeja tilapäistä majoitusta varten. Kun maan puunjalostusteollisuus selvisi tästä muutaman kuukauden projektista kunnialla, saaden samalla tuntumaa sarjatyöhön sekä toimitusten samanaikaiseen hoitamiseen yhtenäisen suunnitelman puitteissa, rohkaisi se aloittamaan suunnitelmat laajamuotoisemman taloteollisuuden aloittamiseksi. Samalla ymmärrettiin yhteistyön tarpeellisuus.

Keväällä 1940 perustivat 21 puunjalostusteollisuuden yritystä puutaloteollisuuden yhteistoimintaelimen Puutalo Oy:n tehostamaan valmiiden puurakennusten ja rakennusten osien teollista valmistusta ja markkinointia. Uuden yhtiön ensimmäinen merkittävä käytännön tehtävä oli Ruotsin lahjatalojen pystyttämisen organisointi, mutta pian tämän jälkeen saatiin myös oma taloteollisuus kunnolla käyntiin. Olennaista oli yhteistyö ruotsalaisten talotehtaiden kanssa, joiden suunnitelmia muokkaamalla arkkitehdit Jorma Järvi ja Erik Lindroos suunnittelivat 1940 myös ensimmäisen Puutalo Oy:n tehdasvalmisteisten puutalojen tyyppitalosarjan. Yhtiön suosituimmiksi omakotitalotyypeiksi 1940-luvulla kehittyivät yksikerroksiset Rauhakoto ja Metsäkoto sekä puolitoistakerroksinen Toivo Jäntin ja Jorma Järven suunnittelema Rauhala. Maatalotyypeistä suosituin oli Syväaho. Lisäksi yhtiön talotyyppivalikoimaan kuului mm. parakkeja, tehdasrakennuksia ja kouluja. Kaiken kaikkiaan jo ensimmäisen 10 toimintavuoden aikana suunniteltujen talotyyppien määrä oli yli 1000 kpl.

Puutalo Oy:n tavoitteena oli yhtiön perustamisesta lähtien myös rakennusjärjestelmien suunnittelu-, tutkimus- ja kehitystyö sekä niihin liittyvä valistus- ja tiedotustoiminta. Tästä johtuen yhtiö oli läheisessä yhteistyössä mm. 1942 perustetun Valtion teknillisen tutkimuslaitoksen kanssa. Lisäksi yhtiö suuntautui alusta lähtien aktiivisesti ulkomaan markkinoille. Vaikka yhtiön tavoitteena ei ollut taloudellisen voiton tavoittelu, muodostui sen ulkomaankaupasta 1950-luvulla jopa kansantaloudellisesti merkittävä osa Suomen vientiä. Tärkeimpiä puutalojen ostajamaita olivat Neuvostoliitto, Puola, Tanska, Ranska ja Hollanti.

80-2974, Toivo Jäntti, Omakotitaloja, Puutalon tyyppitalo Metsäkoto

Sosiaaliministeriö

80-2333, Kaj Englund, Sosiaaliministeriön omakotityyppi no 41 (49 m2)

Sosiaaliministeriö julkaisi arkkitehti Elias Paalasen suunnittelemat tyyppipiirustuskokoelmat asutuskeskusten tarpeisiin jo 1922-24 ja 1935. Vuonna 1939 sosiaaliministeriö julisti omakotirakennusten tyyppipiirustuskilpailun, jonka kaikki kolme ryhmää voitti arkkitehti Kaj Englund. Yhdessä kilpailuehdotuksessaan Englund toi myös esille ns. kasvavan talon idean – periaatteen, joka sittemmin esiintyi useissa sodanjälkeisen rakennuskauden tyyppikokoelmissa. Vuodesta 1941 vuoteen 1945 sosiaaliministeriö julkaisi useita kymmeniä Englundin suunnittelemia omakotityyppipiirustuksia kaupunkien ja asutuskeskusten tarpeisiin. Varhaiset talotyypit olivat pääosin yksikerroksisia, kun taas kaikki vuoden 1945 tyypeistä olivat puolitoistakerroksisia.

Tyyppitalosuunnittelun lisäksi sosiaaliministeriön kautta hoidettiin lainoitustoimintaa, jonka päämäärä oli asutuskeskusten asuntotilanteen parantaminen. Sosiaaliministeriön lainaehdot vuodelta 1940 määrittelivät mm. lainoitettavien rakennusten pinta-alat, jotka 1940 olivat vähintään 38 m² ja enintään 80 m². Vuonna 1944 uudistetut ohjeet lainoitettavista omakotitaloista kielsivät ”säästäväisyyssyistä” mm. saunan ja pesutuvan, korkeiden ullakkotilojen (ullakon keskihuonekorkeus sai olla enintään 2,20 m), parvekkeen ja pinta-alaltaan ”kohtuuttoman suurien” ikkunoiden rakentamisen (Kairamo 1980, 45).

80-2333, Kaj Englund, Sosiaaliministeriön omakotityyppi no 41 (49 m2)

Suomen arkkitehtiliitto

07-160, Viljo Revell, Aarne Ervi, SAFA:n jälleenrakennustoimiston Saksan matka 1943. Aarne ERVI ja Viljo REVELL


Suomen arkkitehtiliitossa huolestuttiin heti talvisodan jälkeen jälleenrakentamisen laadusta, sillä Ruotsin lahjatalojen pystytyksessä ja tonteille sijoittelussa oli rajaseuduilla ilmennyt ongelmia. Lisäksi näillä aluella oli ilmennyt ongelmia muiden rakennustyyppien ja asemakaavoituksen ammattitaidottoman toteuttamisen johdosta. Näin asemakaavallisen ja asuntosuunnittelullisen reformin mahdollisuus rajaseuduilla oli luisumassa arkkitehtikunnan käsistä ja siksi koettiin välttämättömäksi, että ammattitaitoinen suunnittelijakunta ottaa vastuun jälleenrakennustyön suunnittelutehtävistä. (Arkkitehti 1940, liites. 16) SAFA perustikin 1941 jälleenrakennustoimikunnan, jonka tärkein tehtävä oli jälleenrakennustyön ja erityisesti rakennusalan standardisoinnin organisointi. Toimikuntaan kuuluivat aluksi arkkitehdit Otto-Iivari Meurman (pj.), Alvar Aalto, Aulis Blomstedt, Aarne Ervi, Yrjö Lindegren ja Viljo Revell. Seuraavana vuonna jäsenistö osittain muuttui.

Tammikussa 1942 järjestetyssä SAFA:n jälleenrakennuskokouksessa päätettiin toimikunnan alaisuuteen perustaa Jälleenrakennustoimisto, jonka kautta pyrittiin aktiivisesti vaikuttamaan maan jälleenrakentamiseen ja ennen kaikkea turvaamaan rakennustyön korkealaatuisuus. Erityisen tärkeää oli pyrkiä estämään jälleenrakentamisen toteutuminen väliaikaisina, laadullisesti ja sosiaalisesti ongelmallisina parakkeina ja toisaalta säilyttämään rakentaminen standardisoinnista huolimatta monimuotoisena.

Jälleenrakennustoimiston työ perustui alusta asti talkoovoimiin. Varsinaiseen suunnittelutyöhön päästiin toukokuussa 1942 Viljo Revellin johdolla. Vaikka Alvar Aalto ei juurikaan osallistunut konkreetiseen suunnittelutyöhön, oli hänen roolinsa aloitteentekijänä ja ideologina keskeinen. Toimisto jakautui aluksi nimellisesti ja toiminnallisesti kahteen osaan: Standardisoimislaitokseen ja sen yhteyteen perustettuun Suunnitteluapuun, mutta nimellisestä kahtiajaosta luovuttiin jo seuraavana vuonna, kun työtä jatkettiin Jälleenrakennustoimiston nimellä toiminnan jakautuessa Standardisoimislaitokseen, Asuntotutkimukseen, Suunnittelupalveluun ja Julkaisutoimintaan. Toimiston aktiivisin työ keskitettiin erityisesti rakennusalan standardisointiin ja siksi Standardisoimislaitoksen asema oli keskeinen. Toiminnan laajenemisen takia Jälleenrakennustoimiston nimi muutettiin 1947 SAFA:n Standardisoimislaitokseksi ja 1972 Rakennustietosäätiöksi, jona se myös nykyään toimii.

07-160, Viljo Revell, Aarne Ervi, SAFA:n jälleenrakennustoimiston Saksan matka 1943. Aarne ERVI ja Viljo REVELL

Standardisoimislaitos


Standardisoimislaitos aloitti toimintansa arkkitehti Aarne Ervin johdolla, ja laitoksen toimintaa ohjasi jälleenrakennustoimikunta. Toiminta suunnattiin rakennusalan yleisen standardisoinnin kehittämiseen ja erityisesti rakennusten osien standardisointiin. Laitoksen tavoitteet ja standardisoinnin ideologinen tausta tuotiin esille vuonna 1942 SAFA:n julkaisemassa vihkosessa Rakennustaide ja standardi. Jälleenrakentamisen ydinkysymyksiä. Vaikka julkaisun kirjallinen asu on Mika Waltarin, ovat ajatukset selvästi Alvar Aallon. Vihkonen vertaa arkkitehdin työtä kirjailijan työhön ja samalla tuo esille ajatuksen, että kirjallisesta kielestä poiketen ”rakennuskieleltä” puuttuu ”sanakirja” ja akatemia, joka valvoisi rakennuskielen ”sanoja”. Kirjan mukaan rakennusalan standardisoinnin olennaisimpia tehtäviä olisi karsia rakennuskielen sanaston moninaisuutta ja kiteyttää olennainen sanasto siten, että kieleen jäisi riittävät vaihtelun ja varioinnin mahdollisuudet inhimillisen tunteen ja elämän monimuotoisuuden ilmaisemiseksi. Toisin sanoen standardisoinnin tarpeellisuudesta huolimatta pyrittiin pitämään mielessä, ettei rakennus ole pelkkä suoja, eikä sitä voi ajatella pelkkänä teknisenä tehtävänä, vaan sen tarkoitus on paljon vaikeammin määriteltävissä. Siksi standardisointia pyrittiinkin toteuttamaan ns. joustavan standardisoinnin idean mukaisesti.

Standardisoimislaitos perustettiin nimenomaan rakennuskielen akatemiaksi, kiteyttämään rakennusalalle olennainen sanasto ja julkaisemaan rakennusalan sanakirjaa, joksi Rakennustieto-kortisto muodostuikin. Samalla RT-kortistolle asetettiin neljä tavoitetta: ensinnäkin sen oli oltava täydellinen eli siihen tuli sisältyä kaikki rakennusalan tarvikkeet, toiseksi sen oli oltava aina ajankohtainen eli sen oli jatkuvasti seurattava rakennusalan kehitystä ja joustavasti tuotava esiin kaikki alan parannukset, kolmanneksi sen oli oltava helppokäyttöinen eli asioiden täytyi olla siinä loogisessa järjestyksessä yleiskatsauksellisen systeemen mukaisesti ja neljänneksi RT-kortiston oli oltava arvovaltainen ja pätevä eli sen täytyi olla kaikkien rakennusalan ammattilaisten ja tuottajien luottamusta nauttiva. (Rakennustaide ja standardi, 20-21) Näin pyrittiin alusta pitäen luomaan standardisointia varten järjestelmä, joka tekisi mahdolliseksi työn jatkuvuuden myös rauhan oloissa ja ulottuisi rakennusaine- ja rakennusteollisuuteen kokonaisuudessaan. Siksi standardisoimislaitoksen täytyi olla koko rakennusalan luottamuselin, jonka työ perustui yhteistyöhön ja vapaaehtoisuuteen ilman valtion pakkotoimia.

Standardisoimislaitoksen käytönnön työ eteni siten, että kollegio, johon kuuluivat arkkitehdit Alvar Aalto, Kaj Englund, Aarne Ervi, Viljo Revell ja Lauri Tolonen, kävi läpi syntyneet standardiehdotukset ja KYMRO:n alainen rakennusstandarditoimikunta hyväksyi ne. Standardisoimislaitos julkaisi toimikunnan hyväksymät standardit RT-kortteina ensimmäistä kertaa 1943 ja RT-kortistosta muodostuikin kaikkien Jälleenrakennustoimiston toimialojen julkaisukelpoisen aineiston tärkein julkaisukanava. Siten jo 1945 voitiin sanoa, että RT-kortistosta oli kehittymässä ”kokonaissuunnittelunsa puolesta maailman ensimmäinen ja ainoa rakennusalan täydellinen ensyklopedia”, joka jatkuvasti täydentyvänä vielä nykyäänkin on merkittävä rakennusalaa kokonaisuudessaan normittava ja palveleva tietopankki. (Arkkitehti 1945, 69)

Arkkitehtikunnan vakavaa suhtautumista standardisoimistyöhön kuvaavat hyvin Alvar Aallon sanat vuodelta 1943: ”Samoin kuin sanat luovat kielen muodon, aivan samoin tulee maamme sisäinen toimintakyky ja sen ulkonainen kuva riippuvaiseksi siitä, mitkä ominaisuudet hallitsevat sen rakenteellisia soluja. Näistä ominaisuuksista riippuu osaltaan se luonne, joka tämänkin pienen kansan elämälle muovautuu. Niillä voi olla vaikutusta jopa sellaisiinkin asioihin kuin henkilökohtaisen vapauden ja individualismin säilymiseen, kasvuun tai kuristumiseen, ne vaikuttavat suuresti maan henkiseen konstruktioon yhtä hyvin kuin aineelliseen elintasoommekin. Tästä johtuu, että rakennusstandardisointi – teknillisestä standardisoinnista huomattavasti poikkeavana – siinä laajuudessa kuin arkkitehtikuntamme on sen tehtäväkseen ottanut, kuuluu kulttuurimme kaikkein tärkeimpiin tämän hetken kysymyksiin.” (Arkkitehti 1943, 41)

Suunnitteluapu

80-3239, Aulis Blomstedt, Asevelitalo, suurempi kehikko


Suunnitteluapu, johtajanaan arkkitehti Aulis Blomstedt, oli ensisijaisesti vapaaehtoisen arkkitehtityön keskustoimisto, joka pyrki nimensä mukaisesti hoitamaan yhteyttä lähinnä palautetun alueen jälleenrakentajien ja vapaaehtoistyöhön ilmoittautuneiden arkkitehtien välillä. Aktiivisessa talkoohengessä toimintaa suunnattiin etenkin tyyppipiirustusten suunnitteluun ja mm. talotyypin valintaan ja tontille sijoittamiseen liittyvään neuvontatyöhön. Yksikön johtavana elimenä toimi neuvottelujaosto, johon kuuluivat arkkitehdit Uno Ullberg (pj.) Alvar Aalto, Esko Suhonen ja Lauri Tolonen (siht.).

Maatalousseurojen aktiivisen toiminnan takia talkootyö jäi yksikön ensimmäisenä toimintavuotena melko pieneksi ja siksi vuoden 1942 päätehtävä olikin takaisinvallatun Karjalan asevelitalojen perusratkaisujen suunnittelu Suomen Aseveljien Liiton ja kulkulaitosten ja yleisten töiden ministeriön pyynnöstä. Suunnittelu toteutettiin Blomstedtin, Kaj Englundin ja Tolosen toimesta. Seuraavana vuonna Jälleenrakennustoimiston nimissä Aarne Hytönen, Yrjö Lindegren ja Olli Pöyry suunnittelivat uudet tyyppipiirustukset asevelitaloiksi palautetuille alueille (kolme perustyyppiä laajennuksineen) sekä Maatalousseurojen Keskusliiton pyynnöstä tyyppitalosarjan palautetun alueen tarpeita varten (kahdeksan MKL-tyyppiä, joista kaksi tyyppiä saman vuoden asevelitalosarjasta). Blomstedt ja Lindegren suunnittelivat vastaavasti asutuskeskuksien tarpeisiin 1944 KYMRO:n kustantaman yhdeksän tyypin tyyppitalosarjan.

80-3239, Aulis Blomstedt, Asevelitalo, suurempi kehikko