Woldemar Baeckman

01.03.1911, Pietari - 11.04.1994

Woldemar Baeckman syntyi Pietarissa. Hän kirjoitti ylioppilaaksi Nya Svenska Läroverketistä vuonna 1930 ja ryhtyi opiskelemaan arkkitehtuuria. Baeckman valmistui arkkitehdiksi Teknillisestä korkeakoulusta vuonna 1938 ja avioitui seuraavana vuonna samaten Teknillisessä korkeakoulussa opiskelleen arkkitehti Carin Aune Elisabeth os. Rinteen kanssa. Pariskunta sai yhden tyttären, joka myöhemmin ryhtyi myös alalle. Tytär kouluttautui sisustusarkkitehdiksi.

Baeckman teki opintomatkoja mm. Ruotsiin ja Tanskaan. Hän pääsi heti valmistuttuaan töihin Helsingin kaupungin rakennuskonttoriin, missä työskenteli vuosina 1938-1941 sekä sodan jälkeen 1944-1946. Tuona aikana hän suunnitteli esimerkiksi puutaloryhmiä yhdessä kaupunginarkkitehti Hilding Ekelundin ja arkkitehti Yrjö Dunderfeltin kanssa Toukolaan ja Kumpulaan. Sodan päätyttyä Baeckman työskenteli jonkin aikaa myös Suomen arkkitehtiliiton standardisoimislaitoksen palveluksessa.

Helsingin kaupungin rakennuskonttorissa työskennellessään Baeckman tutustui todennäköisesti Hugo Harmiaan, jonka kanssa perusti yhteisen arkkitehtuuritoimiston vuonna 1940. Harmia oli ehtinyt tehdä alan töitä jo hieman kauemmin ja oli hankkinut kokemusta esimerkiksi arkkitehtuurikilpailuihin osallistumisesta. Harmia ja Baeckman nousivatkin tunnetuiksi juuri lukuisten kilpailuosallistumistensa kautta, joissa he usein myös menestyivät. Jo tuohon aikaan Baeckman kirjoitti innokkaasti myös artikkeleita arkkitehtuurista alan julkaisuihin sekä sanomalehtiin.

Harmian ja Baeckmanin toimisto oli tuottelias, ja heidän yhteistyössään syntyi mm. Raisiontien asuintaloryhmä Ruskeasuolle (1946-1951), Helsingin kauppakorkeakoulu (1950, ks. Hugo Harmia), Hakan asuntokortteli (1945-1964) Hämeentielle sekä Helsingin kaupungin liikennelaitoksen Koskelan hallit (1953), jotka valmistuivat vasta Harmian äkillisen kuoleman jälkeen. Kun Harmia menehtyi Kuopioon suuntautuneella työmatkallaan vuonna 1952, Baeckman viimeisteli keskeneräiset työt yksin ja jatkoi tämän jälkeen toimiston pitoa omalla nimellään.

Esimerkiksi Helsingin Asuntokeskuskunnan (Haka) rakennuttama asuntokortteli rakennettiin kilpailuvoiton pohjalta keskeiselle, mutta ongelmalliselle tontille Vallilaan. Sen suunnittelussa Baeckman ja Harmia onnistuivat kääntämään maaston asettaman haasteellisuuden rakennuksen eduksi suunnitellen siitä eriluonteisista osista koostuvan monumentaalisen kokonaisuuden, jonka tunnusmerkkinä toimi Hämeentien ja Mäkelänkadun risteykseen sijoitettu korkea tornimainen osa. Hakan asuntokortteli tunnetaan myös nimellä ”Allotria” rakennuksessa myöhemmin toimineen elokuvateatterin mukaan. Alunperin rakennuskompleksiin oli sijoitettu asuntojen lisäksi Hakan toimisto, johon liittyi mm. pääjohtajan työhuone sekä Hakan pankkisali komeine kassakaappeineen.

Hakan näyttävä funktionalistinen asuinrakennus muistuttaa Baeckmanin kytköksistä sosiaaliseen asuntotuotantoon, joskin arkkitehti tunnetaan ehkä paremmin suunnittelemistaan julkisista rakennuksista sekä toimistotaloista. Baeckmanin tuotantoon mahtui myös merkittäviä teollisuusrakennuksia kuten Oy Asea Ab:n tehdas- ja varastorakennus (1961, yhdessä Eero Miikkulaisen ja Kurt Mobergin kanssa) Espooseen sekä Oy Sinebrychoff Ab:n panimorakennus (1970) Helsingin Hietalahteen. Baeckman suunnitteli toimisto- ja teollisuusrakennuksia myös esimerkiksi Suomen Sokeri Oy:lle sekä Nokia Oy:n kaapelitehtaan (1960-luvulla) Siuntion Pickalaan.

Baeckmanin ura kesti aina 1940-luvun taitteesta 1970-luvun lopulle saakka. Hänen suunnittelunsa kehittyi ajan ihanteiden mukana. Kun hänen varhainen tuotantonsa oli vielä julkisissa rakennuksissa funktionalistista ja asuinrakennuksissa kodikkuutta suosivaa, oli hän 1960- ja 1970-lukujen suunnitelmiinsa omaksunut konstruktivismin ja betonibrutalismin harkitun karkeuden. Uudenaikaista arkkitehtuuria suunnitellessaan Baeckman keskittyi kuitenkin aina sopusointuun ympäristön kanssa.

Hän kirjoitti esimerkiksi yhdessä Helmer Löfströmin kanssa suunnittelemastaan Åbo Akademin instituuttirakennuksesta Gadoliniasta (1969), että suunnittelussa oli keskitytty korttelirakenteen avoimuuden säilyttämiseen, joskaan uudisrakennuksen ei ollut tarkoitus sulautua ympäristöön sataprosenttisesti. Kontrasti, joka matalan ja konstruktivistisen rakennuksen sekä sitä ympäröivien Piispankadun vanhojen rakennusten välille syntyi, oli tarkoin harkittu. Moderni arkkitehtuuri oli pyritty sovittamaan vanhaan tätä mahdollisimman pitkälle kunnioittaen.

Toinen esimerkki Baeckmanin moderneimmista töistä oli Turun Sibelius-museo (1969). Neliömäinen ja tasakattoinen rakennus sijoittui niin ikään historialliseen Turkuun, Piispankadun varrelle. Kaksikerroksisen rakennuksen toinen kerros sijoittui maan alle siten, että matalan rakennuksen horisontaalisuus korostui entisestään.

Baeckman kuvaili itse Sibelius-museon olleen suunnittelukohteena erityisen lähellä hänen sydäntään. Sen julkisivua hallitsi yhtenäinen elementeistä koottu betonipinta sekä sisä- ja ulkotilan yhdistävä lasinen sisäänvedetty portaali. Rakennuksen käsittelemättömät raakabetonipinnat herättivät aikanaan ihmetystä, mutta ne hyväksyttiin pian ajan betonibrutalismin ilmentymäksi. Baeckman olikin leikitellyt puisten lautamuottien avulla hyvin omintakeisella tavalla – pääjulkisivua koristi nimittäin persoonallinen betonireliefi limittäin asetetuilla lautamuoteilla aikaansaatuine geometrisine kuvioineen.

Woldemar Baeckman oli uuttera myös toimistonsa ulkopuolella ja liittyi ahkerasti ammattikunnan yhdistystoimintaan. Hän oli Suomen arkkitehtiliiton sekä ruotsinkielisen Tekniska Föreningen i Finlandin (TFiF) jäsen. Muista luottamustoimista mainittakoon, että hän toimi sihteerinä Valtion rakennustaiteen asiantuntijalautakunnassa vuosina 1941-1944, varapuheenjohtajana TFiF:n Arkitektgilletissä 1945-1947 ja Suomen arkkitehtiliiton hallituksen jäsenenä 1946-1947 ja 1951-1952.

Woldemar Baeckmanin piirustukset lahjoitettiin museolle 2017. Niiden joukossa ovat myös Baeckmanin yhdessä Hugo Harmian suunnitteleman Helsingin Kauppakorkeakoulun piirustukset.