KOULUARKKITEHTUURI

Sodanjälkeiset vuosikymmenet merkitsivät Suomelle valtavaa murrosta. Maata jälleen- ja uudisrakennettiin sekä fyysisesti että henkisesti. Uudistukset koskivat myös koululaitosta, jota ravisteltiin etenkin 1950-luvun aikana. Fyysisen paineen muodostivat suuret ikäluokat, jotka saavuttivat oppivelvollisuusiän 1950-luvun alussa. Säännöstelystä ja sotakorvauksistaan juuri ja juuri selvinnyt Suomi joutui rakennuttamaan ennätysmäärän uusia kouluja järjestääkseen tilat uusille oppilasmassoille. Koulut olivatkin sodan jälkeen selvästi eniten rakennettu julkinen rakennustyyppi Suomessa.

Henkisen ilmapiirin muutos näkyi muutoksina pedagogisissa ihanteissa ja yleensä suhtautumisessa lapsen kasvattamiseen. Aikaisempi ohjenuora ”joka kuritta kasvaa, se kunniatta kuolee” alkoi menettää merkitystään. Koulua ei enää nähty kurinpitolaitoksena. Keskeiseksi tavoitteeksi nousi lapsen yksilöllisyyden ja tarpeiden arvostaminen sekä oikeanlainen motivointi. Kasvatus nähtiin lapsen persoonallisten tarpeiden virittämisenä ja tyydyttämisenä sillä tavoin, että hän sopeutuisi ympäristöönsä. Siksi olennaista oli tarjota lapselle mahdollisimman monipuolinen ja virikkeellinen ärsykeympäristö, joka rohkaisisi tätä sopeutumista.

Tässä on kuitenkin syytä huomauttaa, että käytännön tasolla, luokkahuoneessa, kasvatusideologian muutos oli pitkään pelkkää sanahelinää. Vanha kuri-ideologia alkoi käytännössä murtua vasta peruskoulun myötä 1970-luvulla.

Kasvatusideologian muutoksella oli kuitenkin välittömiä vaikutuksia kouluarkkitehtuuriin. 1950-luvun aikana käsitys koulurakennuksen seremoniallisesta roolista yhteisön monumenttina heikkeni. Koulurakennukset muuttuivat matalammiksi, ne istutettiin maastoon sen muotoja seuraten tavoitteena luoda suojaisia, pienempiä pihapiirejä ja lapsen mittakaavaa kunnioittavaa ympäristöä.

Tätä kehityssuuntaa tuettiin myös ylemmältä taholta. Helsingin kaupungin 1949 järjestämä Meilahden kansakoulukilpailu oli ensimmäinen yleinen koulukilpailu maassamme. Kilpailuohjelman mukaan tavoitteena oli löytää nimenomaan ”uusi ajanmukainen kansakoulu”.

Jorma Järveä voi syystä pitää 1950-luvun keskeisimpänä koulusuunnittelijana Suomessa. Hän kirjoitti aiheesta, oli hyvin perillä alan kansainvälisestä kehityksestä ja sovelsi rohkeasti uusia ajatuksia maamme olosuhteisiin. Kouluarkkitehtuurin parissa hän loi useita uransa innovatiivisimpia ja persoonallisimpia töitä.

Järven koulusuunnittelun tärkein lähtökohta oli koulun todellisten käyttäjien, lasten, mittakaavan huomioiminen. Toimiston toimiessa vielä kodin yhteydessä ei ollut harvinaista, että Järvi kutsui jonkun lapsistaan ”mittakaavaihmiseksi” tarkistaakseen suunnitelmiensa yksityiskohtia. Hukkapinta-alan minimointi sekä valon ja ilman maksimointi olivat myös keskeisiä tavoitteita. Järvi kannatti yksikerroksisia kouluja ja kuusikulmaisia luokkia juuri näillä perusteilla. Lisäksi hän painotti tilojen monikäyttöisyyttä ja koulurakennusten toimimista kouluajan ulkopuolella myös alueidensa kulttuurikeskuksina.

Jorma Järven koulusuunnitelmat heijastavat erinomaisesti yhtä merkittävintä kouluarkkitehtuurin murrosvaihetta maassamme. Lisäksi niiden kautta hahmottuu Järven yleinen suunnittelufilosofia: suunnitteluongelmiin ei ole olemassa valmiiksi muokattua yksiselitteistä ”parasta ratkaisua”, vaan jokainen ratkaisu on uniikki ja syntyy tilanteen asettamista reunaehdoista, rakennuspaikan, käyttäjien, taloudellisten ja käytännöllisten ehtojen ristipaineesta, kauneutta unohtamatta.

Järven toteutetut koulut ovat pääasiassa säilyneet melko hyvin. Laajennukset ja muutokset on yleensä tehty alkuperäisen arkkitehtuurin henkeä kunnioittaen. Muun muassa uudet tekniset vaatimukset sekä käyttötarkoituksen muutokset muodostavat kuitenkin uhan alkuperäisen kouluarkkitehtuurin säilymiselle. Olisi toivottavaa, että myöskään näiden muutosten myötä Järven arkkitehtuurin herkkävaistoinen ominaislaatu ei katoaisi.