MAISEMA-ARKKITEHTUURIN VAIHEITA SUOMESSA

 

Maisema-arkkitehtuuri on osa rakennettua ympäristöä, joka elää vuodenaikojen ja ajan mukana. Suomessa on harrastettu puutarha- ja maisema-arkkitehtuuria keskiajalta lähtien, joskin puutarhaviljely käynnistyi kunnolla vasta 1700-luvulla.

Keskiajalla puutarhanhoito oli lähinnä hyötyviljelyä luostarien, kartanoiden, pappiloiden ja muiden sosiaaliluokkien puutarhaviljelyksillä. Kartanopuutarhoissa viljeltiin hyötykasveja 1600-luvulla. Puutarhaviljely ei kehittynyt vuosisadan aikana harvinaisen kylmän ilmaston takia.

Puutarhasuunnittelun kenttä laajeni 1700-luvun puolella. Puutarhatietous kasvoi eri oppilähteiden avulla sekä asenteet puutarhoja kohtaan tulivat myönteisiksi. Puutarhanhoito kuului kuitenkin vain pienelle osalle väestöä.

Kansainvälisiä vaikutteita otettiin Ruotsista. Ruotsalaisen Erik Dalhbergin kuvateos vuodelta 1716 esitteli muotopuutarhaoppeja ainakin suurvalta-ruotsin alueella. Kotimaassa vaikutuksia välittivät kartanoiden- ja ruukinkartanoiden puistot.

Puutarhakulttuurin leviämistä edisti 1700-luvulla suosittu hyötyajattelu. Puutarhoja viljelivät eri sosiaaliluokat omien tarpeidensa mukaan. Puutarhoja arvostettiin niiden esteettisten ja terveyttä edistävien ominaisuuksien vuoksi. Tiiviin rakennuskannan aluilla julkiset istutukset tulivat osaksi kaupunkikuvaa 1700-luvulla klassistinen asemakaavoituksen kautta.

Suomalainen puutarhakulttuuri monipuolistui 1800-luvulla. Vapaa-ajan toimintoja lisättiin osaksi puutarhasuunnittelua. Uusissa puutarhatyypeissä yhdistyivät esteettiset, toiminnalliset ja moraaliset arvot. Uusia puutarhatyyppejä edustivat huvila- ja asemapuutarhat, kansanpuistot, laitosympäristöt ja siirtolapuutarhat sekä urheilupuistot. Ne eivät olleet vain merkki puutarhakulttuurikentän monipuolistumisesta, vaan ne toimivat myös kansallisen identiteetin ja maamme kuvan vahvistajina.

Mustavalkoinen eksteriöörikuva Kaisaniemen kasvitieteellisen puutarhan kasvihuonerakennuksista.

Helsingin yliopiston kasvitieteellinen puutarha
Kuva: Asko Salokorpi/ MFA

Ilmakuva Tapiolasta. Kuvassa näkyy Tapiolan keskustorni, sen edustalla oleva vesiallas ja kuvioitua nurmialuetta.

Tapiolan keskusta.
Kuva: Lehtikuva/ MFA

Puutarhasuunnittelu on vakiintunut osaksi suomalaista rakennettua maisemaa. Kansainväliset tyylisuuntaukset ovat vaikuttaneet yhä monipuolisemmin puutarhahankkeiden toteutukseen 1900-luvulta. Toisekseen suunnittelukenttä monipuolistui suunnitelmatilausten kasvaessa. Tehdasympäristöjen-, instituutioiden- sekä kuntien maisemasuunnitelmat kuten asuinalueiden rakentaminen ovat asettaneet puutarha- ja maisema-arkkitehdeille omat haasteensa kokonaissuunnitelmien toteuttamisessa monitieteellisessä työyhteisössä.

1900-luvulla puutarha- ja maisemasuunnittelussa korostuivat toiminnalliset ja vapaa-aikaa liittyvät elementit. Puutarha- ja maisema-arkkitehtuurin ammatinkuva kehittyi ja ammatti-identiteetti vahvistui.

PUUTARHATAITEESTA MAISEMA-ARKKITEHTUURIKSI

 

Suomalainen puutarhataide alkoi ammatillistua 1800-luvun lopulla, kun maahan alkoi virrata ulkomailta omaksuttua ammattitaitoa. Puutarhasuunnittelua oli harjoitettu Suomessa jo paljon aiemmin, mutta 1900-lukua lähestyttäessä alkoi maassa työskennellä yhä enemmän koulutettuja ammattilaisia mm. kaupunginpuutarhurien viroissa.

Julkisten puistoalueiden suunnittelu alkoi 1800-luvun loppupuolella. Kaupunkien puukujanteet saivat rinnalleen erilaisia asemakaavassa määriteltyjä puistoalueita kuten herrasväelle tarkoitettuja kaupunkipuistoja ja vapaammin muotoiltuja rantapuistoja. Malli mannermaiseen kaupunkipuistokulttuuriin saatiin lähinnä Keski-Euroopasta. Kaupunkipuistojen maahan leviämiseen vaikuttivatkin merkittävästi juuri ulkomaiset osaajat, joita palkattiin maahan puutarhojen ja puistojen suunnittelijoiksi. Esimerkiksi Helsinkiin ja Vaasaan suunnitelmia laati ruotsalainen puutarha-arkkitehti S. Lindh, mutta myös suomalaisten ulkomailta hakema oppi näkyi kotimaisessa julkisessa puistosuunnittelussa.

Suomalaisia, suunnittelussaan ulkomaalaisia esikuvia noudattavia puutarhasuunnittelijoita olivat esimerkiksi Kemiössä syntyneet veljekset Oskar Rudolf (1848–1923) ja Karl Johan Gauffin (1846–1906). Veljeksistä nuorempi toimi Turun kaupunginpuutarhurina vuosina 1878-1898 ja vanhempi Tampereen kaupunginpuutarhurina vuosina 1874-1897. Helsingin kaupunginpuutarhurin ensimmäiseen vakituiseen virkasuhteeseen palkattiin puolestaan ruotaslaissyntyinen Svante Olsson, joka sai viran useiden hakijoiden joukosta. Olssonia onkin ammattitaitonsa takia kutsuttu Ruotsin kuningaskunnan lahjaksi Suomen suuriruhtinaskunnan pääkaupungille Helsingille.

Yksityisten puutarhakulttuuri keskittyi lähinnä kotipuutarhojen hoitoon 1900-luvun alussa. Puutarhanhoitoon apua tarjosivat monet puutarhaneuvontaa harjoittaneet järjestöt. Ammatillinen puutarha- ja puistoarkkitehtuuri oli kuitenkin vielä voimakkaan kansainvälistä – Suomessa saattoi saada ainoastaan perustason puutarhakoulutusta.

Puutarhaoppeja haettiin ulkomailta. Ruotsissa koulututusta tarjosi kuninkaallinen tiedeakatemia Experimentalfältet, Pietarissa keisarillinen kasvitieteellinen puutarha ja Tanskassa kuninkaallinen maatalouskorkeakoulu 1800-luvun lopussa. Näiden lisäksi työkokemusta haettiin saksalaisista ja tanskalaisista puutarhaliikkeistä ja Tukholman kaupunginistutuksilta.

Puutarhaoppeja saatiin myös ulkomaalaisista puutarhalehdistä ja ammattikirjoista. Puutarha-alan ammattilaiset tekivät opintomatkoja kansainvälisiin puutarhanäyttelyihin ja puutarhakohteisiin. Kohteita olivat muun muassa Pietari, Tukholma, Tanska, Saksa ja Baltia. Puutarha-arkkitehtikoulutusta haettiin Saksasta Köstrizin ja Dahlmenin puutarhakouluista 1900-luvun alussa.

Ensimmäinen puutarhakoulu perustettiin Kupittaalle jo vuonna 1841. Vuonna 1910 aloitti toimintansa Lepaan puutarhaopisto, jossa saattoi hankkia puutarhasuunnittelijan peruskoulutuksen. Moni opiston kasvatti täydensi tutkintoaan vielä Euroopassa tai haki työkokemusta ulkomailta. Puutarha-alan korkeakouluja saatiin odottaa Suomessa nimittäin vielä pitkään.

Kun Suomen Puutarha-arkkitehdit ry. perustettiin 1946, ei jäseniltä vielä vaadittu tietynlaista alan koulutusta. Puutarha-arkkitehdiksi määriteltiin henkilö, joka toimi alan ammatissa. Jäsenistö koostui työhön eri tavoin päässeistä osaajista, joista moni oli kuitenkin käynyt kouluja ja hankkinut oppia Euroopasta. Yhdistys tuki myöhemmin voimakkaasti korkeakouluopetuksen aloittamista maassa.

Kotkan Sunilan tehdasalueen johtajan asunnon puutarhasuunnitelman pohjapiirros.

Paul Olsson: Biskopsbole gård. Puutarhasuunnitelma Sunila Oy:n johtajan asuntoon, n. 1936.
Kuva: MFA

Eksteriöörikuva Kultarannan puistosta. Edustalla vesiallas suihkulähteineen ja taaempana Kultarannan päärakennus.

Kultarannan puisto, Naantali.
Kuva: MFA

Vuonna 1935 kokoontui ensimmäinen puutarha-alan opetuskomitea, jonka tehtävänä oli miettiä kuinka maahan saataisiin puutarha-alan korkeakoulu. Seuraavan kerran komitea kokoontui sotien jälkeen vuosina 1847-1952, joskin puutarhasuunnittelun kursseja pidettiin jo säännöllisesti Teknillisen korkeakoulun arkkitehtiosastolla vuosina 1943-1969. Vuonna 1954 sovittiin koulutusyhteistyöstä Norjan Maatalous-korkeakoulun kanssa, minkä jälkeen opiskelijat suorittivat osan koulutuksestaan Suomessa ja loput Norjassa. Kotimainen puutarha-alan korkeakoulutus käynnistyi Viikissä vasta 1964. Puutarhatieteen kursseja saattoi tuolloin suorittaa osana Helsingin yliopiston maatalous- ja metsätieteiden kandidaatin tutkintoa. Koulutus siirtyi Espoon Otaniemeen 1969. Vuodesta 1982 saattoi opiskelija valita maisemasuunnittelun suuntautumisvaihtoehdon ja erikoistua maisemasuunnittelijaksi. Varsinainen maisema-arkkitehtuurin koulutusohjelma käynnistyi vasta vuonna 1989. Puutarha-arkkitehti –nimikkeestä on nykyään luovuttu ja ammatin harjoittajista käytetään nimeä maisema-arkkitehti.

Nykyään maisema-arkkitehdin työhön kuuluu paljon muutakin kuin julkisten puisto- ja yksityisten puutarhasuunnitelmien laatimista – työtä tehdään monenlaisissa mittakaavoissa. Maisema-arkkitehdilta vaaditaan niin taiteellista, teknistä, luonnontieteellistä kuin juridista osaamista. Tehtävien kirjo vaihtelee siis yhdyskuntien viheraluesuunnittelusta suojelualueiden kehittämiseen ja kaavoitustyöhön. Maisema-arkkitehdin työhön kuuluu niin yleis- kuin yksityiskohtaiset suunnitelmat.