Eliel Saarinen
20.08.1873, Rantasalmi - 01.07.1950, Bloomfield Hills, Michigan, USA
Eliel Gottlieb Saarinen kirjoitti ylioppilaaksi 1893 ja valmistui arkkitehdiksi Polyteknillisestä opistosta (nyk. Teknillinen korkeakoulu) 1897. Kirjoittautuessaan Polyteknilliseen opistoon hän aloitti opinnot myös Helsingin yliopiston piirustuskoulussa. Jo ennen valmistumistaan hän perusti yhteisen toimiston opiskelutoveriensa Herman Geselliuksen ja Armas Lindgrenin kanssa.
Valmistumisvuonnaan nuoret arkkitehdit voittivat ensimmäisen arkkitehtuurikilpailunsa, minkä seurauksena toimiston ehdotus nk. Tallbergin asuintaloksi toteutettiin Helsingin Katajanokalle 1898. Toimiston kansainväliseksi läpimurtotyöksi muodostui Pariisin vuoden 1900 maailmannäyttelyn Suomen paviljonkirakennus, johon Akseli Gallen-Kallela teki freskot. Tätä seuranneet suuret työt, vakuutusyhtiö Pohjolan toimitalo Helsingissä ja Kansallismuseo olivat molemmat monumentaalisia kivirakennuksia, jotka edustivat kansallisromantiikkaa puhtaimmillaan. Kolmikon yhteinen ateljee- ja asuinrakennus Hvitträsk oli ajalle tyypillinen kokonaistaideteos.
”Hirsi ja graniitti” ei kuitenkaan kattanut kuin osan Gesellius, Lindgren, Saarisen tuotannosta. Vaikutteita saatiin niin amerikkalaisesta liiketaloarkkitehtuurista kuin wieniläisestä vaaleasävyisestä jugend-tyylistä. Wieniläisvaikutteet kuvastuivat hillityissä yksityistaloissa.
Gesellius, Lindgren, Saarinen -toimisto lopetettiin 1905. Armas Lindgren jatkoi Kansallismuseon suunnittelua, Gesellius ja Saarinen työskentelivät yhdessä vielä vuoteen 1907. Samaan aikaan muuttuivat arkkitehtuurin ihanteet, ja monumentaalinen rakenteellisuus tuli vallitsevaksi liikerakennuksissa ja julkisissa laitoksissa. Muutos tuli selvästi esille Helsingin asemarakennuksen suunnittelun vaiheissa: vuonna 1904 pidetyn kilpailun voitti Saarisen kansallisromanttinen ehdotus, mutta suunnitelma muuttui toteutusvaiheessa huomattavasti rationalistisemmaksi.
1910-luku oli Saarisen suurten kaupunkisuunnitelmien aikaa. Tallinnan ja Budapestin asemakaavallisten selvitysten jälkeen hän keskittyi Helsingin ongelmiin. Kaksi keskeistä suunnitelmaa syntyi yksityisen tilauksesta: 1915 Munkkiniemi-Haaga ja 1918 Pro Helsingfors. Suunnitelmat olivat uraauurtavia Suomessa. Molemmissa oli perusteelliset väkilukuennusteet, liikenteen kasvu ja sen edellyttämät järjestelyt olivat keskeisellä sijalla. Munkkiniemi-Haaga-suunnitelmasta tehtiin yksityiskohtainen pienoismalli. Pro Helsingfors -suunnitelma ei toteutunut, ja Munkkiniemi-Haaga-suunnitelmasta rakennettiin vain muutama asuintalo sekä nk. Munkkiniemen pensionaatti.
1922 Saarinen osallistui amerikkalaisen Chicago Tribune -lehden toimitalokilpailuun. Hän voitti toisen palkinnon tyylikkäällä pilvenpiirtäjäehdotuksellaan. Suunnitelma herätti suurta huomiota, ja parempien työtehtävien toivossa Saarinen muutti Yhdysvaltoihin 1923. Jo seuraavana vuonna hänet nimitettiin Michiganin yliopiston professoriksi.
Saarisen jatkuva kiinnostus asemakaavasuunnitteluun kuvastuu Chicagon ja Detroitin toteutumattomissa ranta-aluesuunnitelmissa, jotka hän laati 1923 ja -24. Vuonna 1925 Saarinen sai suunnitellakseen Cranbrook Educational Centerin Michiganiin. Ensimmäinen toteutettu rakennus oli Cranbrook School for Boys. Muita rakennuksia ovat tyttöjen internaattikoulu (Kingswood), tieteellinen tutkimuslaitos sekä viimeisenä museorakennus, jonka yhteyteen ruotsalainen kuvanveistäjä Carl Milles teki veistokset. Saarisen oma talo, jonka hän suunnitteli yhdessä vaimonsa Lojan kanssa, valmistui 1929.
1930-luvun lopulta lähtien Saarinen työskenteli yhdessä poikansa Eeron kanssa. Heidän yhteisiä töitään ovat mm. Kleinhansin konserttitalo Buffalossa ja Tabernacle kirkko Indianassa. Yhteisen toimiston päätyöksi muodostui General Motorsin teknillinen keskus Detroitissa vuodelta 1949. Sen lopulliset piirustukset laati Eero Saarinen.
Eliel Saarisen tärkeimpiä julkaisuja ovat ”Munkkiniemi-Haaga” 1915, ”Pro Helsingfors” 1918, ”The City” 1943 ja ”Search for Form” 1948. Saarinen oli Helsingin yliopiston ja Teknillisen korkeakoulun sekä Karlsruhen, Michiganin, Harvardin ja Iowan yliopistojen kunniatohtori.
Saarisen kokoelma lahjoitettiin Arkkitehtiliitolle myöhemmin perustettavaa arkkitehtuurimuseota varten vuonna 1952. Loja Saarinen oli itse koonnut suuret kansiot, joissa on nähtävissä tiivistetyssä muodossa Eliel Saarisen koko elämäntyö aina Spankovan aikojen pienistä vesiväritöistä viimeisiin, eteerisen ohuisiin lyijykynäluonnoksiin Tabernacle Church of Christ -kappelia varten.
Lukumäärältään kokoelma ei ole suuri, vain 259 piirustusta. Pienen määrän selittää se, että lähtiessään USA:han Eliel Saarinen otti mukaansa vain hyvin suppean valikoiman piirustuksia. Loput hän jätti Hvitträskiin ja määräsi ne vieläpä hävitettäviksi. Usein kysytty työpiirustusaineisto puuttuu tyystin. Vuosien mittaan on kotimaasta vähin erin saatu Saarisen piirustuksia lisää sekä lahjoituksina että ostoina. Myös systemaattisen etsinnän myötä on kokoelma kasvanut ja sisältää nyt yli 500 piirustusta.
Saarisen kokoelma oli siis jo valmiina odottamassa museon perustamista. Museon ensimmäinen näyttely oli Eliel Saarisen muistonäyttely, joka järjestettiin Taidehallissa vuoden 1955 puolella eli ennen kuin museosäätiön säännöt vahvistettiin helmikuussa 1956. Tästä kokoelmasta muodostui perustettavan museon alkupääoma ja tärkein yksittäinen kokoelma.
Eliel Saarisen piirtäjänlahjat tulevat esiin jo hänen koulupoikana tekemissään vesiväritöissä. Poika haaveilikin taidemaalarin urasta. Erityisesti kasvi- ja luontoaiheet ovat olleet hänen mielikohteitaan, ja tuosta mieltymyksestä hänelle oli hyötyä myöhemmin, käyttihän jugend-arkkitehtuuri ornamentiikassaan juuri kotimaista flooraa ja faunaa.
Gesellius, Lindgren, Saarinen -toimiston ajalta hienoin esimerkki museon kokoelmissa on Viipurin maalaiskunnassa sijainneen Suur-Merijoen kartanon suurikokoiset ja näyttävät piirustukset vuodelta 1902. Tähän hienostuneeseen kokonaistaideteokseen tehtiin yksityiskohtaiset piirustukset tekstiilejä ja valaisimia myöten. Kun rakennus tuhoutui sodassa, muodostui piirustuskokoelmasta todellinen aarre. Rakennuksen viimeiseltä omistajalta, Puolustusministeriöltä, on saatu deponaationa mm. Suur-Merijoen työpiirustuksia. Museo on lisäksi saanut lahjoituksena omistajasuvulta mm. tammisen messinkiheloitetun lipaston. Osa kalustuksesta ehdittiin evakuoida sodan jaloista turvaan, mutta kiinteä sisustus tuhotui rakennuksen mukana.
Hvitträskin suunnittelu tapahtui lähes samaan aikaan Suur-Merijoen kartanon kanssa. Piirustuksista käy selkeästi ilmi, että rakennus on arkkitehtiensa ja taitavien kirvesmiesten yhteistyönä löytänyt lopullisen muotonsa itse paikalla. Piirustukset ovat olleet pikemminkin ohjeellisia ja idealuonnosten tapaisia kuin orjallisesti noudatettaviksi tarkoitettuja. Suunnitelmiin tehtiin jatkuvasti muutoksia niin, että tiedusteltaessa Hvitträskin rakennuspiirustuksia, on parasta vastata ettei sellaisia oikeastaan ole.
Museon kokoelmissa parhaita esimerkkejä Eliel Saarisen taidokkaasta kynänkäytöstä ovat mm. Helsingin rautatieaseman lopullisen vaiheen perspektiivipiirustukset sekä monumentaaliset luonnokset Canberran asemakaavakilpailuun. Edellä mainitut kohteet ovat hienoimmat esimerkit hänen kuuluisasta ”kaarevan viivan” tekniikastaan. Canberran asemakaavasuunnitelmiin liittyi utopistisia lintuperspektiivi-illuusioita, joissa on enemmän hengen jättiläisen uljasta lentoa kuin todellisuuspohjaa.
Loistavimmillaan Eliel Saarinen oli lyijykynän käyttäjänä. Tämän taidon hän kehitti huippuunsa Amerikan kaudellaan. Kotimaassa parhaimmat esimerkit tästä taidosta ovat kiivasta väittelyä herättäneet luonnokset 1000 mk:n seteleitä varten. Alastomia ihmishahmoja ei ollut totuttu näkemään – varsinkaan seteleissä.
Juuri ennen Amerikkaan lähtöään Eliel Saarinen suunnitteli Kalevala-seuran toimeksiannosta mahtavan Kalevala-talon Munkkiniemeen. Suunnitelman voimahahmoina olivat A. Gallen-Kallela ja kuvanveistäjä Alpo Sailo. Suunnitelma osoittautui aivan liian suurisuuntaiseksi, eikä rahoitusta saatu järjestymään.
Monet tällaiset suurelliset projektit ja toteuttamatta jääneet kilpailuvoitot olivat omiaan turhauttamaan Saarista. Ne osaltaan kypsyttivät hänen päätöstään muuttaa USA:han, vaikka lopullisena syynä oli sijoitus Chicago Tribunen lehtitalon pilvenpiirtäjäkilpailussa 1922. Kilpailuehdotuksesta on säilynyt vain kaksi luonnospiirustusta, jotka ovat museon kokoelmissa. Usein ihmetellään, miten syrjäisessä Suomessa on voitu luonnostella tämä amerikkalaisen pilvenpiirtäjän prototyyppi. Kun katsoo Hvitträskin valtavien ”tornikuusien” huimaavaa korkeutta, ei ajatus enää tunnu mahdottomalta. Näiden kuusien suojaan Eliel Saarisen tuhka kätkettiin heinäkuussa 1950.