1950-luku
Vuonna 1958 tuli voimaan uusi kansakoululaki, joka yhdisti 6-vuotisen kansakoulun ja 2-vuotisen pakollisen jatkokoulun 8-vuotiseksi varsinaiseksi kansakouluksi. Paremman väen kouluina pidettyjä oppikouluja rakennettiin edelleen.
1950-luvulla koulurakennukset alkoivat madaltua. Matalan koulun katsottiin olevan lähempänä lapsen mittakaavaa ja liittyvän hienovaraisemmin ympäristöönsä. Käytäviä laajennettiin ja niistä avattiin portaikkojen ja lasiseinien välityksellä näkymiä ulos ja muihin tiloihin. Luokkahuoneiden valaistusta kehitettiin paremmaksi. Tiloihin saatiin valoa kahdelta puolelta, kun käytävän puoleisille seinille tehtiin yläikkunat.
Aarne Ervi: Mallikoulu 1958/MFA
Jorma Järvi: Pakilan kansakoulu, Helsinki 1954/MFA
1950-luvulla uudistettiin koulujen opetusohjelmia ja toimintatapoja. Erikoisluokkien lisääntyessä syntyi uusia koulutyyppejä. Niin kutsutussa hallikoulussa oli toiminnat kokoava suuri keskusaula, jonka ympärille pienemmät tilat sijoittuivat. Toinen uusi tyyppi oli solukoulu, jossa tilat jaettiin itsenäisiin, opintoryhmille varattuihin luokkahuoneisiin. Opettajien kateederit alkoivat madaltua ja hävisivät lopulta kokonaan 1960-luvulla. Julkisivumateriaalit muuttuivat yhä vaihtelevimmiksi.
Jorma Järvi: Vapaaniemen kansakoulu, 1959/MFA
1960-luku
1960-luvulla alkanut suuri muuttoliike maalta kaupunkeihin tyhjensi maaseudun. Satoja kansakouluja lakkautettiin. Vuonna 1966 tehty aloite peruskoulusta herätti kuitenkin suuria toiveita. Tavoitteena oli 9-vuotinen maksuton yhtenäiskoulu, jonka toivottiin myös parantavan tasa-arvoa. Kansakoulut oli tarkoitus muuttaa peruskoulujen ala-asteiksi ja jatkoluokat 7–8 sulauttaa yhdessä keskikoulujen kanssa yläasteiksi. Opetuksen päämääräksi asetettiin ”kulttuuri-ihmisen kasvattaminen”.
Matalien koulurakennusten rakentaminen jatkui 1960-luvulla. Niiden ulkoasussa näkyi teollinen rakennustuotanto. Kouluissa oli yleisimmin kaksi kerrosta ja tasakatto. Julkisivujen yleisilme oli horisontaali ja tiukan graafinen. Nauhaikkuna alkoi yleistyä. Betoni sekä kalkkihiekka- ja punatiili olivat yleisimmät julkisivumateriaalit. Sisätiloissakin saatettiin betonipinnat jättää näkyviin. Tilojen muunneltavuus ja laajennettavuus olivat suunnittelua hallitsevia tekijöitä. Arkkitehdit saattoivat käyttää moduulimitoitusta suunnitellessaan rakennuksia. Sisätilojen suunnitteluun vaikutti jatkuvasti lisääntyvien audiovisuaalisten opetusvälineiden sijoittelu.
Osmo Sipari: Tiistenjoen yhteiskoulu, 1964–65/MFA
Osmo Sipari: Chydeniuksen kansakoulu, Kokkola 1965/MFA
1960-luvulla kokeiltiinkin vapaasti erilaisia pohjaratkaisuja. Joissakin kouluissa toiminnat sijoitettiin kokonaan erillisiin rakennuksiin; tätä tyyppiä kutsuttiin paviljonkikouluksi. Osmo Siparin 1965 suunnittelema Suomalais-venäläinen koulu edustaa tätä tyyppiä. Koulu oli tosin siinä mielessä erikoistapaus, että kunkin osan tuli voida toimia omana yksikkönään, koska rakennukseen oli sijoitettu lastentarha, kansakoulu, oppikoulu sekä oppilasasuntola. Asuntolasiivessä oli asunnot myös opettajalle, vahtimestarille ja talonmiehelle.
Arkkitehti Osmo Sipari kehitteli edelleen jo 1950-luvulla suosituksi tullutta solukoulua. Solutyypin pienemmät tilat olivat vähemmän meluisia ja helpommin hallittavissa kurinpidollisesti kuin suuret luokat. Ne olivat myös rakenteellisesti yksinkertaisempia. Solusysteemi mahdollisti myös vaiheittain rakentamisen. 1960-luvulla solut voitiin sijoittaa niin, että niihin voi tulla suoraan ulkoa.
Osmo Sipari: Puotilan kansakoulu, Helsinki 1966–67/MFA