Svante Olsson

20.06.1856, Riseberga - 30.05.1941

Svante Olsson oli ruotsalaissyntyinen puutarhuri, joka muutti Suomeen tultuaan valituksi Helsingin kaupunginpuutarhurin virkaan. Olsson toi maahan mukanaan täysin uudenlaisen mannermaisen kaupunkipuistokulttuurin sekä puutarhasuunnittelutyylin. Hänen kädenjälkensä ulottui lukuisten uusien puistosuunnitelmien sekä uudistustöiden ansiosta suureen osaan Helsingin kantakaupungin julkisista puistoalueista. Tämän lisäksi hän toimi konsulttina eri puolilla maata. Svante Olsson oli puutarha-arkkitehti Paul Olssonin isä.

Svante Olsson syntyi Etelä-Ruotsissa Skoonen maakunnassa pientilallisen poikana. Hän hankki oppia puutarhanhoidosta työskennellessään useiden Ruotsin kuninkaallisten linnojen puutarhoissa sekä Kööpenhaminassa. Samoihin aikoihin, kun Tukholmassa ryhdyttiin toteuttamaan laajaa puistorakennusohjelmaa, Olsson toimi kaupunki-istutuksilla kaupunginarkkitehdin Hans Medinin apulaisena ja kehittyi puistosuunnittelun ammattilaiseksi.

1880-luvulla oli Suomessakin kaupungistumisen seurauksena valveuduttu puistopolitiikassa. Kun Helsingin kaupunki perusti vakituisen kaupunginpuutarhurin toimen vuonna 1889, Olsson valittiin tehtävään useiden hakijoiden joukosta. Hän muutti perheineen Helsinkiin ja aloitti oitis työnsä kaupunginpuutarhurina.

Kaupungilla oli tuolloin hoidettavinaan erilaisia puistoja kuten kaupunkilaisten suosima näyttäytymispaikka Esplanadi, vanhin julkiseen tarkoitukseen rakennettu viheralue Kaisaniemen puisto, kylpylän yhteydessä oleva Kaivopuisto sekä Eläintarhan huvila-alueen yleiset istutukset. Olssonin ensimmäisiä töitä olivat Kaivopuiston ja Ritaripuistikon uudistaminen sekä Tähtitorninvuoren istuttaminen. Vuonna 1890 perustettiin puolestaan kaupungin kasvihuone ja taimitarha Tehtaanpuistoon – uudella kaupunginpuutarhurilla riitti suunniteltavaa alusta pitäen.

Pian Helsinkiin muuttamisen jälkeen perhe kasvoi jälleen, kun Olssonin nuorempi poika Paul Olsson syntyi vuonna 1890. Vuonna 1898 kaupunginpuutarhurin toimi siirrettiin rakennuskonttorilta (nyk. rakennusvirasto) ja rahatoimikamarilta puutarhalautakunnan alaisuuteen. Kaupunginarkkitehdin työnkuva säilyi kuitenkin kutakuinkin samanlaisena ja Olsson jatkoi suunnittelutyöhön keskittymistä. 1900-luvun vaihteessa hän laati mm. Punanotkon puiston, Tehtaanpuiston ja monien pienempien puistoalueiden suunnitelmat sekä suunnitelmat Hakasalmen, Hesperian ja Kaisaniemen puistojen ja Vanhan kirkkopuiston uudistamiseksi. Osa suunnitelmista liittyi suurempaan hankkeeseen, jossa Helsingin sisälahdet oli tarkoitus yhdistää istutuksia laajemmaksi kansanpuistovyöhykkeeksi.

Vuonna 1910 puutarhalautakunta lakkautettiin ja puistotoimi siirtyi yleisten töiden lautakunnan alaiseksi organisaatioksi. Svante Olsson toimi organisaatiomuutoksen jälkeen kaupunki-istutusten osaston johtajana jatkaen edelleen suunnittelutyötä. Hän sai vuonna 1913 avukseen puutarha-arkkitehdiksi opiskelleen nuoremman poikansa Paul Olssonin, joka toimi hänen apulaiskaupunginpuutarhurinaan vuoteen 1920 saakka.

Helsingin ensimmäiset puistot olivat keskustassa sijaitsevia maisemapuistoja. Puistosuunnittelussa tärkeitä huomioitavia olivat niin näkymät kuin kasvisto. Maisemapuistot toimivat eräänlaisina kasvien näyttelytiloina ja niissä nähtiin runsaasti myös eksoottisia kasveja, joiden valintaan vaikuttivat pitkälti puistojen käyttäjät toiveineen. Kaupunkipuistot olivat lähinnä herrasväen päiväkävelyihin tarkoitettuja viheralueita, kun taas työväestölle perustettiin omia kansanpuistoja kuten Seurasaari ja Mustikkamaa. Alemman yhteiskuntaluokan esiintyminen herrasväen kaupunkipuistoissa ei ollut suvaittavaa.

Olsson toi osaltaan Suomeen mannermaisen kaupunkipuistokulttuurin. Hän käytti suunnittelussaan saksalaisvaikutteista biedermeier-tyylistä puutarha-arkkitehtuuria, jossa kasvit sijoitettiin puistoihin vapaamuotoisesti. Aloitettuaan yhteistyön poikansa Paul Olssonin kanssa, hänen suosimastaan puistotyypistä siirryttiin kuitenkin kohti geometrisempää muotopuutarhatyyliä eli arkkitehtonista puutarhatyyliä. Poika oli opiskellut alaa sekä työskennellyt aiemmin Keski-Euroopassa, missä oli omaksunut suunnitteluunsa tämän englantilais-saksalaisen muotopuutarhatyylin. Olssonien yhteistyössä Helsinkiin suunnittelemia viheralueita olivat mm. Eiranpuistikko, Engelinaukio, Talvipuutarha ja Alppipuisto. Eiranpuistikko (1915) oli maan ensimmäinen arkkitehtoniseen tyyliin toteutettu istutuskokonaisuus.

Svante Olssonin kädenjälki näkyi myös muualla maamme viheralueilla. Hän suunnitteli yhdessä Paul Olssonin kanssa esimerkiksi Kultarannan, maanviljelysneuvos Alfred Kordelinin kesähuvilan puutarhan Naantaliin. Kultaranta siirtyi sittemmin valtiolle ja se tunnetaan nykyään tasavallan presidentin kesäasuntona.

Svante ja Paul Olsson ansioituivat erityisesti kartanoiden ja huviloiden ympäristöjen suunnittelijoina. Esimerkiksi lukuisat Kaivopuiston ja Kauniaisten pihasuunnitelmat olivat Olssonien yhteistyön tulosta. Svante Olsson suunnitteli ja toimi esikuvana myös monissa muissa kohteissa, joskaan hänen koko tuotantonsa muualla maassa ei ole täysin kattavasti tunnettu. Hänen suunnitelmiaan oli mm. Oulussa ja Tampereella.

Svante Olssonin aloittama perinne jatkui maassamme hänen poikansa ja pojanpoikansa ylläpitäminä. Myös Paul Olssonin pojasta Leif Olssonista tuli sittemmin puutarha-arkkitehti, joka jatkoi isänsä perustaman toimiston pitoa vielä 1980-luvun loppuun saakka. Suvussa säilyneen toimiston piirustukset säilyivät siksi tallessa ja hyvässä järjestyksessä, kunnes ne viimein 2000-luvun alussa arkistoitiin asianmukaisella tavalla.

Olsson oli maamme ensimmäisiä puutarha-arkkitehteja ja vaikutti alan leviämiseen sekä kehittymiseen sen alkuvaiheilla. Hän oli ammattikuntansa keskuudessa erittäin arvostettu. Hän oli esimerkiksi mukana perustamassa Finska Trädgårdsodlareförbundet -järjestöä vuonna 1892 sekä toimittamassa Puutarha -lehden ruotsinkielistä vastinetta, joka ilmestyi kuukausittain Hufvudstadsbladetin liitteenä.

Arkkitehtuurimuseo (ent. Suomen rakennustaiteen museo) sai lahjoituksena Olssonin puutarha-arkkitehtuuritoimiston piirustukset ja valokuvat vuonna 2001. Erittäin laaja kokoelma käsittää puutarha- ja puistosuunnitelmia kolmessa sukupolvessa, vuosilta 1913-1990.