Aamukahvilla Garden Futures -näyttelyssä

Teksti ja kuvat: Henriikka Reinman

Rakentaako ihminen puutarhaa aina oman hyvinvointinsa tueksi vai voisiko puutarhanhoito olla myös epäitsekäs teko? Aamukahvilla-blogista, -podcastista ja somekanavista tuttu Henriikka Reinman vieraili tuoreiltaan Garden Futures -näyttelyssä. Arkkitehtuurimuseon ja Designmuseon yhteisen näyttelyn keskiössä ovat puutarhat ja ihmisen suhde luontoon. Näyttely käsittelee puutarhaa muun muassa luonnon, muotoilun, arkkitehtuurin ja politiikan kautta. Tässä tekstissä Henriikka tutkailee omaa luontosuhdettaan ja kertoo, millaisia ajatuksia näyttelyvierailu herätti. 

“Itse huomasin kiinnittäväni erityishuomiota juuri siihen, mitä ihminen tekee luonnolle puutarhanhoidon kautta ja miksi. Ja miten tähän pitäisi suhtautua?“

Garden Futures: Suunnittelua luonnon kanssa -näyttely on Arkkitehtuurimuseon ja Designmuseon ensimmäinen yhteisnäyttely. Näyttely jakautuu kahteen rinnakkain sijaitsevaan rakennukseen ja rakentaa samalla alun kahden museon yhteiselle taipaleelle. Avoinna 31.3. asti.

Paluu vanhaan ja sukellus uuteen

Designmuseo – yksi opiskeluaikojeni suosikkipaikkoja. Opiskelin kulttuurituottajaksi kymmenisen vuotta sitten ja silloin tuo kaunis rakennus tuli tutuksi. Mitä sitten kävi? Ilmeisesti joku etääntyminen ja kynnyksen korotus, sillä viime vierailusta oli kulunut hälyttävän monta vuotta.  

Museot ovat minulle ristiriitaisia paikkoja. Rakastan niitä, kunhan vain saan itseni sinne sisään ja mieleni viritettyä oikealle taajuudelle. Mutta jostain syystä lokeroin museokäynnit korkeakulttuurisiksi, minulle etäisiksi kohteiksi, mikä tekee kynnyksestä yllättävän korkean.  

Tarvitsisin selkeästi jotain mentaalityötä asian kanssa, sillä omat mieleni sisäiset ajatushyrrät vastaavat todellisuutta hyvin harvan museon kohdalla: esimerkiksi juuri Designmuseo on yksi helpoimmista museoista tällaisellekin saapastelijalle, joiden viikkorutiineihin eivät museo kuulu ja jotka helposti ajattelevat ”äh pitäisi ehdottomasti käydä, mutta just nyt ei kyllä pysty.”  

Siinä missä Designmuseo on minulle erittäin tuttu, tai ainakin joskus oli, oli Arkkitehtuurimuseo täysin uusi. Suoraan sanoen en ollut edes koskaan ajattelut koko rakennusta tai hahmottanut museon olemassaoloa. ”Et ole ainoa”, osattiin museon henkilökunnan puolesta hymyillen kertoa.  

Oli siis aikakin tutustua myös tähän jylhien portaiden rakennukseen, sekä näyttelyyn johon ne portaat johtavat. 

“Luonto ja puutarhakulttuuri, design – ei tarvitse houkutella enempää”

Innostuin kovasti, kun kuulin marraskuussa Arkkitehtuurimuseoon ja Designmuseoon auenneesta Garden Futures: Suunnittelua luonnon kanssa -näyttelystä. Luonto ja puutarhakulttuuri, design – ei tarvitse houkutella enempää. Näistä teemoista minulla on omakohtaista kokemusta ja ajatuksia, sekä motivaatiota ymmärtää lisää. Halusin ehdottomasti nähdä näyttelyn.

Mutta itse näyttelyyn päästessäni tajusin, etten oikein ollut edes ennättänyt hahmotella mielessäni kovin konkreettisesti, mitä näyttely voisi pitää sisällään. Ensiajatukseni oli jotkut visuaaliset, kuratoidut puutarhamessut, mutta sitten luin Hesarin artikkelin näyttelystä. Sen kulma oli niin vahvasti tulevaisuuden puutarhojen luonnonmukaisuudessa ja pölyttäjissä, että aivot menivät aivan ristiin. Mitä näyttelyltä voi oikein odottaa? Pitääkö näyttelyyn valmistautua jättämällä aivot narikkaan, jotta voi nautiskella kukkaloistosta? Vai päinvastoin mennä skarpilla hetkellä, jotta pystyy ottamaan vastaan kaiken poliittisen ja muodostamaan valideja argumentteja polttavista tulevaisuuden puutarha-aiheista?  

Päätin mennä ihan vain omana itsenäni. Valikoivan poliittisena, hetkittäin aivot narikassa ja toisinaan skarppina. Aamukahvikupillisen sentään join, jotta aivoissa kulki edes jotain muuta kuin posetiivari apinoineen.  

Onko puutarhan hoito todellisuudessa brutaalia luonnon manipulointia? 

Näyttely jakautuu kahteen museoon, joihin pääsee samalla lipulla. Aloittaa voi kummasta tahansa rakennuksesta. Itse päädyin aloittamaan tutummasta eli Designmuseosta. Sisään tullessa muistin taas, miten kaunis tuo paikka onkaan. Porraskaiteet, ikkunat, jykevät pylväät – miksi en käy täällä useammin? Vaikka vain museon kahvila-ravintolassa lounaalla tai hamstraamassa uusia muistikirjoja, jos en muuta. 

Itse näyttely avautui edessä äärimmäisen kauniina. Näyttely on kiertonäyttely, mutta jokaisessa näyttelypaikassa kukin kohdemaa tuo siihen oman lisänsä. Uskallan veikata, että Viivi Valkeeniemen kuivakukka-asetelmat vievät jokaisen kävijän ensihuomion. Lisäksi pylväiden välissä oli näyttävästi esillä Triin Tintin kaksi Hort Couture -kokoelman asua sekä Catharina Kajanderin maalattuja punasavivaaseja. 

“Väistämättä mielessäni pysyi lähes alusta loppuun ajatus, että saisiko ihminen edes määritellä puutarhan hoidon kautta sitä, mitä luonto luonnostaan olisi.”

Itseäni puhutteli erityisesti Valkeeniemen teosten sammal. Se vie ajatukset metsän rauhaan. Vaikka huomasin myös, että samalla tuntuikin väkivaltaiselta nähdä sammalta sisätiloissa ja kuivattuna. Ehkä tässä piilee joku ydin siihenkin, miten koko näyttelyn koin. Väistämättä mielessäni pysyi lähes alusta loppuun ajatus, että saisiko ihminen edes määritellä puutarhan hoidon kautta sitä, mitä luonto luonnostaan olisi. Onko puutarhan hoito todellisuudella brutaalia luonnon manipulointia? 

Tässä lienee näyttelyn syvin olemus: ensinäkemältä näkee kauneutta ja palasia luonnosta. Ja sitten, melko vikkelästikin, näyttely alkaa avautua uusien urien kautta: millaiset urat kullekin valikoituvat, riippuu tosi paljon kokijasta itsestään.  

Itse huomasin kiinnittäväni erityishuomiota juuri siihen, mitä ihminen tekee luonnolle puutarhanhoidon kautta ja miksi. Ja miten tähän pitäisi suhtautua?  

Ristiriitainen suhde “siistiin” puutarhaan

Voiko ihminen oikeuttaa itselleen luonnon hyväksikäytön puutarhanhoidon muodossa, jotta saa itse siitä hyvinvointia? Ja löytyisikö tulevaisuuteen todella sellainen luonnonmukaisen puutarhanhoidon suuntaus ja tapa, jota voisi toteuttaa tuntematta huonoa omatuntoa? Näitä kysymyksiä olen itse pohtinut paljon, kun olen muutaman vuoden hoitanut pihaamme ja erityisesti rakasta lavatarha-hyötypuutarhaamme. Haaveilen yksinkertaisesta kallio- ja kunttapihasta, mutta kun meillä ei nyt ole sellaista, vaan ostimme kodin valtavalla puutarhalla, ovat ajatuksetkin kulkeneet sen sanelemia reittejä.  

Puutarhanhoitajien luulisi olevan luonnonystäviä, ja tutkimusten mukaan luontoon tutustuminen ja siitä oppiminen myös vahvistaa oppijan luontoyhteyttä. Viime vuosikymmenten ajan valloillaan olevat ”siistin puutarhan” trendi on kuitenkin kuihduttanut puutarhojen monimuotoisuutta ja ekosysteemiä. Näiden mietteiden kautta kiersin näyttelyä ja pyrin löytämään näyttelyn keskeisiä ajatuksia teoksista. Yritin kiertää teosten äärellä mahdollisimman tyhjällä mielellä. Halusin karsia harteilta sen, mitä tiesin puutarhasta ja mitä koen sen olevan, ja ottaa vastaan juuri sitä, mitä näyttely antaa. 

Erityisen mieleen jäävä teos oli kuvapari Etiopiasta. Toisessa kuvassa oli ilmakuvana kartta, jossa näkyi palloina moskeijat kyseisessä maankohdassa. Toisessa kuvassa oli kuva moskeijasta, jonka ympärille oli kasvatettu upea, vihreä puutarhaparatiisi. Kirkkojen tiheä määrä oli itsessään pysäyttävän absurdi, mutta erityisesti tuo kirkon viherympäristö painui mieleen – kuin kangastus paratiisi keskellä kuivuutta. On hämmentävää, miten monesti luonto ja puutarha nähdään paratiisina vasta silloin, kun se tuo ihmiselle virkistystä. 

Toinen mieleenpainuva teos oli Pollinator Pathmaker -teos, jossa esiteltiin tulevaisuuden puutarhansuunnitteluohjelmaa. Ohjelman tarkoituksena on hyödyntää tekoälyä ja dataa, jotta kuhunkin puutarhaan saataisiin toteutettua maksimaalinen luonnon monimuotoisuus pölyttäjiä, rinnakkaiskasveja ynnä muuta miljöötä rikastavaa hyödyntäen. Ohjelmaan oli syötettävä suunniteltavan maapläntin perustiedot ja mahdollisia toiveita, joiden pohjalta ohjelma esitti visionsa mahdollisesta puutarhasta piirtäen samalla leiskuvan värikkäät havainnekuvat suunnitelmasta. Jos tulevaisuus näyttääkin näin helpolta ja värikkäältä, ei meillä ole mitään hätää. 

Kolmantena haluan nostaa väkevän teoksen Arkkitehtuurimuseon puolelta. Siellä Haitallisten vieraslajien puutarha -teoksen ytimenä oli verrata kasviston vieraslajeja maahanmuuttajiin. Kuvissa esiintyi muun muassa jättipalsami, EU:ssa haitalliseksi määritelty vieraslaji, jonka kanssa olen itsekin taistellut kotonamme Porvoon saaristossa. On ollut uskomatonta huomata, miten syvää inhoa voi alkaa tuntea kasvia kohtaan, jonka saa tietää olevan vieraslaji. Sain tutulta puutarhurilta vinkin, että jättipalsamista kannattaa päästä vikkelästi eroon, ennen kuin se valtaa muut alleen. Tartuin talkoisiin ja nyt nähdessäni vaaleanpunaisia, korkeaksi kasvavia kasveja kotitiellämme, nyhdän niitä maasta kuin riivattu. Kasvin kauneutta on vaikea nähdä, kuten on käynyt myös lupiinin kanssa. 

Näyttelyn teoksen kautta aloin miettiä vieraslajeja maahanmuuttovertauksen kautta. Vertaus on totta kai monessa mielessä ontuva, mutta on se osuvakin. Kipeää teki miettiä tuota vertausta ja sitä vierauden ja uuden pelkoa, mikä ympärillämme yhteiskunnassamme velloo. Luulen, että jatkan jättipalsamin kitkemistä, mutta ehkä touhuuni tulee joku lempeyden sivumaku. 

Laaja näyttely tarjoaa mielelle lukuisia polkuja kuljettavaksi

Garden Futures: Suunnittelua luonnon kanssa on helposti lähestyttävä näyttely, mutta se imee myös helposti uusiin kerroksiin. Luulen, että jonain väsyneenä iltapäivänä olisin keräillyt näyttelytilasta mieleeni kaikki sydäntälämmittävät tarinat siirtolapuutarhamökeistä ja ihastellut kaunista orvokkikeramiikkaa ja loisteliasta ergonomiaa, joka on löytänyt tiensä suomalaisiin puutarhanhoitovälineisiin.  

Tällä kertaa mieli vei kuitenkin toiseen suuntaan ja annoin sen tapahtua mielihyvin. Yllättävää kyllä, ajatuksista ei kuitenkaan missään kohtaa tullut synkkiä, vaan näyttely oli kohottava kokemus. Videolla pyörivät kuvat puutarhoista eri maailman kolkista sekä kaikki luontoympäristön visualisointi ylläpitivät toivoa ja kiinnostusta tulevaisuuden puutarhoista. Ehkä ihminen voisi todella löytää tiensä alas norsunluutornistaan ja laskeutua puutarhan suojelijaksi ja rinnalla kulkijaksi. Voisi kai ihminenkin olla yksi puutarhassa kulkevista eläinlajeista.

Luulen, että opin näyttelyiden kautta myös pienen palasen maailmasta. Puutarhoihin heijastuu aikakausia ja maailman kulttuureja. On hätkähdyttävää ymmärtää, että esimerkiksi monen eksoottisen kukkapenkin juuret kietoutuvat kolonialismin historiaan, tai miten intomielistä politiikkaa esimerkiksi hyötypuutarhojen ympärillä on maailmansotien jälkeen käyty.

Puutarhoihin heijastuu myös asenteita ja arvoja pienoiskoossa, jopa yhden ihmisen tasolla. Siinä missä itse ajattelen turvapaikkana rehevää, elämää kuhisevaa puutarhaa, olen toisaalta myös se, joka nyhtää sitä jättipalsamia raivopäissäni – ja haluan myös saada omalle lautaselleni ruokaa puutarhastani. Voiko puutarhanhoito olla myös epäitsekäs teko vai rakentaako ihminen sitä lopulta aina oman hyvinvointinsa tueksi? 

Unelmat ja ihanteet, puutarhavälineet, puutarhan rajat ja kokeellisuus, puutarhapolitiikka… viimeinen on termi, jota en edes tiennyt olevan olemassa.  

Kannatti uskaltaa astua korkean kynnyksen yli. Se olikin oikeastaan melko matala. Pysyköön sellaisena. 

-Henriikka / @aamukahvilla 

Garden Futures: Suunnittelua luonnon kanssa  

Vitra Design Museumin, Wüstenrot Foundationin ja Nieuwe Instituutin näyttely  
Arkkitehtuurimuseossa ja Designmuseossa 10.11.2023–31.3.2024  

Kuratointi:  
Vitra Design Museum: Viviane Stappmanns, Nina Steinmüller
Het Nieuwe Instituut: Marten Kuijpers, Maria Heinrich  

Näyttelyarkkitehtuuri:  
Formafantasma  

Kuratointiryhmä Suomessa:  
Arkkitehtuurimuseo ja Designmuseo: Anna Autio, Ksenia Kaverina ja Harry Kivilinna  

Näyttelytekstit: 
Näyttelytekstejä voi lukea omalta laitteelta vierailun aikana tai palata niihin käynnin jälkeen. Lue näyttelytekstejä tästä