Blogi: Korjaaminen empaattisena tekona

Teksti: Minna Lukander, arkkitehti SAFA / Arkkitehtuuri- ja muotoilutoimisto Talli Oy 

Arkkitehtuurimuseon ja ympäristöministeriön yhteinen Toivoa puusta -blogisarja jatkuu. Minna Lukanderin alustama keskustelu ’Toivoa puusta: M – Laajennus’ käytiin Arkkitehtuurimuseossa 9.12.2021. Alustukseen pääset tästä linkistä. Keskustelusarjan on kuratoinut nuorten arkkitehtien ja arkkitehtiopiskelijoiden muodostama You Tell Me -kollektiivi.

Helsingin kaupungin järjestämässä Karviaistie 12:n arkkitehtuurikutsukilpailussa purkavalle uudisrakentamiselle haettiin vaihtoehtoa puurakentamisen keinoin. Karviaistie 12 -tontin kahdeksaan 1970-luvulla valmistuneisiin betonielementtirakenteisiin vuokrataloihin etsittiin monistettavaa ja kustannustehokasta ratkaisua. Lähiökerrostalokorttelin rakennukset tuli korottaa kahdella kerroksella ja uusia rakennusten ulkoseinärakenteet. Ulkoseinärakenteen uusiminen tuli toteuttaa ns. kuorivalla saneerauksella, jossa julkisivun ulkokuori ja lämpöeristeet poistetaan ja korvataan lämmöneristetyllä puurakenteisella ja puuverhotulla uudella julkisivulla.  

Arkkitehtuuri- ja muotoilutoimisto Tallin ja Arkkitehtitoimisto A-Konsulttien voittaneessa kilpailuehdotuksessa ”Metsä puilta” puuta käytettiin julkisivuissa mahdollisimman laajasti ja puulle ominaisella tavalla. ”Metsä puilta”- ehdotuksessa lähdimme siitä, että maapalloa kuormittaa vähiten rakennus, joka on täällä pisimpään. Pitkäaikaiskestävyyttä edustaa se, että puujulkisivut sekä uusi parvekevyöhyke ovat satulakattojen pitkien räystäiden suojaamat. Kilpailuehdotuksen arkkitehtonisena lähtökohtana oli myös säästää alkuperäistä betonirakennetta mahdollisimman paljon. Olevien rakennusten ulkoseinien aukotus säilytettiin ennallaan, samoin huoneistojako ja huoneistojen tilajako. Ehdotuksen rakenneratkaisu perustui sekin alkuperäisiä rakenteita säästävään ideaan, jossa uusien kerrosten kantavat rankarunkoiset suurpuuelementit ja uusi välipohja asennetaan vanhan rakennusrungon päälle pituussuuntaan asennetun betonipalkin varaan. Kantavat seinälinjat on säilytetty ja puurakenteisina lisäkerrokset vaativat ainoastaan perustusten vahvistamisen. Kilpailuvaihetta on seurannut kehittämishanke, jonka aikana rakenneratkaisua on tarkennettu ja lisäkerrosten kannatus tapahtuu osittain rakennusrungon ulkopuolisin pilarein. Suunnitelmaa on kehitetty myös rakentamiskustannuksiltaan edullisemmaksi, jotta se voitaisiin toteuttaa ARA:n edellyttämässä kustannustasossa.  

Karviaistien hankkeessa on mahdollista tehdä suunnanmuutos kohti kestävämpää rakentamista, vähempää aineellista kulutusta ja samalla parempaa asumista. Kehittämishankkeen aikana hankkeesta tehdyt hiilijalanjälkilaskelmat osoittavat, että korjaaminen ja korottaminen puulla on ympäristön kannalta säästävämpää kuin uuden rakentaminen. Maalämmöllä lämmitettävään korjattuun ja korotettuun rakennukseen verrattuna vastaavan uudisrakennuksen hiilijalanjälki kasvoi 33%. Ero olisi vieläkin suurempi, mikäli rakennuksia ei korotettaisi ja uutta rakennusmateriaalia ei käytettäisi niin paljon. Arkkitehtuurimuseolla pidetyssä 9.12. Toivoa puusta – keskusteluklubissa todettiin kuitenkin, että arkkitehtien olisi syytä hankkia hiilijalanjälkilaskennan lukutaito, jotta ymmärtäisimme mitä oletuksia laskelmien takana on ja osaisimme vertailla lukuja.  

Niin korjausrakentamiseen kuin uudisrakentamiseenkin liittyy ekologisten arvojen lisäksi muitakin prosesseja ohjaavia arvoja, kuten rakennetun ympäristön sosiaaliset ja kulttuuriset merkitykset. Keskustelussa nousi esiin arkkitehtien rooli arvojen välittäjänä ja ympäristön hoivaajana. Esimerkiksi vakiintuneen asuinympäristön sosiaalisten arvojen kannalta purkava rakentaminen voidaan nähdä väkivaltaisena tekona, kun korjaava rakentaminen on puolestaan empaattisempi teko. 

Suunnitelmassamme ”Metsä puilta” pohdimme kohteen alkuperäisen 1970-luvun asuntoarkkitehtuurin ominaisuuksia, joita halusimme suunnitelmassamme vahvistaa. Sellaisia olivat mm. korttelin autottomat ja vihreät pihapiirit, asuntojen suuntaus valoisiin ilmansuuntiin, asuntojen nykystandardeihin nähden väljä mitoitus ja asuinhuoneistojen tilanjako, joissa keittiö on keittiö eikä kaappirivistö olohuoneessa, ja asuinhuoneet ovat kooltaan riittävän väljät, jolloin niiden voidaan kalustaa ja käyttää monin tavoin. Päädyimmekin ratkaisuun, jossa uudiskerrosten pohjaratkaisut mukailevat olevien kerrosten asuntopohjia, ja siten ratkaisu puhuu isompien asuntokokojen puolesta, sillä uhallakin, että pinta-alatehokkuuslukujen valossa ratkaisu on tehoton. Keskustelun loppupuolella yleisössä innostuttiin 1970-luvun betonitaloihin liittämistämme merkityksistä, arvoista, haasteista ja tunteista. ”Onko meidän mahdollista katsoa tätä inhottuakin uudella tavalla?”  

Erään keskustelijan sanoin ”Metsä puilta”-suunnitelman rakennusten betonirungot ovat puun syleilemiä. Tämän sympaattisen mielikuvan taustalla oli kuitenkin pohdintaa siitä, että alkuperäisten rakennusten olemus on muuttunut hyvin perusteellisesti, ja se mikä on vanhaa ei juurikaan erotu uudesta. Puhuttiin betonitalon ”meikkauksesta”, mutta jatkettiin, että vanhan säilyttämiseen tarvitaan useita erilaisia ratkaisuja – Venetsian julistuksen oppeja ei ehkäpä olekaan mielekästä yksituumaisesti tuijottaa, vaan on syytä purkaa ja sekoittaa korjaamisen ja uudisrakentamisen rajoja ja käsitteitä.  

Koska Karviaistie 12 hanketta on kehitetty kilpailuehdotuksesta kustannuksiltaan toteutuskelpoisemmaksi, on Helsingin kaupungin omistamalla korttelilla näillä näkymin hyvät mahdollisuudet toteutua ns. kuorivan korjausrakentamisen pilottikohteena. Suotuisan kehityksen myötä on myös Karviaistie 12 naapuriyhtiö Karviaistie 14 ilmaissut kiinnostuksena ratkaisumallista. Pilottikohteiden myötä saamme tutkittuja vaihtoehtoja purkavalle uudisrakentamiselle. Niiden kustannus- ja hiilijalanjälkitietouden myötä saadaan painavia perusteluita sille, että vanhan rakennuksen purkaminen olisi vaihtoehdoista viimeinen.