Moniäänisyys valloittaa vuoria

Teksti:Rita Paqvalén ja Sari Salovaara 

”Outoa miten voi olla kaupunkeja ja kaupunkeja. Kaupunkeja kaupunkien sisällä. […] Meidän kaupunkimme on omanlaisensa vain vähän eri vivahteella. Näin pienessä kaupungissa meillä ei ole omia katuja, kauppoja eikä gallerioita, mutta meillä on oma kätketty topografia, omat kadunkulmat; […] me tiedämme nurkkia ja koloja ja kujia ja porttikäytäviä joilla on aivan oma merkityksensä. On parkkipaikkoja ja tiettyjä elokuvanäytäntöjä, jotka muista vaikuttavat aivan tavallisilta mutta joita ympyröi näkymätön magnetismi. On yleisiä vessoja jonne astuu jännittyneemmin odotuksin kuin joku tulisi sokkotreffeille.” (Sinisalo 2000: 106–107)

Yllä olevassa sitaatissa Johanna Sinisalon romaanista Ennen päivänlaskua ei voi (2000) romaanihenkilö Ecke kuvaa miltä kaupunki näyttäytyy homomiehen näkökulmasta. Kohdassa romaanihenkilö pohtii kaupungin ”topografiaa” eli kaupunkitilan merkityksiä ja sitä kuinka kaupungin erilaiset paikat ja nurkat merkitsevät eri asioita niissä liikkuville hahmoille. Kaupunki on täynnä ”salaisia” merkkejä ja parhaillaan se tarjoaa meille kaikille samaistumispintoja ja itsellemme merkityksellisiä paikkoja. Samalla kun kaupunki koostuu ihmisten moninaisista tarinoista ja kokemuksista, myös jokainen rakennus koostuu erilaisista kerrostumista: tarinoista, ihmiskohtaloista ja eri aikakausien käsityksistä.

Arkkitehtuuri ja kaupunkisuunnittelu on keskeinen osa kaikkien meidän arkeamme. Hyvin toteutettuna tilaratkaisut mahdollistavat osallisuutta, aktiivista kansalaisuutta ja yhteenkuuluvuutta, mutta arkkitehtuuri voi myös olla ulossulkevaa ja esteellistä, vallan ja normien ruumiillistuma. Tästä syystä arkkitehtuurin ja kaupunkisuunnittelun ei tulisi kuulua pelkästään arkkitehtien ja alan ammattilaisten tehtäväksi, vaan tilaratkaisuja tulisi tarkastella moniäänisesti, erilaisten asiantuntijoiden ja käyttäjäkokemusten näkökulmasta.

Arkkitehtuurimuseon Arkkitehtuurin monet tarinat –hanke on hieno esimerkki siitä, miten arkkitehtuuria ja kaupunkisuunnittelua voisi ja tulisi tarkastella niin, että mahdollisimman monet äänet tulevat kuuluviin. On ollut ilo ja kunnia saada seurata ja kommentoida hanketta matkan varrella. Arkkitehtuurin monet tarinat -hankkeen arvopohja ja tavoitteet ovat Kulttuuria kaikille -palvelun näkökulmasta tärkeitä. Hankkeessa tavoitteet pysyivät selkeinä, vaikka suunnitelmat ja toteutus muuttuivat matkan varrella. Kun hankkeessa oli sitouduttu oppimisen prosessiin, oli valmiutta päästää irti joistain ideoista silloin kun käytäntö ja kasvanut tietomäärä osoittivat uutta suuntaa. Joustavuus ja menetelmien tarkistukset muuttuvissa tilanteissa ovat yleisemminkin edellytyksiä hyville tuloksille.

Kiitettävän arvokasta hankkeen toteuttamisessa on ollut avoin asenne toimia toisin kuin ennen sekä rohkeus julkisen ja avoimen itsearvioinnin kautta etsiä museolle uusia moniäänisempiä toimintamalleja. Moniäänisyys on tarpeen, sillä se tuo yhteisesti jaettua arkkitehtuuria ja yhdyskuntasuunnittelua lähemmäksi erilaisia käyttäjiä sekä auttaa museoita lunastamaan toiminnalleen sosiaalista lisenssiä eli yleistä hyväksyttävyyttä julkista rahoitusta saavina yhteiskunnallisina toimijoina.

Museonäyttelyiden saavutettavuudesta ja esteettömyydestä

Arkkitehtuurin monet tarinat -hankkeessa oli suurennuslasin alla museon perusnäyttely Arkkitehtuurimme vuosikymmenet 1900–1970. Vaikka näyttelyä ja sen rakenteita ei hankkeessa voitu uudistaa, näyttelyyn tehtiin sisältöjä komentoiva kerros ja tuotiin tilaan joitain uusia elementtejä sekä vuorovaikutuksellisuutta. Kauan esillä olleessa näyttelyssä saavutettavuus ei täysin toteudu, mutta jatkossa on mahdollista ottaa se lähtökohdaksi kaikkiin näyttelyihin suunnittelusta ja budjetoinnista lähtien. Näyttelyssä voi huomata, että siellä on apuvälineiden käyttäjien kannalta ahtaita kulkuväyliä, tekstiä ja kuvia on asetettu hankalille korkeuksille, vitriineitä ei ole suunniteltu esteettömiksi ja vuorovaikutteisuuteen houkutteleva penkki tarvikkeineen on matala. Mutta saavutettavuuden kannalta on myös kiitettävää kuten selkeyttä teksteissä, sekä graafisesti että sisällöllisesti ja tietoa kolmella kielellä.

Arkkitehtuurimuseon hanketyöskentelyn avoin oppimiseen tähtäävä prosessi antaa hyvät mahdollisuudet kehittää tarjonnan saavutettavuutta kun perusnäyttelyä uudistetaan ja tehdään jatkossa uusia näyttelyitä. Tiedämme, että suunnittelijat pystyvät toteuttamaan kauniita, houkuttelevia, hyvin toimivia ja saavutettavia näyttelyitä. On vain pidettävä huoli siitä, että suunnittelijoilla on tiedossa yksityiskohtaiset ohjeistukset mittoineen ja ehdoksi työn toteutukselle asetetaan saavutettavuusohjeiden noudattaminen.

Mitä näyttelyn hyvä saavutettavuus on käytännössä? Ihannetilanteessa näyttelyissä on tilaa kääntyillä, eivätkä tekstit, kuvat ja esineet ole kovin korkealla eivätkä kovin matalalla. Vitriinit ovat helposti lähestyttäviä myös pyörätuolissa istuen ja niihin näkee eri korkeuksilta. Saavutettavassa näyttelyssä on myös helppo nähdä, koska valaistus on riittävä, tekstit ovat selkeitä ja riittävän isot kirjaimet erottuvat helposti taustasta. Tarjolla on myös vaihtoehtoja katselemiselle kuten äänimaailmaa ja kosketeltavaa. Rakennusten ja niiden yksityiskohtien kosketeltavat pienoismallit olisivat näyttelyissä hieno moniaistinen lisä. Saavutettavassa näyttelyssä on myös helppo kuulla, koska akustiikka on hyvä ja esimerkiksi induktiosilmukka auttaa hyödyntämään kuulemisen apulaitteita. Hyvää saavutettavuutta on, että saman tiedon voi saada sekä nähtynä että kuunneltuna ja äänitteillä/videoilla puhe on tekstitetty. Kaikki digitaalinen aineisto on suunniteltu saavutettavaksi. Ymmärtäminen on siksikin helppoa, että tietoa on eri kielillä ja selkokielellä eikä näyttelyvieraan oleteta ennestään tuntevan näyttelyn aihepiiriä tai erikoissanastoa vaan asiat taustoitetaan huolella.

Mitä hankkeessa saatiin aikaan, muuttuivatko toimintatavat?

Hankkeiden onnistumista punnitaan siinä, miten paljon niiden tuloksista jää elämään ilman erillistä hankerahoitusta. Arkkitehtuurin monet tarinat -hanke tavoitteli muutoksia museon toimintatapoihin. Arviointivaiheessa on ajankohtaista kysyä ennen kaikkea museon sisällä, miten ja kenen toimintatavat konkreettisesti muuttuivat ja mitä tulee mukana aikanaan uuden museon rakenteisiin ja perustoimintaan?

Hankkeessa uudistamisasenne ulottui esimerkiksi rekrytointiin. Juuri uusien työntekijöiden palkkaamisessa on mahdollisuus tuoda moninaisuus ja normikriittinen ajattelu yhdeksi lähtökohdaksi ja osaamisalueeksi museotyössä. Arviointivaiheessa on hienoa nostaa esille hankkeen saavutuksista tämä rekrytoinnin toteutus. Hankkeeseen palkattu työntekijä löytyi anonyymin haun perusteella eli valitsijat tiesivät alkuvaiheessa hakijasta vain tämän osaamisesta ilman henkilötietoja. Ilmoituksessa hakijoiksi toivottiin myös vähemmistöjen edustajia ja annettiin museon esteettömyystiedot. Vuorovaikutus hakijoiden kanssa oli huolellisen läpinäkyvää. Hankkeen työntekijän palkkaaminen toteutui yhdenvertaisuutta korostavaa reilua käytäntöä hakien ja kun tätä toimintamallia on testattu hankkeessa, on museon helpompi jatkossa toimia samaan tapaan.

Koska hankkeessa tarvittiin henkilöstöryhmien välistä yhteistyötä, voimme uskoa intensiivisemmän sisäisen yhteistyön jatkuvan edelleen. Museotyön haasteisiin vastaaminen ja onnistuminen edellyttää rakenteita, joissa moniäänisyys on kaikessa päätöksenteossa mukana ja hierarkioita erilaisten osaamisten ja asiantuntijuuksien välillä on mahdollisimman vähän. Hankkeessa tavoiteltiin ennen kaikkea oppimisprosessia museon henkilökunnalle ja paitsi että hakeuduttiin museon sisällä yhteistyöhön, etsittiin myös ulkopuolisia kumppaneita kommentoimaan hanketta. Syntyi verkostoja ja yhteistyön muotoja, jotka voivat toimia jatkossakin väylinä tehdä museotyöstä useammille ihmisille merkityksellistä ja ennakkoluulottomilla tavoilla yhteisöllisempää.

Normeja haastava arkkitehtuuri

Ajatus kaupungeista kaupunkien sisällä, jota Johanna Sinisalo kuvaa kirjassaan Ennen päivänlaskua ei voi, toistuu kauniilla tavalla Arkkitehtuurin monet tarinat -hankkeessa ja erityisesti Joona Rantasalon moderoimassa Arkkitehtuuri kuuluu kaikille -podcastissa. Podcastin eri jaksoissa lähestytään kaupunkia eri väestöryhmien näkökulmista. Jaksoissa keskustellaan siitä miten esimerkiksi asunnottomat, yksinelävät, vammaiset, nuoret ja seksuaali- ja sukupuolivähemmistöihin kuuluvat henkilöt hahmottavat kaupunkia sekä minkälaisia tarpeita heillä on koskien kaupunkitilan, rakennusten ja asuntojen suunnittelua.

Osallisuudesta tai sen puutteesta keskustellaan monessa jaksossa ja yksi jaksoista on pyhitetty kokonaan DIY-ilmiölle, eli omatoimiselle kaupunkikulttuurille ja sille miten ruohojuurella olevat toimijat sekä nuoret ovat ottaneet kaupunkitilan käyttöönsä. Kaikesta kauniista puheesta huolimatta kaikkien oikeus kaupunkitilaan tai mahdollisuuteen vaikuttaa omaan elinympäristöön ei kuitenkaan aina toteudu ja erilaiset monessa kunnassa toteutetut osallistavat budjetoinnit eivät tavoita kaikkia. Asunnottomuutta käsitelevässä jaksossa Vlada Petrovskaja (Vailla vakinaista asuntoa ry) ja Teija Ojankoski (Y-Säätiö) toteavat, että osallisuus kaupunkitilaan ja aktiivinen kansalaisuus kuitenkin edellyttävät sitä, että on myös oma yksityinen tila. Tai Vlada Petrovskajan sanoin: ”arkeen ei varsinaisesti mahdu kauheasti visiointia, koska se arjesta huolehtiminen on ensisijainen asia”.

Toistuva teema keskusteluissa oli valta ja kenen näkökulmasta kaupunkia tai asuntoja suunnitellaan. Arkkitehtuuria käsittelevissä näyttelyissä ja teksteissä estetiikka ja tekniikka ovat usein olleet keskiössä kuten myös arkkitehtien ammattikunta, eteenkin miespuoliset arkkitehdit. Kiinnostuksen kohteena ovat usein olleet näyttävät, myös hyvin kalliit rakennukset, jotka ilmentävät rahaa ja valtaa, ja jotka ovat monien arjen ulkopuolella. Näyttelyiden ulkopuolelle jäävät usein esimerkiksi tavalliset käyttäjät sekä naispuoliset arkkitehdit ja hyvin harvoin arkkitehtuuria on käsitelty saavutettavuus- tai yhdenvertaisuusnäkökulmista. Tätä taustaa vasten oli mukava yhteensattuma, että museossa oli hankkeen aikana sekä Wivi Lönnin arkkitehtuuria, että naisarkkitehtien yhdistystä Architectaa käsitteleviä näyttelyitä.

Hankkeen ja erityisesti podcastien sisällöt toivat uuden raikkaan näkökulman arkkitehtuuriin ja kaupunkisuunnitteluun. Kiinnostavimpana oli ne hetket podcast-keskusteluissa, jolloin haastateltavat tarkastelivat arkkitehtuurin estetiikkaa yhdenvertaisuuden näkökulmista, kuten esimerkiksi Niina Kilpelä, kun hän pohti estetiikan ja esteettömyyden risteyspintoja. Tätä puolta voisi vielä jatkaa ja syventää museon tulevassa toiminnassa – eli lähestyä arkkitehtuuria osallisuus- ja esteettömyysnäkökulmista käsikädessä esteettisten näkökulmien kanssa. Miten saavutettavuus ilmenee estetiikassa, ketkä ovat esteettömän ja sosiaalisen arkkitehtuurin uranuurtajat? Kun arkkitehtuuria ja arkkitehtuurin historiaa tarkastelee tästä näkökulmasta, saadaan näkyviin moninaisempia käyttäjäryhmiä, mutta myös usein varjoon jääneet arkkitehdit. Suomen sosiaalihistoria on esimerkiksi vahvasti kytköksissä niin naisliikkeeseen kuin Suomen ensimmäisiin naisarkkitehteihin.

Inklusiivinen arkkitehtuuri ja suunnittelu tekevät ihmisiä onnellisemmiksi

Hanke osoitti, että tietämystä, kokemusta ja asiantuntijuutta löytyy suunnista, joita ei aiemmin ole Arkkitehtuurimuseossa tai yleisemminkään museotyössä kovin usein kuultu. Hankkeen loputtua olisi toivottavaa, että kokeillut toimintamallit avoimuudessaan sekä heittäytyminen kuuntelevaksi osapuoleksi ei jäisi vain kokeiluksi. Esimerkiksi podcasteissä puhuneet, innostavat asiantuntijat ansaitsevat nähdä hyvän kehityksen jatkuvan.

Kun arkkitehtuurin sosiaalihistoriallisia näkökulmia pidetään esillä, tarvitaan museotyöhön mukaan hyvin monenlaisten ihmisten näkökulmia. Aikakauden tyypillisten isojen linjojen ja ilmiöiden lisäksi arkisen tason puhuttelevat yksilökokemukset tuovat sisältöjä lähemmäksi ketä tahansa. Normeja purkavaa otetta tarvitaan nostamaan esiin historiaa, joka helposti jää piiloon. Hankkeessa tehty museon perusnäyttelyä kommentoiva uusi kerrostuma avaa suuntaa niihin mahdollisuuksiin, joita inklusiivisessa näyttelysuunnittelussa olisi.

Viime vuosien keskusteluissa ja tutkimuskohteina on nähtävissä käsitteitä inklusiivinen kuratointi, inklusiivinen arkkitehtuuri, kaikille suunnittelu ja osallistuva suunnittelu. Arkkitehtuurimuseon hankkeessa oli läsnä näitä kysymyksenasetteluja. Mitä ne voivat tarkoittaa juuri omassa ammatillisessa tekemisessä osana museotyötä? Voinko ja miten antaa jollekin ihmiselle museotyön kautta tunteen, että hänkin on olemassa ja hänen kokemuksillaan ja tiedoillaan on väliä?

Unelmissamme näemme jo näyttelyitä, jotka ovat saavutettavia, esteettömiä ja esteettisesti kiehtovia. Niiden toteutus on ekologisesti kestävällä pohjalla. Näemme sekä näyttelyvieraissa että näyttelysisällöissä samaistuttavia ihmisiä ja opimme jotain uutta historiasta, ihmisistä ja elämästä. Näkökulmat ovat yhteiskuntatietoisia ja valveutuneesti moninaisuuden tunnistavia. Unelmiemme arkkitehtuurinäyttelyissä haastetaan aikaisempia käsityksiä hyvästä arkkitehtuurista, joissa on jätetty huomiotta yhdenvertaisuus- ja esteettömyysnäkökulmia, ja käännetään katsetta inklusiiviseen rakennusperinteeseen. Ne ovat normikriittisiä ja kääntävät katsetta uteliaasti myös länsimaalaisen rakennusperinteen ulkopuolelle. Ne kysyvät mitkä arkkitehdit, tilaratkaisut ja suunnitelmat ovat jääneet varjoon ja tuovat unohdettuja helmiä näkyviin.

Unelmiemme arkkitehtuurimuseo on kaikkien olohuone, se on kantaaottava, yhdenvertaisen yhdyskuntasuunnittelun puolestapuhuja ja se toimii alustana arkkitehtuuria ja kaupunkisuunnittelua käyvälle keskustelulle. Se levittäytyy myös museon seinien ulkopuolelle ja on osa kaupunkilaisten arkea – kuten arkkitehtuuri muutenkin on.

Kirjoittaja ja verkkojulkaisu

Rita Paqvalén ja Sari Salovaara työskentelevät Kulttuuria kaikille –palvelussa, jonka tehtävänä on tarjota tietoa ja tukea kulttuuritoimijoille saavutettavuuden, moninaisuuden ja yhdenvertaisuuden kysymyksissä.

Arkkitehtuurin monet tarinat -verkkojulkaisussa esitellään ja pohditaan Arkkitehtuurimuseossa vuosina 2021–2023 toteutettua hanketta. Työryhmässä mukana olleet museolaiset avaavat hankkeen taustoja ja kulkua sekä reflektoivatoppimaansa. Vierailevien kirjoittajien tekstit arvioivat hanketta ja laajentavat sen näkökulmia.